maisemassa on kevyttä, sumuista tihkua. ihmiset tulevat kukin maailmoistaan mukanaan matkakassi ja sisäisiä, tiukkaan pakattuja nyssäköitä. kasvoilla näkee kireyttä, uupumusta, odotusta. majoittumisessa on tavanomaista säätöä. lopulta kaikki ovat saaneet huoneensa ja kokoonnumme ruokasaliin yhteiseen päivällispöytään.

   olen miettinyt johdantosanoja, niitä, joilla teema nostetaan esiin, valaistaan hiukan alkua, siitä kukin voi jatkaa omaa polkuaan. istumme väljästi takkahuoneessa. tuli risahtelee kotoisasti ja takkaimuri humisee. borshkeittoateria lämmittää vatsaa.

vähän hiljaisuudesta

   hiljaisuudessa, joka kannattelee retriitin yhdessäoloa ja kaikkea tapahtuvaa, on kolme tasoa. auditiivista hiljaisuutta auttaa tämä syrjäinen ja rauhallinen paikka ja omaehtoinen kommunikaatiosta ja informaatiovälineiden seuraamisesta luopuminen retriitin ajaksi. päänsisäisen mielen hiljenemistä alkaa tapahtua vähitellen, kun ajatuksia ei ruokita ulkopuolisilla ärsykkeillä. kun mieli hiljenee, tulee mahdollisuus hetkittäin kokea sydämen hiljaisuutta.
   muistutan, että retriitissä ei pyritä erityisiin elämyksiin, kaikenlaisesta täytymisestä voi hellittää. eletään hetkessä ja mahdollisimman suuressa vapaudessa. päivät kulkevat ohjelman mukaan, pakkoa osallistumiseen ei silti ole. kokemuksesta tiedetään, että ohjelma rytmittää ja ryhdittää päivän. yhteys syntyy hiljaisilla aterioilla ja kappelihetkissä. ahdistava irrallisuus ja yksinäisyyden tunne väistyy.

rakkaudelle antautumisesta

   teemamme, rakkaudelle antautuminen, herättää varmaan itse kussakin omat mietteensä ja niin on hyvä. mitään mieleen tulevaa ei pyritä rajaamaan pois. rakkaus ei ole abstraktio, se tapahtuu ihmisten keskinäisissä suhteissa ja Jumalan ja ihmisen suhteessa.
   ihmissuhteissa rakkaus on tunne- ja tahtotila. se syttyy ja sammuu, kasvaa ja muuttuu, sillä on aikansa ja vaiheensa. Jumalan ja ihmisen suhteessa, jota retriitissä erityisesti mietiskelemme, tilanne on ratkaisevalla tavalla toinen. Jumala itse  on olemukseltaan antautuva rakkaus. ihmisellä on mahdollisuus antautua Jumalan rakkaudelle tai torjua se.

   takkatuli hiipuu hiljalleen. retriitin ensimmäinen kappelihetki odottaa. siitä alkaa keskinäinen vaitiolo ja kukin lähtee omalle hiljaisuuden matkalleen.

*jatkuu

Jälleen kerran vallanpitäjä on ajautunut konfliktiin kansansa kanssa. Tuloksena on ruumiita, tuhkaa ja raunioita. Ei ihminen opi toisten tekemistä virheistä, jokainen tahtoo tehdä ne omansa. Euroopan itäkyljessä tärisee maa muutoksen kivuissa. Vähän etelämpänä synkeä teurastus on jatkunut pian kaksi vuotta. Sota on ikuinen.

Nainen on spontaani, sanoo jotakin, mitä tahansa. Mies nyökkää, jatkaa puhetta, ottaa kantaa: niin, mutta… Mies tietää paljon ja haluaa olla oikeassa. Usein usein hän onkin. Jos mies innostuu aiheesta, nainen kuulee esitelmän, jossa todistetaan miehen näkökanta. Oikeastaan nainen halusi vain keskustella, ei tietää. Vuodet kuluvat ja nainen ei enää ole spontaani. Hän vetäytyy usein huoneeseensa kirjoittamaan. Mies tulee toisinaan ovelle puhumaan, nainen hymyilee, nyökkäilee. Toisinaan nainen kimpaantuu käsittämättömästi ja varoittamatta, mutta leppyy pian. Mahdollisesti nainen rakastaa miestä ja tietää miehenkin rakastavan.

Paljokaan älyn valo ei takaa, että elämä olisi valoisaa.  

Jos jotain pelkään, niin itseriittoisia ihmisiä, jotka eivät ketään tarvitse, eivät Jumalaakaan. Elävät kaikkivoipaisuuden kuplassa, oman otsansa tähtivalon loisteessa. Monilla heistä on valtaa ja se siinä on pelottavinta. Kuin olisi sydänkin tähtien kiveä ja pölyä?

Odottamista ikävämpää on vain se, ettei tiedä mitä odottaa – tai ei ole mitään odotettavaa.

Soitanpa vanhukselle, jota en ole aikoihin tavannut. Hän on hautausmaalla ja järkyttynyt omaisensa muistopaikan kukista ja niiden huonosta hoidosta. Hautakivikin on jotenkin kallellaan, kun tarkkaan katsoo. Sitä on pyydetty oikaisemaan jo monesti, mutta mitään ei tapahdu. Sitten hän ilmoittaa, että pitää lopettaa, on soitettava taksi hakemaan ja puhelimesta on virta loppumassa. Puhelu päättyy. En ehtinyt sanoa mitään.  

Kestääkö itse rakennettu minuus sen viimeisen ja vaikeimman testin: lähestyvän kuoleman edessä nousevat kysymykset? Kuka olen ollut, kuka olen nyt? Miten olen käyttänyt tämän elämän, jonka sain? Minkä varassa voin kestää elämästä luopumisen prosessin?

Todellinen rakkaus on sitä, että ei tule sivalletuksi menneillä. Sitä, että sallii toisen muuttua, kasvaa, kehittyä – ja haurastua. Sitä, että ei hylkää toista, vaikka näkee hänen murenevan. Myös ei-toivottuun suuntaan muuttuminen on hyväksyttävissä, jos ei  kadota suhteen ydintä. Ytimessä on rakkaus, tietoisuus, joka yltää tunteisiin asti: olet minulle ainoa laatuisesi ihminen.

tänä vuonna Joulun Lapsi

löytyi hylättynä huoltorakennuksen takaa

yksin ja kylmissään

enkeli mikael

sattui kulkemaan siitä

 kuuli itkun ja löysi lapsen

hän riisui siipensä, levitti ne lapsen ylle

ja kutsui taivaallisen sotajoukon

ihmisen lapselle avuksi

enkeleitä on

he sytyttävät toivon kynttilän

joka muistuttaa: älä kulje ohi

myös sinä voit olla enkeli

hänelle joka itkee yksin

*

Jouluna 2013 blogiystäville 

Ellinoora