Odottamista ikävämpää on vain se, ettei tiedä mitä odottaa – tai ei ole mitään odotettavaa.

Soitanpa vanhukselle, jota en ole aikoihin tavannut. Hän on hautausmaalla ja järkyttynyt omaisensa muistopaikan kukista ja niiden huonosta hoidosta. Hautakivikin on jotenkin kallellaan, kun tarkkaan katsoo. Sitä on pyydetty oikaisemaan jo monesti, mutta mitään ei tapahdu. Sitten hän ilmoittaa, että pitää lopettaa, on soitettava taksi hakemaan ja puhelimesta on virta loppumassa. Puhelu päättyy. En ehtinyt sanoa mitään.  

Kestääkö itse rakennettu minuus sen viimeisen ja vaikeimman testin: lähestyvän kuoleman edessä nousevat kysymykset? Kuka olen ollut, kuka olen nyt? Miten olen käyttänyt tämän elämän, jonka sain? Minkä varassa voin kestää elämästä luopumisen prosessin?

Todellinen rakkaus on sitä, että ei tule sivalletuksi menneillä. Sitä, että sallii toisen muuttua, kasvaa, kehittyä – ja haurastua. Sitä, että ei hylkää toista, vaikka näkee hänen murenevan. Myös ei-toivottuun suuntaan muuttuminen on hyväksyttävissä, jos ei  kadota suhteen ydintä. Ytimessä on rakkaus, tietoisuus, joka yltää tunteisiin asti: olet minulle ainoa laatuisesi ihminen.

tänä vuonna Joulun Lapsi

löytyi hylättynä huoltorakennuksen takaa

yksin ja kylmissään

enkeli mikael

sattui kulkemaan siitä

 kuuli itkun ja löysi lapsen

hän riisui siipensä, levitti ne lapsen ylle

ja kutsui taivaallisen sotajoukon

ihmisen lapselle avuksi

enkeleitä on

he sytyttävät toivon kynttilän

joka muistuttaa: älä kulje ohi

myös sinä voit olla enkeli

hänelle joka itkee yksin

*

Jouluna 2013 blogiystäville 

Ellinoora

Viime jouluna olimme Istanbulissa. Erilainen joulu kuin koskaan ennen.

Ensi joulukin on erilainen.

Jo lähtemisen ajatus vapauttaa paljosta täytymisestä, joka liittyy joulun viettoon kotona.

On hyvä välistä astua ulos tutusta. Näkee toisin, kokee joulun eri kulmasta.

Adventti – saapumisen ja lähtemisen odotus.

Toivotin tuttavalle hyvää adventtia viikonloppuostoksilla kaupassa ohimennen tavatessamme. Näin hämmennyksen hänen katseessaan. Viettävätkö ihmiset enää adventtia, mietin. Enkä nyt ajatellut adventin hengellistä sisältöä, ihan vain perinteitä, hoosiannakirkkoa, adventtikynttelikköjä neljälle valkealle kynttilälle.

Hoosiannasta kerrotaan tehdyn moderni versio, jota en ole vielä kuullut, mutta josta arvattavasti on siivottu pois Daavidin poika ja Herran nimi. Huomisaamuna se vanha versio taas lauletaan seisten kirkoissa.

Sytytän ensimmäisen valkoisen kynttelikössä. Sen vierellä on hennosti punertavia valkeita tulppaaneja lasimaljassa. Saunan jälkeen joimme glögiä. Katselen pihaan sytytettyä lyhtyä ja Toisen ripustamaa valonauhaa katajan uumilla. Hyvää Adventtia kaikille!

Kun jokin ajastaika päättyy, kuten pian kirkkovuosi, tunnen miten minussa hiljenee ja kumarrun odottamaan. On myötäiltävä hämärää, pimeää, niin kauan kuin sen aika on. Turha väsyttää itseään taistelemalla vastaan. Pian, ihan kohta on valoisaa.

”Yön synkkyys ei ole yötä, Sinulle,

Yö loistaa kirkkauttasi, Herra”

(Taizé-hymni)

Juhlaan ei aina tarvita kukkuraisia pöytiä, isoja lahjapaketteja, suuria sanoja.

Silmiin katsova läsnäolo riittää tai lämmin ajatus, kaukaakin kerrottu.

On nöyryyttävää joutua pyytämään anteeksi. Nöyrtymisen tarvitsee, että voisi välttää satuttamasta toista uudelleen. Nöyrtymisen tarvitsee, että ei satuta itseään toistamalla virheitään. Ja siihen tarvitaan armahtavan Jumalan apua.
Tahallisen loukkauksen anteeksi antaminen lähimmäiselle on melkein mahdotonta. Miksi pitäisi antaa anteeksi, jos ei pyydetä? Siksi, että jokainen anteeksiantamaton loukkaus jäytää sielua kuin parantumaton tauti. Siksi, että sielu tarvitsee anteeksiantamista kuin kukka aurinkoa.