Usko; aavistuksia toisesta todellisuudesta. Ei tietoa, ei varmuutta; sokeaa luottamusta vain. Rukous; yhteyden värähtelyjä, mahdottoman  mahdollisuus.

Kylmyys käy ytimiin asti. Nyt tarvitsemme toistemme läpimiä katseita ja helliä hipaisuja.

Polku peittyy joskus sumuun. Kulkija näkee vain vähän kerrallaan eteen päin. Silloinkin on turvallista kulkea, jos tietää mihin on matkalla. Jumala, johdata sumuisilla teillä kulkevia valoa kohti.

 Talven herkkää kauneutta ei väsy ihailemaan. Kylmyys ulkona voi olla hyytävää, mutta luonnon lukemattomat ihmeelliset yksityiskohdat lämmittävät mieltä.

Elämässä on paljon sellaista hyvää, mitä emme ole itse ansainneet tai saaneet aikaan.

Kun maailmasi laitoja vasten loiskivat kärsimyksen ja kuoleman laineet eikä inhimillistä turvaa ole missään, on epäuskoisenakin vielä mahdollisuus rukoilla Jumalaa. Aina on mahdollisuus. 

 Jokainen valostuva aamu on lupaus, toivon signaali ja mailleen menevä päivä kiitos elämästä.

Pimein pimeys on kestetty. Viikko viikolta valoisa aika pitenee. Tulppaanien väri-ilo muistuttaa keväästä ja arjen pienistä onnenhetkistä. Niitä on! 

 Lasta tullaan katsomaan kaukaa ja läheltä. Lapsi on ihme, lahja ja kiitoksen aihe. Kuten Jeesus-lapsikin aikanaan kaikki lapset tulevat kokemaan maailman kovuuden. Siksi he tarvitsevat taivaallista sekä maallista suojaa.

Keskipäivän matalaa valoa metsässä, pitkiä varjoja, lumen hiljaisuus. Hämäriin huoneisiini sytyttelen valoja, teen tilaa Lapselle. Yötaivaalta etsin Joulun Tähteä.

Tämän opin matkallani: ihmettä ei tarvitse etsiä paikasta, missä joku toinen sellaisen on joskus kokenut. Ihme on tahdosta riippumaton ja koettavissa omassa arjessa, keskellä tavallista elämää. Ihme ylittää kuviteltavissa olevat realiteetit ja yllättää.