Järvellä on jo kevään aavistuksia. Kuoressaan talven nukkunut vesi odottaa taivaan kuvajaisia, tuulen tuntumaa. Mietin, että jää on samaa vettä, että talvisena järvi on kantanut hiljaiset miehet pilkkiavannolla ajatuksineen, reippaat hiihtelijät ja tuulivarjoineen liitäjät; kesä kutsuu sinne soutajat, purjehtijat ja uimarit. Tänään kuuntelen rannalla miten jäät sulavat. 

Marianpäivästä alkaa minulle kevät. ”Kaikki ilon lähteet puhkeavat…” lauletaan Anna-Maijan suomentamassa kauniissa marianpäivävirressä. Sisäinen kevät on säästä riippumaton tai kevään merkeistä luonnossa. Sydämen ilon lähteet puhkeavat syvempää, solisevat sulavesiä puhtaammin. Sielunpimeys murtuu, valo pisaroi kirkkautta, tuoksuu liljoilta.

Ja kuitenkin, on myös Judica, viides paastosunnuntai, josta kärsimyksen teema tuo arkeen. Voisiko joskus olla niin, että ne olisivat sisäkkäin, toisiinsa kietoutuneina, ilo ja kärsimys?

Sunnuntain teema on Elämän leipä. Tänä aikana ihminen usein ruokkii itseään pikaruoalla, tyydyttyneillä rasvoilla ja tyhjillä kaloreilla. Mielihyvää etsitään nopeasti saatavasta fyysisestä nautinnosta, ahdistuksen turruttajista, paosta hetkelliseen unohdukseen.Tyhjä ei tyydytä ja humalat haihtuvat.

Ojenna kätesi tarvitsevalle, suojele viattomuutta. Siinä on elämän leipä.

Maailmassa ja ihmisen omassa sydämessä käy koko ajan veto kahtaalle: pahaan ja hyvään. Jokaisella on vastuu pyrkimyksistään Jumalan ja ihmisten edessä. Omat valinnat eivät aina tue hyvää eivätkä mitkään suojelusenkelit voi varjella pahalta joka käänteessä. Paastonaika voisi olla omantunnon tilien tutkailua ja pyrkimystä oikaista kurssi.

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman…”     

(virsi 600)

Rukous ja usko on toisen paastonajan sunnuntain teema. Kyllä ne kytkeytyvät toisiinsa: rukous on jo uskoa Häneen, jota kohti rukous nousee. Ei ole merkittävää, onko usko tai rukous minkään mittapuun mukaan sovelias määrältään tai laadultaan. Mitat ovat aina ihmisten mittoja. Hän, jota rukoilet, on mitaton. Hän kuulee rukouksen, näkee ja muistaa sinut.

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain teemana on Jeesus, kiusausten voittaja.  Latinankielinen sunnuntain nimi puhuu kiusatun huudosta Jumalan puoleen. Usein ihmiseltä lipsahtaa kirosana kovan paikan edessä. Mitä tapahtuisi, jos juuri siinä kohtaa kääntäisikin huutonsa Jumalalle, tosissaan. Ortodoksien perusrukous on Herra armahda. Se on samalla uskontunnustus.

Paastonajan idea on raivata tilaa mietiskelylle, rauhoittumiselle, kaipauksen hiljaisille signaaleille. Käy ilmeiseksi, mikä elämääni  hallitsee ja mitä siitä puuttuu. Tärkeimmän tunnistaa kaipauksesta.

Mietin koetun kärsimyksen merkitystä  elämässäni. Eikö se polttanutkin jotain karstaa, paljastanut ytimen. Miten helposti hetki hurmaa, sielu tempautuu liehumaan liekinvartena turhissa rovioissa.

…ja sain terveiset äidiltä. Hän näyttää lukeneen aamuisin kirjaa nimeltä Minuutti Herralle. Äiti sai elää 96 vuotta, joista viimeiset vuodet olivat vaikeita hänelle ja meille lapsille.

Joskus ihminen kokee saaneensa jatkoaikaa, kun elämän on pysäyttänyt vaikea sairaus tai yllättävä onnettomuus. On hyvä, ettemme tiedä tarkkaan milloin aikamme täyttyy ja miten. Jumala tietää.

Kirkossa oli messuun osallistuvien keski-ikä pudonnut. Pakkanenko säikytti mummot, vai veikö vaali voimat. Yhteisvastuukerääjät siunattiin alttarin edessä tehtäväänsä. Rippikoululaiset olivat hulinapäällä ja Katri joutui pitämään kuria. Heikki-pappi, tuore isä, puhui tuoreesti saarnassaankin, sanoi odotusta täyttymysten ohikiitävien hetkien hämmentämäksi elämän perustilaksi. Saarna päättyi armollisiin synninpäästösanoihin.

Mietin: onko pihaoravammekin paleltunut jonakin pakkasyönä, kun sitä ei ole näkynyt kahteen viikkoon. Olemme muistutelleet sitä, että siemenet ovat linnuille, mutta sitkeästi se on yrittänyt katon kautta tai ikkunalaudalta ponnistaen saamaan osansa. Tule takaisin kurrekulta, emme enää moiti sinua. Siemeniä riittää.

Tulemme kotiin lauantain leffakerhosta. Pakkanen naukuu askelissa. Tähtitaivaalla kelluu kuunsirppi. Sauna odottaa.

An Education, brittiläis-amerikkalainen elokuva vuodelta 2009, kertoi 16-vuotiaan 1960-luvun Lontoosssa asuvan älykkötytön tarinan. Isä ja opettajat tähtäsivät hänestä opiskelijaa Oxfordiin, mutta tyttö viehättyikin aikuisten maailman tarjoamiin seikkailuihin kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen mukana. Elämänkoulu opetti sitten aikanaan, että mies olikin salannut perheensä ja rahoitti ylellisen elämänsä rikollisin keinoin. Tyttö palasi opintielle kovaa kokemusta viisaampana. – Löysin samastumispintaa tarinasta, olinhan 16-vuotias itsekin sillä vuosikymmenellä, tekemässä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen ja kurottamassa aikuisuutta kohti turhan aikaisin.

Yöllä näen painajaisunen, joka valvottaa sitten pitkään. Aamurusko valaisee kauniisti kaupungin sunnuntaihiljaiset kasvot ja kutsuu kuvaamaan pihaan ja metsäpolulle. Uni ajatteluttaa, siinä ei ole elokuvan aineksia, jokin jo unohtunut ahdistus vain putkahtaa esiin uudessa kääreessä.