Niin virtaavat vedet, uomassaan pyörteillen. Ja koivun lehdet taipuvat janoisina vettä kohti. Luoja puhuu luonnon kieltä ja hengen koskettama sen kuulee.

Äitini – poissa; läsnä unissa, muistoissa, kättensä töissä. Itse äitinä, läsnä, taustalla, aikuisille pojille, jotka elävät kiihkeintä aikaansa. Lastenlasten äiti, joka on tuonut mahdollisuuden isoäitinä rakastaa ja ihmetellä uutta elämää.

Jokaisella on äiti, läsnä tai poissa, lähellä tai kaukana. Kaunista äitienpäivää kaikille!

Alttarille on aseteltu valkeat kukat, paljon vihreää. Kuusi kynttilänliekkiä liikahtelee levollisesti. Kuorin seinälle heijastuu sunnuntain teemakuva Korotettu Kristus. Kellojen vaiettua alkavat urut soida ja messun toimittaja avustajineen tulee kuoriin juhlakulkueessa. Hilkka kantaa kulkueristiä. Hän on palvellut uskollisesti jo kauan seurakuntamme suntiona. Muistan hänen työtoveruuttaan lämpimästi. Hän on ihminen, jolla on harvinaista hienotunteisuutta ja tilannetajua.

Mietin uskoni tilaa penkissä istuessani. Tiedän, ettei usko ole omasta viisaudesta tai voimasta riippuvainen, mutta ei se staattistakaan ole. Olen tuntenut uskoni hapertuvan, murenevan reunoiltaan, jotenkin huokoistuvan. Siinä kuitenkin on jokin minuudesta riippumaton luja ydin, joka ei murene. Ehkä on niin, että usko elää ikääntymisen tuomien tuntojen mukana.   

Samuli-pappi puhaltaa tekstien välisoiton pasuunallaan ja Lotta-kanttori kuvioi pianolla melodiaa. Kuulostaa raikkaalta ja energiseltä urkujensoiton lomassa. Saarnassa Samuli-pappi tulee maininneeksi, että kymmenen vuotta sitten helatorstaina hänet vihittiin papiksi. Muistan hänet ja Ari-kirkkoherran rovastikunnan kehitysvammaisten rippikoululeiriltä 1990-luvulla. Ari oli nuori pappi silloin ja toimi rippikoulun vastaavana teologina. Samuli oli seurakunnassamme kesäteologina vastuullaan myös yhden rippikoulupojan fyysinen huolenpito. Varsin diakoninen tehtävä nuorelle teologiopiskelijalle.

Penkeissä olisi tilaa enemmällekin väelle, mutta ne tutut kasvot siellä nytkin huomaa. Ihanaa, että on monta moikattavaa, kun soljumme ulos. Tänään ei ole kirkkoväärtejä alasalin keittiössä kahvinlaitossa, joten kukin menee kotiinsa kirkkokahville, pyhän tuntu mukanaan.

Sunnuntain otsikko viittaa rukoukseen. Tiedän monta, joilla on käytössä lapsena oppimansa iltarukous, jossa puhutaan levosta, suojasta, taivaasta. Eräänlainen mantra, tottakai, mutta miksi ei. Hätärukous, sydämen huuto, puristuu ihmisestä yllättävässä tilanteessa, jossa omat voimat ja selviytymiskeinot eivät riitä.

Monen usko on ajatuksissa käytyä polemiikkia järkeen käyvän ja itselle sopivan maailmanselityksen puolesta. Sydämen puhe on rukousta, jossa en yritä selostaa itselleni, muille enkä Jumalalle mitä mieltä milloinkin olen ja miten elämäni asiat olisivat paremmin. Jos Jumala on, hän on tietoinen missä täällä mennään ja mitä tarvitaan, riittää huokaus: Ohjaa mua. Jos Jumalaa ei sinulle ole, kuka kuulee sydämesi puheen? 

veden laulu; tihkusateen pianissimo

puron  leggiero metsässä, tunturilla,

ryskivien jäiden furioso keväisellä joella

sulavesien hajahiusitku kalliota vasten, glissando

Toinen sunnuntai pääsiäisestä, Hyvän paimenen sunnuntai. Päivän teksti puhuu lampaista ja paimenista. Jeesuksenkin käyttämä vertaus seuraajistaan ei ole kovin mairitteleva tässä ajassa. Lampaat ovat laumaeläimiä, johdateltavissa ja paimennettavissa.  Musta lammas näyttäytyy tässä rohkeana yksilönä, joka uskaltaa olla omaa mieltään, laumasta erottumisen uhallakin.

Mitä on kevät? Puhkeavia lehtiä, aukenevia nuppuja, valosta hullaantuvaa uutta elämää. Marron maan viherrys. Elämä herää, noudattaa auringon kutsua.

Kristuksen ylösnousemus on hengen voitto ruumiista, kuolemasta puhkeava uusi elämä. Tästä alkaa kristityn kevät!

Raamatun suuren kertomuksen kumu tuntuu kaukaiselta tässä maailmanajassa, jossa kaiken aikaa käydään sotaa, hiljaista tai näkyvää. Viattomat kärsivät aina siellä, missä veli taistelee veljeä vastaan, ihmisheimo toistaan, ja veri virtaa. Ihminen voi hyväuskoisesti uhrata elämänsä aatteen puolesta, mutta aate ei voita, kuolema voittaa, ja valta päätyy milloin kenenkin käsiin.

Voi olla, että suuren kertomuksen kumu kuuluu, mutta aika ei enää tunnista eikä tunnusta sen alkuperää.

Ja väsymystä, pääasiassa. Sen tietää hän, joka on erilaisia ikäviä oireita aiheuttavaa virusta yrittänyt elimistöstään nitistää. Ihmettelee miten verkkaan tämänikäinen toipuu mistä tahansa elimistön häiriötilasta. Ei käy se enää kahdessa yössä ja yhdessä päivässä. Vuoteen tuntumassa saa nuhjuilla päivän jos toisenkin, lääkitsi tai oli lääkitsemättä.

Hiljainen viikko on alkanut. Olisi aika löytää uudelleen tähän ajankohtaan liittyvä hengellinen merkitys. Jos vain jaksaisi. Onko se tällä kertaa sitä, että voi tunnustaa jaksamattomuutensa ja vapauttaa itsensä kaikista ylevistä (tai mistään) pyrkimyksistä?

”Haetaan, koristellaan ja siunataan virpomavitsoja. Pajunvarvuilla lyödään kahden puolen, samalla siunaten tai loitsien, perheenjäseniä, sukulaisia ja naapureita. Saadut oksat säilytetään oven, ikkunan tai ikonin päällä vuoden ajan. Palkaksi heti tai viikkoa myöhemmin muna, makeisia, rahaa tai pääsiäisateria.”

”

”Virpoin varpoin tuoreeks terveeks, rikkaaks rakkaaks, vanhaks vakkaaks, mie virvon viisahaks, taputtelen taitavaks!”

(Pääsiäispilke, juhlaperinteitä, SKS 2000)