Kirkko on käynyt viime vuosina Yhteisvastuun tiimoilta kampanjaa tarttuvalla teemalla ”Ole arkienkeli”. Teema on sinänsä hyvä.  Ehkä arkienkelillä halutaan viestiä: omaa etua etsimätöntä hyvää tehdessään ihminenkin on Jumalan palveluksessa.

Harva meistä on nähnyt taivaallisen enkelin. Tarkasti oikeaa hahmoa enkelille ei kukaan voikaan antaa, jumalallinen valo-olento – kuten itse Jumalakaan – ei ole ihmisen normaaliaistein mahdollinen havaita. Raamatussa kerrotaan enkelien olevan näkymätöntä taivaan joukkoa, ruumiittomia henkiä, Jumalan palveluksessa olevia erikoislähettiläitä.  Heissä on voimaa. Siksi me pyydämme enkeleitä ohjaamaan omaa ja rakkaittemme elämäntietä ja suojelemaan pahalta. Enkeleitä sinunkin matkallesi.

Kylän tyttöjen ja poikienkin jännittävä leikkipaikka, koulumatkan varrella. Tänne kokoonnuttiin joskus kesäiltaisin laulamaan ja paistamaan räiskäleitä nuotiolla. Silloin kallio oli korkea kuin vuori ja sieltä näki metsän ja peltojen yli kylän talot. – Aika madaltaa vuoret kallioiksi, riipii metsät puiksi, vaientaa leikit ja laulut. Maisema jää taakse, aukeaa uusi.

Olen viime aikoina lukenut psalmeja ja hämmästynyt jälleen raamatullisen runouden ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Sunnuntain aihepsalmi, numero 30, kertoo ihmisen itseluottamuksen horjumisesta sairauden koetellessa, turvautumisesta Jumalaan ja saadun avun synnyttämästä ilosta ja kiitollisuudesta.

”Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene.”

Toisinaan käy niin, että ihminen joutuu tilapäisesti tai kokonaan elämänsä seinustalle odottelemaan parempia aikoja. Siinä on hyvä sauma tarkastella sisältöjä. Arkiseen elämään sisältyy poisvietävää tai uusiokäyttöön innovoitavaa. Seinustalta saattaa löytyä unohtuneita asioita, jotka aika paljastaa aarteiksi.

Aamulla varhain kuljen pellon laitaa. Tähkä, kukka ja piennarnurmi kantavat eilisen sateen ja öisen kasteen pisaroita. Vilja on valmis, odottaa tuulta, aurinkoa. Sadonkorjuukuu kypsyttää kesän hedelmät. Lähellä maata, maan tasalla voin tuntea kaikin aistein syksyn tulon.  

Myötätunto sopii tänä aikana urbaanin ihmisen käsitevarastoon paremmin kuin rakkaus. Kristillisestä arvoperustasta luopunut tarvitsee jäähtyvässä tunneilmastossa edes myötätuntoa. Kun sitä tuodaan munkinkaapuisena versiona kaukoidästä, se on helpompi ottaa vastaan kuin lähikorttelin kirkosta. Vain armahdettu ja rakastettu kykenee itse myötätuntoon.

Totuuden olemus on karu ja selkeä. Se ei ole yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti sanottavissa, ei missään pyhässä tekstissäkään, sillä sanat heijastavat sanojan sävyjä absoluuttiin. Ei ole viisasta takertua sanoihin, on pyrittävä ytimeen. Usein se, miten näen, on todellisuuden heijastusta, jopa harhaa. 

avoin portti

Kesä jää minuun, tämä ihana, vaikeakin kesä. Kesä jää kuvina ja sanoina, lintujen, veden ja tuulen ääninä, hiljaisuutena, tuoksuina, väreinä, hikipisaroiksi asti puristuvana lämpönä, vilvoittavan tuulen kosketuksena iholla. Kesä loittonee yö yöltä, aamu aamulta, kypsyttää omenat ja marjat mennessään, kutsuu viljelijät korjaamaan satoa ja koululaiset opettajineen työn ääreen. Ei siinä ole mitään surullista, kaikkien aistien muistoina kesä hengittää hiljaa minussa kunnes taas kohdataan.

Yhä uudestaan on jaksettava järkyttyä, kun tapahtuu jotain käsittämättömän kauheaa. Me elämme keskellä hyvän ja pahan taistelua, ei maailmasta millään toimilla voi kitkeä kaikkea pahaa ja sairasta. Yhteisöllisen murhenäytelmän sisälle kätkeytyvät yksilölliset menetykset, sillä jokainen tuhottu elämä on korvaamaton ainutlaatuisuudessaan.Kukin joutuu kohdallaan vastaamaan hyvän puolellako taistelen vai pahan.

Kesäheinän keveys sieluuni tuule, sinä Pyhä, kukan nöyrä kiitos, että maa antaa voiman, taivas valon ja sateen. En pyri pois tieltä, jolle ohjasit, sinä Pyhä, tiedät paremmin mihin tämä kivisen polun mutka tarvitaan.