et tiedä, mitä toisaalla tapahtuu, siellä, mistä olet poissa. turha miettiäkään. ikkunoiden takana käyvät kiivaat sodat, sanat sinkoilevat seinästä seinään, lävistävät sydämiä. valtaoikeuksia riistetään ja rakennetaan. koko ajan kuollaan ja samaan hengenvetoon jotakin syntyy.

lasket yhteen elämäsi eletyt ja elämättömät. ei taida mennä tasan? tästä eteen päin kaikki on tuntematonta, arveluita, toiveita, päivämääriin ladattua odotusta. tähän asti on paljon sellaista elettyä, josta on tullut ravituksi. elämättömiä harvoin miettiikään.

onko kaikella elettävällä optimiaika? jos on, olet monesti ollut myöhässä. olet ohittanut asioita, joita elämä tarjosi, niitäkin, jotka olisivat olleet hyväksi. olet valinnut väärin, tiedät sen siitä, mitä sitten seurasi. eniten saat silti surra sitä, minkä kokonaan ohitit.

jotkut heristelevät sillä, että tuomio tulee. tulkoon vain. taidat olla hivenen kiinnostunutkin siitä, mikä on mitenkin noteerattu siellä, missä elämästämme joku lukua pitää. saattaa olla yllätyksiä niissä listoissa. ja itsesi yllätät sillä miten vähän on kaduttavaa siinä, mikä elämättä jäi.

Valvomisen sunnuntain virsi tyrkkii hämärään uuvahtanutta perusluterilaista hereille 1600-luvun lopun tyyliin: ”Oi, herätkää te hitaat sielut juuri, ja muistakaa: on Herran armo suuri. Hän etsii synnin yössä nukkuvaa. Hän tarjoo armon, luopukaa siis muusta ja kuulkaa varoitusta Herran suusta: oi, valvokaa!”

Mitä kiihkeämpi elämänmeno, sitä synkempi synnin yö ja hitaampi sielu? Umpiunessa tarvomme elämämme marraskuuta, me hitaat sielut. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Omista eduista ei luovuteta piiruakaan. Moni valvoo toisten tekemisiä omiaan peitellen. Joka jää kiinni, joutuu vastuuseen, vaikka syyttömiä ei olekaan.

Sukupolvet ennen meitä ja meidän jälkeemme antavat jatkuvuuden tunteen. Olen siinä kohtaa, missä oma isäni on jo mennyt, vierelläni on poikiemme isä ja Esikoisemme on isä itsekin. Emme ole lehtiä tuulessa, olemme kukin jatkumossa, jossa sukupolvi seuraa toistaan. Aika muuttuu ja muuttaa meitä. On hyvä, jos säilytän tiedon juuristani ja hyväksyn kasvumaani. Se auttaa hyväksymään toisetkin.

hautausmailla

muistot nousevat piiloistaan

kutsuvat toisiaan

jätetään rakkauden liekkinä

poismenneiden leposijoille

Jeesus Nasaretista antoi seuraajilleen identiteetin sanoin: Te olette maan suola… Te olette maailman valo. Sanat hämmentävät. Maan suola? Maailman valo? Suola on oleellinen mauste, mutta sitä ei saa olla liikaa eikä joka paikassa, muuten se myrkyttää kaiken. Valoa tarvitaan kontrastiksi pimeälle, mutta ei häikäisevänä, sokaisevana. Jokainen hyvään pyrkivä ihminen on maailmassa valo, elämässä suola.

Pojanpoika täyttää neljä vuotta ja pojantytär puolitoista vuotta ja yhdeksäntoista päivää. Ensi tapaamisesta Toiseni kanssa on pian neljäkymmentä vuotta, Esikoisen syntymästä kolmekymmentäseitsemän ja Kuopuksen lähes kolmekymmentäviisi vuotta.  Äidin kuolemasta on kaksi vuotta ja kaksikymmentäyksi päivää, Isän yksitoista ja puoli vuotta. Minä olen ollut kokemassa kaiken tämän ja paljon ennen näitä ja näiden jälkeen. Ihmeellistä, miten elämä joskus pelkistyy onnen ja surun hetkiin.

Luulen, että meillä on jokaisella sisimmässämme hiljainen tieto siitä olemmeko oikeassa vai väärässä paikassa. Sen tuntee, kun mielessä alkaa kaihertaa kysymys: mitä minä täällä teen? Muistan elämästäni sellaisia hetkiä, jolloin tuo kysymys on noussut ja saanut lopulta lähtemään. Kysymys testaa myös sitä, kuulenko sisäistä itseäni ja luotanko sen ohjaukseen.

Sunnuntain aihe kehottaa rakastamaan. Rukoilen, että Jumala täyttäisi minut puhtaalla rakkaudellaan ja ohjaisi jakamaan siitä rakkaudesta lähimmäisille lähellä tai kauempana. Jumalallinen rakkaus ei ole tunne, se on tunnistus ja liikahdus lähimmäistä kohti.

Mikkelinpäivä on kirkossamme perinteisesti ollut lasten ja enkelien päivä. Lapset tarvitsevatkin sekä maallista että taivaallista suojaa. Mutta myös nuori, aikuinen ja vanhus kokevat joskus turvattomuutta. Raamatussa on lukuisia kertomuksia enkeleistä, jotka käänteentekevällä hetkellä ovat tulleet ohjaamaan oikeaan suuntaan, varjelemaan vaarassa, välittämään viestiä Jumalalta tai tukemaan vaikealla hetkellä. Enkelit ovat vain rukoushuokauksen päässä meistä.

Pojanpoikani kysyi Vaarilassa yökylässä Mummelin iltalaulua kuunneltuaan: millainen on enkeli. Kerroin, että enkeli on Taivaallisen Isän lähettämä hyvä henkiolento, joka suojelee lapsia. Pojanpoika tahtoi tietää mikä on henkiolento. Kerroin, että se on näkymätön. Kysely jatkui: mistä sen sitten tietää, jos enkeli on suojelemassa, kun se ei näy. — Siitä, että tulee hyvä ja turvallinen olo, sanoin.  

Sunnuntain aihe Jeesus antaa elämän, saa minut miettimään miten monitasoinen on elämä-sanan sisältö. Biologisen elämän saamme vanhemmiltamme ja annamme lapsillemme. Silti ihminen ei ole vain biologinen olento, geeniensä summa ja ulkoinen habituksensa – ihmisellä on myös persoona, henkinen minä, joka haluaa oppia ja ymmärtää, kokee yhteyttä ja erillisyyttä, kärsii ja tuntee onnea, etsii sisintä itseään ja elämänsä tarkoitusta. Onnen, turvallisuuden ja merkityksellisyyden vahvan kokemuksen löytää hän, joka tajuaa olevansa paitsi henkinen myös hengellinen olento, Jumalan luomus, elämänsä Häneltä saanut ja Hänelle vastuussa siitä, miten sen elää.