|
Öisin on viileää ja pimeää. Kipu kypsyttää. Valvon ja mietin viime päivien tapahtumia. Laskeudun mielen pohjalle asti kuullakseni mitä siellä on. On pelkoa tulevaisuudesta synkistyvien pilvien alla. Ymmärrän, että tämä on erään unelman kuolema. Annan surun menetetystä tuntua, sattua äänettömään itkuun asti. Se on helpottavaa. Ei ole tarpeen esittää urheaa, jos ei sitä ole. Pohjalla käyden tulee aikanaan vahvempana ylös. Aina löytyy jokin väylä eteen päin. On ennenkin löytynyt.
Viileitä aamuja, sateisia päiviä ja auringonpaistetta – jossain myös ukkosrintamia tarjoaa luonto, kun elokuu alkaa kääntyä loppupuolelleen. Olemme tulleet taitteeseen, joka palauttaa meillä lapset ja opettajat kouluihinsa, toisaalla Euroopassakin lomakausi jatkuu itsepintaisen helteen kourissa. Olympiakisat lähestyvät loppuaan ja suomalaiset saavuttaneet mitalitavoitteensa. Mitä tulee kunkin henkilökohtaiseen kesään, se täytyy summata itse. Saavutinko tavoitteeni, oliko niitä? Mihin suuntaan tästä?
Kesä kukkii, tarjoaa kauneutensa meden vapaasti nautittavaksi. Luonto ei peri pääsymaksua, ei piilottele aarteitaan eikä teeskentele. Se elää kiertonsa ikiaikaisen elämänjärjestyksen mukaan: silmusta lehdeksi, nupusta kukaksi, kukasta siemeneksi ja kuihtumisen kautta lepoon. Uskollisuutta on, ettei luovuta kesken tehtävänsä. Uskollinen pitää olla myös itselleen, kukkia rohkeasti omalla kukalla.
Lapselle luetaan iltasatu. Lukija eikä kuulija kyseenalaista sitä, mitä sadussa tapahtuu: sankari selviytyy, ongelma ratkeaa, hyvikset voittavat ja tarina päättyy onnellisesti. Aikuisen elämä on usein liian totista totta, josta on sankaruus kaukana, ongelmat kasaantuvat ja vyyhteytyvät, pahuus tuntuu voittavan ja tulevaisuususko on koetuksella. Hetken viisaus: armon aurinko loistaa joka aamu uutena. Huomisen huolet ratkeavat aikanaan tavalla, jota en vielä tiedä. Opettelen luottamaan ja olemaan kiitollinen.
Uskon näköala on usein järjen ja oletusten kapeaksi rajaama. Emme kykene vastaanottamaan koko näköalaa häikäistymättä. Useammin joutuu sanomaan virrentekijän tavoin: ”Valoa vaikk’ en näekään, sen tiedän loistavan”. Kuljemme varjoissa, valoa ikävöiden. Kun kohtaamme avoimen taivaan kirkkauden, käännymme hämmentyneenä ja häikäistyneenä pois.
” Elämä tuntuu sen siedettävämmältä minkä vähemmän siihen kiinnittää huomiota. Pienetkin ilot täyttävät pienen elämän onnella; pieneen elämään mahtuu vähemmän harmeja ja pettymyksiä kuin suureen.” ** ” Minä elän aika pientä elämää, / niin kuin tämä talo, / Eurooppa, Maa ja se vähä minkä taivasta näkee” (Kai Nieminen)
Yö
(Kai Nieminen)
Joskus loistavat kesäiset päivät täynnä iloa, hehkuvat onnesta. Joskus sade kietoo harmaaseen huntuunsa kaiken, ilon kukatkin. Joskus maiseman avaruus saa hengittämään syvään, tuntemaan vapauden riemun. Joskus maailman ja minun tai ihmisteni väliin nousee muureja, joita on vaikea ylittää. Yritän muistaa: muuri rakentuu kivi kiveltä, se myös puretaan niin.
”…vienosti kukkii pellot ja laaksot vihannoi ja hartaat aamun kellot vain rauhaa, rauhaa soi…” Herttaista juhannusta kaikille blogiystäville! Matkakertomus on tulossa… (Kuva Martta Wendelin Säätiön julkaisemasta postikortista)
Kevät liukuu kesään, aika ei pysähdy. Lapset ja nuoret ovat äsken laulaneet Suvivirttä yhdessä äitien, isien ja opettajien kanssa. Keskustelua aiheesta riittää, mutta virsi on saanut pitää paikkansa. Siihen liittyy niin paljon kesää, niin paljon muistoja, tunteita ja tunnelmia. Ihmettelen ajassa ilmenevää pyrkimystä piilottaa kaikki hengellisyyteen viittaava, monelle yhä merkityksellinen aiheisto. Eikä vain piilottaa, pyrkimys ilmenee myös pyhän kunnioituksen väheksymisenä ja suoranaisena pilkkana. Mistä se kertoo? |
|
