Kuulun huolekkaiden heimoon. Sen tietää siitä, että murehtii milloin mitäkin olemassa olevaa uhkakuvaa, eniten sellaisia, jotka nyt tai tulevaisuudessa koskevat lastenlasten ikäpolvea. Ja siitäkin, että pienten kanssa toimiessaan pyrkii ennakoimaan vaaratilanteita. Ehkä jokin vaara on vältettykin sillä tavalla, mutta vahinkoja myös sattuu kaikesta huolimatta.

Luota Jumalaan, kehottaa vanha hengellinen laulu, jolla esi-isät ja -äidit ovat rohkaisseet huolten, pelkojen ja epäuskon hetkinä itseään ja toisiaan. ”Luota Jumalaan, jos teitänsä et ymmärrä, kuitenkin Häneen usko sä. Hän viepi sinut voittohon, Hän luonas on”.

Kesän malja on jo täyttynyt. Mitä kesä maljastaan juottikin, hetkellisen karvauden, kuplivan onnen hetkiä kuitenkin enemmän. Tunnen kiitollisuutta kaikesta koetusta ja siitä, että nyt on näin. Syksy tarjoaa väri-ilonsa, raikkautensa ja kypsymisen, maatumisenkin tuoksut. En halua jäädä kiinni menneeseen, en halua hamuta huomisen taakse jonnekin. Elämä on hyvä tässä, nyt.

”Huomaa hänet, pysähdy hiukan, silmistä arvaat olonsa tiukan. Kuuntele hiljaa mikä toista painaa, lämpimin korvin aikaasi lainaa…”

Anna-Maija Raittila, 23.7.1928 – 25.8. 2012

Olin keskikoulussa, kun Anna-Maijan ensimmäinen runokirja, Ruiskukkaehtoo, julkaistiin. Kirja oli yksi niistä, jotka tekivät minusta ikuisesti ja peruuttamattomasti runojen ystävän. Henkilökohtaisesti tutustuin Anna- Maijaan v. 1989 Sinapinsiemen ry:n järjestämällä matkalla Taizèen. Jo ensimmäisessä hetkirukouksessa matkabussissa koin syvää rauhaa ja iloa, kotiinpaluun juhlariemua. Matka muutti elämäni, hiljaisuuden liikkeestä tuli  hengellinen kotini. Vuosien varrella kohtasin Anna-Maijan Morbackan retriittikodissa, Heponiemen retriitissä, ystävän luona, Tuomasmessussa. Minulla oli tilaisuus myös käydä retriitinohjaajakoulutukseni Anna-Maijan ja Paavo Rissasen ohjauksessa.

Anna-Maija oli kukkasieluinen, avoin ihminen, mystikko, runoilija ja syvällinen teologi. Hän antoi itsensä ihmisille ja kohtasi kaikki samanarvoisesti. Olkoon muistonsa siunattu, kuten elämänsä.

(Kuvassa Anna-Maijan 70-vuotispäivälahja, Pyhän Annan ikoni Morbackan kappelissa.)

”Yö kaikista synkinkin aamuksi saa, miks sieluni unhoitit sen? Kun hätä ja tuska sua ahdistaa, oi malta vain hetkinen! Taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja koittavi auringon koi, taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja lauluni riemua soi!” (Hengelliset laulut ja virret, 244)

Laulujen hyräily oli äitini tapa hoitaa hengellistä elämäänsä arkisten töidensä keskellä. Tuon laulun sanat ja sävel virtasivat nyt kirkkaana pimeään yöhöni. Kipujen kierteen lannistamana näin edessä vain mustaa toivottomuutta. Vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona vietettyjen piinallisten viikkojen jälkeen – on taas aamu! 

Öisin on viileää ja pimeää. Kipu kypsyttää. Valvon ja mietin viime päivien tapahtumia. Laskeudun mielen pohjalle asti kuullakseni mitä siellä on. On pelkoa tulevaisuudesta synkistyvien pilvien alla. Ymmärrän, että tämä on erään unelman kuolema. Annan surun menetetystä tuntua, sattua äänettömään itkuun asti. Se on helpottavaa. Ei ole tarpeen esittää urheaa, jos ei sitä ole. Pohjalla käyden tulee aikanaan vahvempana ylös. Aina löytyy jokin väylä eteen päin. On ennenkin löytynyt.

Viileitä aamuja, sateisia päiviä ja auringonpaistetta – jossain myös ukkosrintamia tarjoaa luonto, kun elokuu alkaa kääntyä loppupuolelleen. Olemme tulleet taitteeseen, joka palauttaa meillä lapset ja opettajat kouluihinsa, toisaalla Euroopassakin lomakausi jatkuu itsepintaisen helteen kourissa. Olympiakisat lähestyvät loppuaan ja suomalaiset saavuttaneet mitalitavoitteensa. Mitä tulee kunkin henkilökohtaiseen kesään, se täytyy summata itse. Saavutinko tavoitteeni, oliko niitä? Mihin suuntaan tästä?

Kesä kukkii, tarjoaa kauneutensa meden vapaasti nautittavaksi. Luonto ei peri pääsymaksua, ei piilottele aarteitaan eikä teeskentele. Se elää kiertonsa ikiaikaisen elämänjärjestyksen mukaan: silmusta lehdeksi, nupusta kukaksi, kukasta siemeneksi ja kuihtumisen kautta lepoon.

Uskollisuutta on, ettei luovuta kesken tehtävänsä. Uskollinen pitää olla myös itselleen, kukkia rohkeasti omalla kukalla.

Lapselle luetaan iltasatu. Lukija eikä kuulija kyseenalaista sitä, mitä sadussa tapahtuu: sankari selviytyy, ongelma ratkeaa, hyvikset voittavat ja tarina päättyy onnellisesti.

Aikuisen elämä on usein liian totista totta, josta on sankaruus kaukana, ongelmat kasaantuvat ja vyyhteytyvät, pahuus tuntuu voittavan ja tulevaisuususko on koetuksella.

Hetken viisaus: armon aurinko loistaa joka aamu uutena. Huomisen huolet ratkeavat aikanaan tavalla, jota en vielä tiedä. Opettelen luottamaan ja olemaan kiitollinen.

Uskon näköala on usein järjen ja oletusten kapeaksi rajaama. Emme kykene vastaanottamaan koko näköalaa häikäistymättä. Useammin joutuu sanomaan virrentekijän tavoin: ”Valoa vaikk’ en näekään, sen tiedän loistavan”.

Kuljemme varjoissa, valoa ikävöiden. Kun kohtaamme avoimen taivaan kirkkauden, käännymme hämmentyneenä ja häikäistyneenä pois.