Toiseksi viimeinen työkeikoista oli tänään. Päivällä pyöräilin keskustaan asioille. Illalla istuin läheisensä kuolemaa surevien kanssa. Ei siinä ole tietämisen tai osaamisen paikka, vaikka kokemusta olisikin. Jos jokin auttaa, on myötätunto, hiljainen ymmärrys, ryhmän samaistumispinta, toivon vaaliminen. Joihinkin kysymyksiin on vastauksia, moniin ei. Voi ojentaa liinan, olla siinä sydän auki hiljaa, itkua säikähtämättä, antaa ilmaisutilaa.
Monen itse elämästään lähteneen kohtalo näyttää jälkikäteen vääjäämättömältä polulta, jolla on pitkin matkaa mielenterveysongelmia, syvää masennusta, päihteiden käyttöä ja erakoitumista. Mutta myös hiljaisten, kilttien ja menestyvien nuorten aikuisten joukosta putoillaan. Itse valittu kuolema jättää puolison, lapset, vanhemmat, sisarukset ja ystävät syvän epätoivon valtaan. Siinä on edessä pitkä, hitaan toipumisen tie.
Tänään läksin kirkkoon pyörällä. Tuntui mukavan keväiseltä ajella sulaa pyörätietä. Tällä kertaa en ollut ensimmäinen. Väkeä tuli eilistä vähemmän ja tunnelma oli erilainen. Pertti-pappi toimi rauhallisesti ja vakaasti. Kanttori soitti hiljaista urkumeditaatiota.
Nyt veisattiin kolme kärsimysvirttä alusta loppuun tekstien ja rukousten välillä. Yksi virsistä oli monelle outo, tuntui kuin olisin laulanut kahdestaan kanttorin kanssa. Klemetin kauniin virren 76 sanat muuttuivat 1986 virsikirjauudistuksessa. Laulaessa muistelin entisiä sanoja: ”Sun puolees Vapahtaja, luon silmäni mä nyt, kun vuoksi syntieni sä olet kärsinyt…”
Pappi luki psalmin 69 jakeita, jotka päivän evankeliumitekstiin liittyen puhuvat syyttömästi syytetyn tunnoista. – Jeesus on juutalaisten suuren neuvoston edessä syytettynä, ilman asianajaa, puolustautumatta, sanoi pastori. Jumaluusoppineita kiinnosti kysymys, onko Jeesus mielestään Jumalan Poika. Vastaus kuului: Itsepä te niin sanotte.
Syyttömästi syytetty. Tarkoituksenmukaisuussyistä tuomittu. Pilkattu. Kidutettu. Jumalan tahdon mukaan. Käsittämätön sovitussuunnitelma ja käsittämätön, kapinoimaton suostuminen. Maailman ensimmäinen kristitty marttyyri, Jumala Pojassaan.
Illalla Toinen lähti ranskan ryhmätunnilleen. Halusin hiljentyä. Kotoa kirkolle on rauhallisesti kävellen reilun puolen tunnin matka. Eipä ole arkiviikon iltoina kirkossa tungosta, muutama kymmenen ihmistä oli tänään tuntenut saman halun ja tullut koolle.
Markus-pappi toivotti hyvää iltaa ja tuttu kanttori moikkasi urkujen luota. Syvennyin virsikirjaan tilaisuuden alkua odotellessa. Valittu virsi 56 oli pitkä, säkeistöjä veisattiin kaksi kerrallaan. Kanttori kantiloi psalmia 102, joka on kaunista ja samalla hätkähdyttävän vahvaa kärsivän rukousta. ”- – sisimpäni on kuin kulottunut ruoho – – olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu – -”
Tekstinä oli kertomus rukoilevasta Jeesuksesta Getsemanessa ja Pietarista, joka kolmeen kertaan kielsi kuuluvansa ’siihen joukkoon’. Uhon takana onkin pelkuruus. Pastori kiinnitti huomiomme kertomuksen enkeliin, joka tuli vahvistamaan rukoilevaa Jeesusta – se tapahtui sitten kun Jeesus oli ilmaissut taipuvansa Jumalan tahtoon.
Ajattelin palatessa, ettei tässä ajassakaan ole aina helppoa kertoa kuuluvansa ’siihen joukkoon’ silloin, kun ei ole seurakunnan keskellä. Mitä siinä pelkää; leimautumista, kasvojen menettämistä? Että jää yksin maailman hiilivalkeilla?
Lapsuusmaalla pajunkissaoksista tehtiin koristenauhoin virpomavitsoja ja kristillisen perinteen mukaan palmusunnuntaina lapset kävivät virpomassa naapureissa. Nämä keväiset pajunkissat tuokoot niin lukijoilleni ja blogiystäville kuin itsellenikin virpomalorun sanoin tuoreutta ja terveyttä…
Minkä päivä valuttaa, sen yö hyydyttää. Jää – sulavan lumen kirkkaus.
