kaikki pimeydet / kaikenlaiset / mahtuvat valoon kasvokkain.// vain se pimeys / joka meissä on toisiimme selin / jää pimeyteensä. // mutta etkö Sinä hengitä sielläkin?  (Anna-Maija Raittila)

   ihmeellisen kevyt aamu hyvin nukutun yön jälkeen. vedän verhot. lasin takana sataa lunta, hyvin pehmeästi, hyvin hiljaa. kokoonnumme kappeliin ehtoollismessuun. vain yksi puuttuu joukosta. katselen retriittimatkalaisiamme paikaltani takaa. sydämen täyttää rakkaus, heltymyksen kyyneliin asti. Kristuksen kasvot, jokaisessa.

   aamiaisen jälkeen palaan rannalle. eilinen kirkas jää on nyt puhtaan valkeaa lumiaavaa. kumu on lakannut, on täysin hiljaista. polun varrella lumesta pilkistää kohmeisia sinivuokon lehtiä. kallio on saanut lumiharson otsalleen. sinne nousevalla tiellä ei näy vielä askeltakaan.

   mietiskelyrukoukseen asetan alttarikimpusta irrotetut punaiset kukat alas laakeaan maljaan antautumisen symboliksi. hiljaisuus on syvä, kevyt ja kirkas. kukaan ei kiirehdi pois.

   saamme lounaaksi uunilohta ja hedelmäsalaattia. kysyn jälkeen päin emännältä herkullisesta kalan kuorrutuksesta.  – smetanaa ja tuorejuustoa, ei kummempaa, sanoo hän. ruokailun jälkeen muutama jää takan ääreen selailemaan kirjoja. hiillos hehkuu. ajattelen maallista rakkautta, sen roihahduksia, kipunointia, hehkua, tuhkaa.

   päivärukoushetken jälkeen hiljaisuus päättyy. jo kappelin eteisessä joku lausuu ensimmäiset sanat. me tarvitsemme tämänkin yhteyden muodon. se liittää meidät arkeemme, toisiimme, samaan ihmisyyteen.

***

   aamu on raikas, muutaman pakkasasteen viileys tuntuu kasvoilla, kun kävelen lyhyen matkan ohjaajien majoituksesta hirsikappeliin. sytytän alttarikynttilät ja säädän sopivasti valoa, että näemme lukea psalmin yhteen ääneen ja laulaa virren. istun tavallisella paikallani takana. vähitellen tuolit täyttyvät.

tahdon pelkäämättä antaa Sinun pitää huolta kaikesta, mikä kohoaa tietoisuuteeni…  

   aamiaisen jälkeen ihmiset katoavat kuka minnekin. jotkut palaavat huoneisiinsa, toiset ulos, muutama jää takan ääreen lueskelemaan tai muuten vain mietteisiinsä. otan kameran ja nousen kalliolle, jolta voi nähdä kauempana alapuolella lepäävän järven vastarannan metsiin. metsäpolulla on valoisaa, aurinko pilkahtelee. erotan järven suunnalta matalaa ääntä. kun laskeudun rantaan, ääni voimistuu. jää kumahtelee! erikoinen elämys tässä hiljaisuudessa.

   ohjaajaparini on miettinyt teemaan liittyviä ajatusvirikkeitä, joita kokoonnutaan kuulemaan takan ääreen. hän sanoo antautumisesta, että siinä on riskin ottamisen vivahde, pelko itseytensä kadottamisesta. ihmissuhteessa on aina mahdollista pettyä ja pettää, haavoittua ja haavoittaa. kuitenkin juuri haavojen ja kipujen kautta Jumala tulee ihmisen elämään.

mieleeni nousee oma kipukohta. enää se ei tunnu niin raastavalta, kun ajattelen sitä rakkauden Jumalan siltana elämääni. luovutan mielessäni elämäni Jumalan rakastavaan olemukseen. sitäkö on rakkaudelle antautuminen tässä kontekstissa?

   lounaaksi saamme maukasta kasvis-kanapataa ja marjapaistosta. musiikki soi hiljaa taustalla ja aterimet kilahtelevat vaimeasti. ihmiset näyttävät olevan syvällä omissa mietteissään. lepotauon käytän paikkaamalla katkonaista yöunta ja hoitamalla päänsärkyä, joka alkoi tuntua illalla. kahvi virkistää ihanasti pienen unen jälkeen ja päänsärkykin häviää.

   hiljainen rukoushetki alkaa teemaan liittyvällä ajatuksella. oma hiljaisuus syntyy helposti ja vie kohta syvälle. viidentoista minuutin jälkeen tulen tietoiseksi ajasta ja päätän sitten  mietiskelyn siunaussanoihin.  muutama nousee ja lähtee, muut viipyvät vielä. mietiskelyyn tottuneelta menee helposti puolikin tuntia, mutta 20 minuuttia on retriitissä sovittu aika.

   aurinko laskee verenpunaisena järventakaisen metsän syliin ja taivas rusottaa. päivällisen ja vesperin jälkeen useimmat menevät saunaan. jään kappeliin keskustelua varten. päivä päättyy iltateehen ja kompletorioon. ohjaajaparini kanssa keskustelemme huoneessani vielä myöhään retriittien tulevaisuudesta ja muista seurakunnan toimintaan liittyvistä asioista.

ajat ja aionit hupenevat. elämä tasaa huippuja, näyttää laakson pohjaa. yhä uudelleen kiipeämme kirkastusvuoremme rinnettä nähdäksemme Jumalan valokasvot.

*jatkuu

   maisemassa on kevyttä, sumuista tihkua. ihmiset tulevat kukin maailmoistaan mukanaan matkakassi ja sisäisiä, tiukkaan pakattuja nyssäköitä. kasvoilla näkee kireyttä, uupumusta, odotusta. majoittumisessa on tavanomaista säätöä. lopulta kaikki ovat saaneet huoneensa ja kokoonnumme ruokasaliin yhteiseen päivällispöytään.

   olen miettinyt johdantosanoja, niitä, joilla teema nostetaan esiin, valaistaan hiukan alkua, siitä kukin voi jatkaa omaa polkuaan. istumme väljästi takkahuoneessa. tuli risahtelee kotoisasti ja takkaimuri humisee. borshkeittoateria lämmittää vatsaa.

vähän hiljaisuudesta

   hiljaisuudessa, joka kannattelee retriitin yhdessäoloa ja kaikkea tapahtuvaa, on kolme tasoa. auditiivista hiljaisuutta auttaa tämä syrjäinen ja rauhallinen paikka ja omaehtoinen kommunikaatiosta ja informaatiovälineiden seuraamisesta luopuminen retriitin ajaksi. päänsisäisen mielen hiljenemistä alkaa tapahtua vähitellen, kun ajatuksia ei ruokita ulkopuolisilla ärsykkeillä. kun mieli hiljenee, tulee mahdollisuus hetkittäin kokea sydämen hiljaisuutta.
   muistutan, että retriitissä ei pyritä erityisiin elämyksiin, kaikenlaisesta täytymisestä voi hellittää. eletään hetkessä ja mahdollisimman suuressa vapaudessa. päivät kulkevat ohjelman mukaan, pakkoa osallistumiseen ei silti ole. kokemuksesta tiedetään, että ohjelma rytmittää ja ryhdittää päivän. yhteys syntyy hiljaisilla aterioilla ja kappelihetkissä. ahdistava irrallisuus ja yksinäisyyden tunne väistyy.

rakkaudelle antautumisesta

   teemamme, rakkaudelle antautuminen, herättää varmaan itse kussakin omat mietteensä ja niin on hyvä. mitään mieleen tulevaa ei pyritä rajaamaan pois. rakkaus ei ole abstraktio, se tapahtuu ihmisten keskinäisissä suhteissa ja Jumalan ja ihmisen suhteessa.
   ihmissuhteissa rakkaus on tunne- ja tahtotila. se syttyy ja sammuu, kasvaa ja muuttuu, sillä on aikansa ja vaiheensa. Jumalan ja ihmisen suhteessa, jota retriitissä erityisesti mietiskelemme, tilanne on ratkaisevalla tavalla toinen. Jumala itse  on olemukseltaan antautuva rakkaus. ihmisellä on mahdollisuus antautua Jumalan rakkaudelle tai torjua se.

   takkatuli hiipuu hiljalleen. retriitin ensimmäinen kappelihetki odottaa. siitä alkaa keskinäinen vaitiolo ja kukin lähtee omalle hiljaisuuden matkalleen.

*jatkuu

Jälleen kerran vallanpitäjä on ajautunut konfliktiin kansansa kanssa. Tuloksena on ruumiita, tuhkaa ja raunioita. Ei ihminen opi toisten tekemistä virheistä, jokainen tahtoo tehdä ne omansa. Euroopan itäkyljessä tärisee maa muutoksen kivuissa. Vähän etelämpänä synkeä teurastus on jatkunut pian kaksi vuotta. Sota on ikuinen.

Nainen on spontaani, sanoo jotakin, mitä tahansa. Mies nyökkää, jatkaa puhetta, ottaa kantaa: niin, mutta… Mies tietää paljon ja haluaa olla oikeassa. Usein usein hän onkin. Jos mies innostuu aiheesta, nainen kuulee esitelmän, jossa todistetaan miehen näkökanta. Oikeastaan nainen halusi vain keskustella, ei tietää. Vuodet kuluvat ja nainen ei enää ole spontaani. Hän vetäytyy usein huoneeseensa kirjoittamaan. Mies tulee toisinaan ovelle puhumaan, nainen hymyilee, nyökkäilee. Toisinaan nainen kimpaantuu käsittämättömästi ja varoittamatta, mutta leppyy pian. Mahdollisesti nainen rakastaa miestä ja tietää miehenkin rakastavan.

Paljokaan älyn valo ei takaa, että elämä olisi valoisaa.  

Jos jotain pelkään, niin itseriittoisia ihmisiä, jotka eivät ketään tarvitse, eivät Jumalaakaan. Elävät kaikkivoipaisuuden kuplassa, oman otsansa tähtivalon loisteessa. Monilla heistä on valtaa ja se siinä on pelottavinta. Kuin olisi sydänkin tähtien kiveä ja pölyä?

Odottamista ikävämpää on vain se, ettei tiedä mitä odottaa – tai ei ole mitään odotettavaa.

Soitanpa vanhukselle, jota en ole aikoihin tavannut. Hän on hautausmaalla ja järkyttynyt omaisensa muistopaikan kukista ja niiden huonosta hoidosta. Hautakivikin on jotenkin kallellaan, kun tarkkaan katsoo. Sitä on pyydetty oikaisemaan jo monesti, mutta mitään ei tapahdu. Sitten hän ilmoittaa, että pitää lopettaa, on soitettava taksi hakemaan ja puhelimesta on virta loppumassa. Puhelu päättyy. En ehtinyt sanoa mitään.  

Kestääkö itse rakennettu minuus sen viimeisen ja vaikeimman testin: lähestyvän kuoleman edessä nousevat kysymykset? Kuka olen ollut, kuka olen nyt? Miten olen käyttänyt tämän elämän, jonka sain? Minkä varassa voin kestää elämästä luopumisen prosessin?