|
Huhtikuu on satuttanut ja hellinyt. Kevät tanssii keikutellen, pari askelta eteen, askel taakse ja pyörähdys. Tänään aurinko, huomenna sade, vuoroin lunta, vuoroin vettä. Metsän varjoissakin lumet ovat ihan kohta muisto vain. Ihmiset pesevät ikkunoitaan, rapsuttavat pihojaan. Talviuniset verryttelevät, sydänkohmeet käyvät sulamaan. Tunteiden tuulet puhaltelevat!
On varsinainen ylösnousemusihme, että talven routamaassa uinuneesta sipulista nousee joka kevät kaunis kukka. Sipuli on hiljaa pimeässä, mullan kätkössä. Miten se tietää milloin alkaa puskea lumen läpi vihreää kukkavartta. Hento vihreä kestää pakkasyöt ja räntäsateenkin. Ja kukat ovat todellinen kevään manifesti! Ajattelen kiitollisena isää ja äitiä, pyhäkoulunopettajaa ja muita lapsuuteni ’sipulinistuttajia’, joiden työn tuloksena sydämessäni puhkeavat tänäkin keväänä uudet kukat.
Ajattelen naisia, jotka menivät varhain aamulla haudalle itkemään. He kohtasivat ensin hohtavan enkelin, joka ilmoitti, ettei Jeesus ole enää haudassa. Sitten Jeesus tuli itse heitä vastaan ja lähetti heidät kertomaan jengiveljille, että hän elää. Tätä on ihmisen järjellään mahdotonta uskoa, mutta niin se on kirjoitettu. Naiset uskoivat silloin ja jokainen, joka uskoo tänään, uskoo sydämessään: Jeesus Kristus elää! ”Ottakaamme opiksemme, pyrkikäämme tuntemaan Herra! Hän tulee, se on varmaa kuin aamun koitto. Hän tulee kuin sade, kuin kevätsade, joka kastelee maan.” (Hoosean kirja 6:3)
Ajattelen naisia, jotka olivat paikalla, kun Jeesus naulittiin ristille, jotka laittoivat ruumiin tavan mukaan hautausta varten. Valvoivatko yöllä, surivatko Mestarin kuolemaa. Rakkaan ihmisen menettäneet tietävät, että hautauksen jälkeen tulee oudon hiljaista. Suru tuntuu särkynä sydämessä, kuoleman kynnenjäljet kirvelevät mielen iholla. Missä Jeesus on, kun hän ei ole enää ruumiissaan? ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Jobin kirja 19:25)
Ajattelen pilkatun, rääkätyn ja syyttömänä tuomitun Jeesuksen lohdutonta kuolemaa. Ei siinä mitään ylevää ole, vain verta ja tuskanhikeä. Kiirastorstai-illan ehtoollismessu päättyy vaikuttavasti: alttari verhotaan mustiin kanttorin resitoidessa psalmia 22. Urut ovat vaiti, seurakunta laulaa hiljaisesti ”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se…” Kirkosta sammutetaan valot, hämärään jää vain yksi kynttilä palamaan ja sekin sammuu tänään. Ajattelen opetuslapsijengiä, joka vajoaa murheeseen ja epätoivoon: näinkö tämä päättyikin. ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes. 53:5)
Ajattelen Jeesusta viimeisellä aterialla ystäviensä kanssa. Tiesikö jengi, mikä on edessä, tunnistiko Jeesuksen pelon ja tuskan? Yhteisellä aterialla on ystävyydessä syvä merkitys: me jaamme tämän leivän, viinin, nämä samat eväät. Se on myös ihmisyyteen kuuluvan kärsimyksen jakamista. Ajattelen kidutettua Jeesusta matkalla teloituspaikalle omaa ristiään raahaten. Kärsimyksen tien väsymystä ei ole jakamassa kukaan ystävistä, vaan kyreneläinen vieras mies, joka tarttuu ristiin ja tulee avuksi.Ystävät ovat piilossa yleisön joukossa. ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?” (1.Kor.10:16)
Ajattelen Jeesusta, joka seisoo tuomiolla, vaiti. Syyttömänkö ei tarvitse puolustautua? Ajattelen Pilatuksen vaimoa, joka näkee enneunen ja kiirehtii varoittamaan miestään. Ajattelen tuomaria, joka pesee kätensä asiasta ja näin tekeytyy viattomaksi viattoman kohtaloon. Ja Jeesus jää vihamielisten vallanpitäjien lynkattavaksi. ”Häpeä on murtanut sydämeni, haavani ei parane” (Ps. 69:21)
Ajattelen Jeesusta, joka seisoo vallanpitäjien tutkittavana, sotilaiden kidutettavana samaan aikaan, kun Pietari vastaa kolmesti kysyjille, ettei hänellä ole mitään tekemistä ’tuon miehen’ kanssa. Enkeli on vahvistanut Jeesusta kestämään mikä on kestettävä, mutta jengipäällikkö ei kestä naisten kysymyksiä. ”Minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua” (Ps. 69:10)
Ajattelen Jeesusta Getsemanessa. Miten hän hurraahuutojen vaiettua valvoo yksin pimeää yötä Öljymäen ikiaikaisten oliivipuiden alla. Millaisen kuolemanpelon ja sisäisen tuskan hän käy läpi. Veljien jengi nukkuu väsymystään, Jeesus itkee ja rukoilee. Hän tietää, että aika on vähissä ja voimat. – Ja siihen hetkeen tulee enkeli. ”Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu” (Ps. 102:8)
Paju soittelee kevätpreludia, herättää ihmisessä kaipauksen: tule ja kosketa. Valo, valaise minut! Ilo, iloitse minussa! |
|
