Uskonpuhdistuksen muistopäivä kirkollisessa kalenterissa muistuttaa minua henkilökohtaisesti siitä, että menneiden muistelemisen sijasta kannattaisi keskittyä käymään tosissaan keskustelua paitsi kristillisten kirkkojen kesken, myös kunkin kirkon sisäisiä keskusteluja. Luterilaiset tuskin  ovat uskossaan puhtaampia kuin muutkaan Kaikkivaltiaan silmin katsottuna. Meillä olisi tehtävää kirkkomme piirissä vaikuttavien ns. herätysliikkeiden opillisten vääristymien saattamisessa raiteilleen. Ei kai puhdas usko voi sisältää oikeassa olemisen hybristä tai kenenkään tuomitsemista helvettiin. Eihän?

 kurotun kohti taivastasi, Armollinen

maahan kylvetty olen, maasta kasvanut, maahan palaava

jokin minussa aina pyrkii valoon, Sinua kohti

kurotumme kohti toisiamme

haromme tuulta, antaudumme myrskylle, paljastumme

armosi ankarassa valossa

vesi huuhtoo ruohotukkaa, ranta tuoksuu vahvasti syksyltä

laiturin kylki liplahtaa vielä, vene on jo kumollaan

kohta täällä ei ole ketään joka lämmittäisi saunan

loiskahtaisi höyryten syntymäpuvussaan laiturilta veden syliin

uisi pitkin vedoin vastarantaa kohti ja takaisin

jättäisi märät jäljet laiturin iholle

pukeutuisi syksyyn

ja lähtisi

Huomenna kristikunta viettää arkkienkeli Mikaelin ja kaikkien pyhien enkelien päivää. Luterilaisessa kirkossa enkelien pyhää kutsutaan Mikkelinpäiväksi.

Taivaalliset olennot, joista raamatussa ja virsikirjassa puhutaan, ovat osa uskon maailmaa. Ei niitä ole sille, joka ei taivaallisiin usko. Tunnen useita ihmisiä, jotka kertovat nähneensä valohahmon unessa tai puolivalveilla ja tulkinneet sen enkeliksi. Joskus sillä on sanoma, joskus se on vain turvaa tuova olento tuonpuoleisesta, joka lähetetään paikalle hädän hetkellä.

”He varjelevat lapsuuden ja nuoren elämämme,/ seuraavat päiviin vanhuuden, kulkevat lähellämme”       Virsi 137

Omenapuu on lumoava keväässään nuppuisena ja kesässään tuoksuvin kukin. Kaunis se on syksyssäänkin, kun hedelmät hiljaa kypsyvät. Jotain ikiaikaista on puun tehtävässä: kasvaa, kukkia, kantaa hedelmää, kuihtua viimein ja maatua tehtävänsä tultua täytetyksi.

Tänään olen siistinyt pihaa. Syyssateet ovat tulossa ja niiden takaa aikanaan talvi.

Harvoin tapaavat ystävät toivottelevat toisilleen erotessa: pidä huoli itsestäsi. Joskus ihmisen elämäntiessä on tiettyjä pätkiä karua polkua. Jos tietää mihin on matkalla, jaksaa sinnitellä. Jos ei tiedä, voi kadottaa halun tai kyvyn jaksaa. Loputtoman tuntuinen erämaa vie voimat, ellei ole evästä mukana tai osu keitaalle.  Mistä saat evästä matkallesi? Missä on keitaasi?

Lähimmäisen vastakohta ei ole kauimmainen, paremminkin ohitettu. Tulee tilanteita, joissa jonkun pitäisi tehdä jotain. Omatunto muistuttaa toisinaan tuttuja tai tuntemattomia kohdatessa: kysy edes. Joskus apua ei tarvita tai sitä ei huolita, joskus apu ei ulotu tai ehdi tai riitä. Pysähtyessäni kysymään, olen ilmaissut lähimmäisyyteni ja antanut hiukan toivoa, vaikka en voisikaan auttaa.

Veera ja Kaapo löysivät kesän

Lapset ovat löytäjiä, joista aikuisina tulee ikuisia etsijöitä. Ainakin monista aikuisista tulee. Ryntäillään sinne tänne, riennetään idolien perään. Epämääräinen ikävä kaihertaa mielen pohjaa. Kunpa joku joskus jossain kertoisi miten elää, että tulisi onnelliseksi.

Jos vain pysähtyisin, osaisin olla hetken auki, kuunnella, katsoa, tuntea. Onni on tässä, odottaa löytäjää.

Kesän lämpimässä sylissä, auringon hymyssä ja sateen virkistävien pisaroiden alla on hyvä muistaa kuolemaa, omaa kuolemaansa. Jossain tuolla edessä päin se on, odottaa, että ehdin sinne.

Maailmassa on paljon aidosti viihtyisää, kaunista, aisteja lumoavaa, nautittavaksi tarkoitettua. Paljon on myös pinnallista kuohua, ilon räimettä ja totuuden nimissä roihuavaa, kitkeränä savuna haihtuvaa.

Kristallihetket, jotka elämä antoi ja vielä antaa, niistä kiitän.

”On olemassa kirkas ja valoisa tie / pisarat ja kukkasten lehdet putoavat kaikkialle / oli olemassa vielä kerran sanon oi kauniit ihmiset / taivaat ja yksi taivas ja maa oli kimmellystä tämän muotoa / ja tämän muotoa meri ja ilma. Ja hävitäkseen kaikki –  / kun pisarat ja kukkaset putoavat / on olemassa kirkas ja valoisa tie”

(Runo Jyrki Pellinen)

Kirkossa. Markus-papin saarna oli eräänlainen meditaatio tavallisen seurakuntalaisen kosketuskohdista kirkkoon. Meditaation yhdistävänä teemana oli vuorella Kristuksen kirkastumisen hetkellä Pietarin sanoma: ”on hyvä, että me olemme täällä”.

Kasteesta alkaen on nimeni ollut kulloisenkin kotiseurakunnan kirkonkirjoissa. Kuolemaani asti niin tulee myös olemaan. Vaikka näin olen sangen kirjavassa seurassa. Vaikka rinnalla kulkee monta, jonka mielipiteitä tai  raamatuntulkintoja en ymmärrä. Vaikka samaan ehtoollispöytään polvistuu eri tavalla uskovia ja uskomattomiakin yksilöitä. Ihmiset tulevat ja menevät kulloisenkin tuulen työntäminä. On hyvä, että kirkko on yhteisö, joka ei erota vaan yhdistää.