Kun esikoinen täyttää neljäkymmentä, se saa äidin miettimään vuosien kiitolaukkaa. Aika ei ole tasavälisten vuosien kilometritolpparivi tien varressa. Aika rientää, venyy, taipuu, pysähtelee. Aika on nyt, pian se on ohi. Elämä ei ole tasainen ravi maalia kohti, eikä kukaan meistä tarkalleen tiedä missä loppusuora alkaa.

Neljäkymmentä vuotta elettyään tietää jo jotain elämästä. Esikoinen tiivisti kokemuksensa: elämä on nyt.

AINA siellä missä lapsia kuolee / hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi. / Iltaruskojen tuskanviitta / jossa mustarastaan tumma sielu / kutsuu valittaen yötä – / pienet tuulet hengähtävät yli ruohon / valon rauniot sammuttaen / ja kylväen kuolemaa –

AINA siellä missä lapsia kuolee / kivi ja tähti / ja niin monet unet / jäävät kodittomiksi.

(Nelly Sachs, suom. Aila Meriluoto)

tämäkin kesä on ollut valonsa, väriensä ja hedelmäinsä leikki – ja kyllä, kyllä se kypsytti, minuakin. mikä eniten ihmistä ravitsee, mietin. kohtalon alituinen auringonpaiste, valikoidut huippuelämykset, hetken huuma ja sen himmenevä muisto? kun kuitenkin ihmisen sisällä jo on se kaikki, valo, värit ja hengen hedelmät. kypsymällä löytyvät.

elo pelloilla kypsyy, ihmisellä elämänsä mieli. mihin olenkaan tulossa, kun matka käy vielä vaikeammaksi? takaisten vuosien onnellisimmat kuvat häilähtelevät mielen monitorissa. tulevasta ei tiedä, näkyy vain ruudun täyttävä …hetkinen…
voi, katselisin mieluummin huomisen kuvia, tanssahtelisin ilomielen tahtiin. valintaoikeudeton voi vain puristaa kunkin päivän mehun viime tippaan. kiitos…kyllä tämäkin…on ihan hyvää.

Lapsuuteni kirkkomaalla saatellaan vainajat koivukujaa leposijoilleen. Muutama vuosi sitten äitiä saatellessa hätkähdin käytävän tutuiksi käyneiden koivuvanhusten kaatamisesta – nyt jatkaa saattotehtävää jo nuorten koivujen kesäheleä parvi. Hautausmaita on nykyään enemmän kuin seurakuntia. Onneksi on vielä kirkko, joka näitä muistojen puistoja hoitaa, yhteiskunnan tuella ja verovaroin. Sureville ja kaipaaville omaisille kirkkomaat ovat lohdun lähde, ja satunnainenkin kävijä kokee hiljaisuutta ja rauhaa.

”Yksi lempeä sade saa ruohon paljon vihreämmäksi. Samoin toiveemme kirkastuvat parempien ajatusten voimalla. Olemme siunattuja, jos aina elämme tässä hetkessä ja hyödynnämme jokaisen kohtaamamme koettelemuksen kuin ruoho, joka osaa käyttää hyväkseen hennoimmankin sille lankeavan kosteuden. Meidän ei pidä tuhlata aikaamme sovittaen menneiden mahdollisuuksien laiminlyöntiä, jota kutsumme velvollisuudeksemme. Me aikailemme talvessa, vaikka on jo kevät.”

Henry David Thoreau (1817 – 1862)

on toinen sunnuntai pääsiäisestä. vielä ovat virpomavitsat esillä tuomassa niin sielun kuin ruumiin terveyttä ja tuoreutta. valmistelen ystäväateriaa. tapaamisesta puhuttiin jo marraskuussa. tuli sitten muuta ennakoimatonta. seuraava yritys piti olla pääsiäisen aikaan. mutta taas ruumiin terveyttä puuttui. tänään ollaan yhdessä sillä tuoreudella ja terveydellä mikä itse kullakin on.

muistelen vanhaa ystävää, joka on poissa. hänellä oli tapana kutsua ’pihaterassinsa avajaisiin’ ilmojen lämmittyä. tätä kevättä hän viettää tuoreena ja terveenä taivaallisen terassin avajaisissa.

kuvat kertovat: vain viikko – ja kaikki voi olla toisin. elämä on opettanut: vain hetki… tai pitkien, sitkeiden vuosien kulku…

Tänäkin vuonna pääsiäiseksi on haettu kukkia, vaan nyt joukkoon on kätketty hellyttävä yllätys. Tänäkin vuonna lapsen pääsiäismunan sisältä on paljastunut pieni rasia, jonka sisällä on vielä jotain, jota ei ollut viime vuonna tai edellisenä. Tuttu on pääsiäisen sanomakin, silti siitä löytyy aina jotain, jota ei ole ennen juuri näin kokenut. Tänä vuonna kuulin passiosta sanat: Olkoon sydämeni uhrimalja, johon veresi vuotaa. Voiko väkevämmin sanoittaa uskon salaisuutta.

on suuren kertomuksen ratkaiseva aamu. läheistään kaipaavat naiset tulevat suruissaan haudalle niin kuin naiset läpi vuosisatojen ja tuhansien ovat tehneet. haudalla on paikaltaan siirretty kivi. kallioon hakattu hautapaikka on tyhjä.

ehkä ei olekaan oleellista, ettei ruumis enää ole siellä, ajattelen tänä aamuna. ruumiin häviämiseen on todella helpompi uskoa kuin ylösnousemukseen ja helpointa on olla uskomatta mihinkään. minulle suuren kertomuksen päähenkilö, Jeesus Kristus, eläisi silti, toisessa olomuodossa, hengellisessä ulottuvuudessa.

en tee ajatuksistani teologista teesiä enkä probleemaa. olkoon niin kuin kirkkomme opettaa tai olkoon olematta. uskon kuitenkin – ja se kantaa elämän kivuissa ja kuoleman edessä.