Hämmästyttävän valoisa, aurinkoinen päivä, mitä rintamaa ikinä sääennusteet tänne povailivatkin. Eilinen tuuli ne sadepilvet vei. Istuin aamulla kuuntelemaan radiokirkkoa. Aina kuullusta ei jää mitään erityistä mieleen, mutta tunnelman aistii ja se joskus hoitaa enemmän kuin sanat. Tällä kertaa saarnaaja puhui vapaasti, kertoi juttujakin eikä lukenut paperista. Se tuntui kodikkaalta.
Lounaan syötyämme ja Toisen vetäydyttyä päivälevolleen lehden kera, soitin vanhalle ystävälle, joka on ollut pitkään mielessä. Miten iloisen hellästi hän lausuikaan nimeni, siitä tiesin, että hän oli myös muistanut minua. Ja miten ilahduin kuullessani hänen voivan hyvin ja olevan tapansa mukaan hyvällä mielellä, muisti tallella ja mieli virkeänä. Kaikki 90-vuotiaat eivät jumiudu! Yhtä ja toista kyllä oli tällä välin hänelle tapahtunut, syöpä leikattu ja hoidettu, sydän pysähtynyt, elvytetty ja tahdistettu. Näitähän iän myötä monelle tapahtuu. Toivuttuaan hän palasi oman tutun eläkeläisyhdistyksensä käsityökerhoon, jonne menee viihtyisästä palvelutaloasunnostaan taksilla. ”Lapset ovat jo eläkkeellä ja lastenlasten lapsia on yhdeksän”, hän sanoo, ”mikäs tässä elämässä olisi parempaa”, näin sanoo onnellinen mummo.
Perheessämme on erilaisissa elämän käännekohdissa laulettu Dietrich Bonhoefferin sanoittamaa virttä numero 600, jonka suomennos on Anna-Maija Raittilan ja sävel virsikirjassamme Erkki Melartinin. Tekstin synty ajoittuu vuoteen 1944, vuosiluku kertoo historiaa tuntevalle minkäkaltaisessa ahdingossa runo on syntynyt. Sodan aallot leiskuivat Euroopassa tuolloinkin. Voisi kuvitella, että ihminen vainon ja vaikeuksien pyörteissä pettyisi Jumalaan, joka ei tunnu kuulevan eikä auttavan. Mutta mikä ihmeellinen rauha virrestä välittyykään.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt. Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan. Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.
Meille on tässä virressä sanoma, joka kantaa yli sodan ja kuoleman kauhujen. Olisiko nyt aika taas laulaa paljon kärsineen, mutta uskonsa ja toivonsa säilyttäneen miehen testamentti sodan keskeltä sodan keskelle.
*Saksalainen pappi ja teologi D.B. toimi natsismin vastarintaliikkeessä, joutui vangituksi ja teloitetuksi Flossenburgin keskitysleirissä 39 vuotiaana. Alkuperäistä tekstiä on suomennoksen yhteydessä muokattu virreksi.
Palasin Lapuan tuomiokirkon kauniisiin ja puhutteleviin kuviin kuin kotiin, vaikka olen vain kerran kirkossa sisällä ollut muinoin, kun veimme seurakuntaväkeä pohjalaisen körttiläisyyden ja evankelisuuden ydinpaikoille. Hiippakunta sai Matti Salomäestä uuden, hiippakuntansa oloisen piispan edellisen siirtyessä eläkkeelle. Piispan virkaan asettamisen juhlamessu oli kaunis, hyvin suunniteltu ja eleettömästi toteutunut tilaisuus. Toimittajien sanat ja selkeästi luetut raamatun tekstit ja rukoukset, tarkkaan mietitty ja hyvätasoinen musiikki loivat juhlatunnelman. Jokin erityinen karisma, välittyi kaikesta television kauttakin mukana ollen. – Mietin mikä tuon tunnelman sai aikaan. Tampereen Matti Repo, Turun Mari Leppänen ja Kuopion Jari Jolkkonen kauniissa kirkossa, kauneissa piispan asuissaan, ilman kirkolliseen ylätyyliin jäykistelyä ja haudanvakavuutta. Ehkä eniten kohtaavan katseen lämpö toi tuikahduksen toivoa koronan koomasta heräilevän kirkon seurakuntiin.
Sen verran sää suvakoitui, että ulkona oli taas märkää ja liukasta. Katsoimme oman seurakunnan kirkon messustriimauksen. Oli ilahduttavaa kuulla kanttoriurkuri Katariinan soittoa ja Krista-pastorin punnittua puhetta. Sytytettiin kynttilä kolmelle kastetulle pojalle ja kolmelle kuolleelle miehelle ja rukouksessa muistettiin lasten vanhempia ja kummeja ja miesten omaisia. Tällä kertaa vain yksi luettu teksti meni hukkaan sen vuoksi, että mikrofoni unohtui avata. On ollut ikävä omaan kirkkoon, kun seurakunta ei voi nyt tulla koolle. Jospa pääsiäiseksi pandemiatilanne helpottuisi.
Vanhastaan joulunajan päättyminen ajoitettiin Nuutin päivään. Kirkkovuodessa loppiaiseen on liitetty raamatun kertomus itämaan viisaista, jotka olivat taivaan merkkejä tutkiessaan havainneet uuden kirkkaan tähden. Itämaisten ennustusten mukaan tähti oli osoittava merkittävän henkilön syntymän. Kolme tietäjää lähti etsimään tarkempaa tietoa tähden osoittamalta suunnalta. Rooman valtakunnan miehittämässä Juudeassa tiedettiin ennustetun ja odotetun suuren kuninkaan, Messiaan syntymäpaikaksi Betlehem. Tarinan mukaan tähteä seuranneet tietäjät löysivätkin Betlehemistä pojan syntymäseimestään. Tämän muistoksi ev.lut. kirkkovuodessa vietetään Loppiaista aina kuudentena tammikuuta. Kristittyjen kirkkojenkaan perinteet eivät ole yhteneväiset, esimerkiksi ortodoksit viettävät Loppiaista Jeesuksen kasteen muistojuhlana ja toimittavat tuolloin vedenpyhitysseremonian.
Aikuisiällä en ole oikein osannut muuta kuin ihmetellä itämaan tietäjien tarinan liittymistä Jeesuksen syntymäjuhlaan, eräänlaisena joulun tapahtumien merkitystä alleviivaavana jälkinäytöksenä kenties. Käydessäni Betlehemissä vuonna 1970 poikkesin syntymäkirkossa ja hopeisella tähdellä kuorrutetulla seimen paikalla. Muistoksi ostin öljypuusta käsityönä veistetyn seimiasetelman, johon kuuluu aasin, lampaiden ja syntymäperheen lisäksi tallin yläpuolelle asetettu tähti ja kolme kuningashahmoa. Ei se tuntunut oikein yksinkertaiseen, perinteiseen joulunviettoomme kotoutuvan, vaikka raamattuani luenkin ja kirkkovuoden tekstejä seuraan. Tähtikuitenkin kuuluu kuusen latvaan, ja valona yössä ikkunaan.
Tänään kuuntelimme radiomessua Vaasasta. Kauneimmat joululaulut -vihkosesta laulettiin, niitä tuttuja, jotka osaa ulkoa ilman vihkoakin. Mitään oleellista ei puuttunut: oli raamatun tekstit, saarna, uskontunnustus, Isä meidän ja läsnäolleille ehtoollinen. Keskustelimme siitäkin, miten turhilta moneen kertaan toistuvat, kaavamaiset vuorotervehdykset tuntuvat, kun ne nyt oli jätetty yhteen ainoaan, tuntui kokonaisuus ilmavammalta ja luontevammalta.
Päivä on ehtinyt iltaan. Viikko jouluun enää. Se tuntuu siinä, että kotona leijuu piparintuoksu. Tulevan viikon jokaiselle päivälle on mielessä yksi hoidettava juttu. Sitten rauhoitumme omaan jouluumme ja tapaninpäivänä tapaamme isoja ja pieniä lapsia, jos Luoja suo ja terveystilanne sallii. Kiirettä ei ole eikä mitään pakollisia kuvioita.
Adventtikynttelikkö löytyi laatikosta, johon olin sen viime joulun jälkeen tallettanut. Kynttilät unohtuivat eilisellä ostosreissulla, mutta Toinen pujahti hakemaan lähikaupasta. Sytytän aamukahvilla ensimmäisen neljästä.
Valo! Pihan valonauhat, etuoven valokranssi! On merkityksellistä, että sytytämme valoja yhdessä. Kiitollisina, että olemme saaneet yhdessä kulkea nämä kaksi vaikeaa vuotta toisiamme tukien ja varjeltuneet taudista. Kiitollisina osaksemme tulleesta ystävyyden siunauksesta. Kiitollisina pojistamme rakkaineen, neljästä ihanasta lapsenlapsesta erityisesti.
Ensimmäinen adventtisunnuntai on evankelis-luterilaisen kirkkomme juhlapyhistä merkittävimpiä. On koskettavaa juhlantuntua, kun kirkontäysi seurakunta on vuodesta toiseen kokoontunut laulamaan Hoosianna-hymniä. Epidemiatilanne saattaa estää kokoontumisia, mutta rukousta se ei estä. Hoosianna, Herra auta! Adventti, lisääntyvän valon juhla, on yhä paikallaan kalenterissa. Seurakunta odottaa Kristusta valoksi maailman pimeään yöhön.
”Hiljainen kuninkaamme, pysähdy elämämme keskelle, anna sisimpämme aueta sinun läsnäolollesi, havahduta meidät iloosi, valmista sydämessämme tilaa valtakuntasi tulemiselle.”
Meillä on ollut tapana nostaa vanhempiemme kuvat esille pyhäinpäivänä, jota myös vainajien muistopäivänä vietetään. Tuli lampukassa, tuohus ja tuikut saavat palaa loppuun sisällä, ovipielessä puolestaan lyhtykynttilä.
Pyhäinpäivää vietetään kristillisissä kirkoissa pyhien ihmisten muistoksi. Pyhyys liittyy ihmisen elämän merkitykseen kristityille, heissä on hyväntekijöitä, rauhanrakentajia, profeettoja, viisaita opettajia, palavia rukoilijoita ja evankeliumin sanansaattajia. Omia poismenneitämme emme muistele siksi, että he olisivat olleet erityisen pyhiä ihmisinä, vaan siksi, että he ovat liittyneet rakkauden sitein elämäämme, kulkeneet kanssamme, näyttäneet tietä. Kiitämme heistä ja muistelemme, mitä hyvää heidän kauttaan saimme. Ihmisyyteen kuuluu vajavaisuus. Oman ja läheisten epätäydellisyyden hyväksyminen vapauttaa kiitollisuuden. Ja siitä saa voimaa.
Kuuntelen pyhäaamuisessa rauhassa radiokirkkoa, jossa saarnan aiheena on evankeliumin anteeksiantamusteksti Matteuksen mukaan: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
Ehdollinen anteeksianto? Entä jos eksyy kaivelemaan toisten itselle aiheuttamia mielipahoja ja niiden anteeksiantamisen tilaa? Läheskään kaikkea toiselle aiheuttamaansa ei ole itsekään tehnyt tahallaan, ei edes tiedä toisen pahoittaneen mielensä. Kaikkea itselle aiheutettua pahaa mieltä ei asianomainen tietämättömyydestä tai tieten pyydä koskaan anteeksi. Pitäisi kuitenkin antaa anteeksi eikä jäädä hautomaan asiaa.
Saarnassa ei puhuttu itseäni eniten askarruttavasta tilanteesta: entä jos ei voi antaa itselleen anteeksi, koskeeko Jumalan anteeksiantoehto sitäkin? Entä jos on tehnyt vaikka vain kerran itsellekin käsittämättömästi ja ilman mitään syytä toiselle pahaa? Jos on pyytänyt anteeksi, ehkä kokenut saaneensa anteeksi, mutta kokee itse tekonsa yhä anteeksiantamattomaksi ja kantaa syyllisyyttä läpi elämän?
