Mitä ikinä juhlitaankin, jossain vaiheessa odotetaan hetkeä, jota on tapana kutsua kohokohdaksi. Sitä ennen ovat ne odotuksen, suunnittelun ja valmistelun vaiheet. Ikinä ei voi tietää tuleeko juhlasta juhla, meneekö se yhtään suunnitelmien mukaan. Jokin seikka saattaa yllättää, myös iloisesti.
Ei meidän joulusta fiasko tullut, päinvastoin, vaikka virus nyt jyllää joka puolella. Olimme valinneet kahdestaan kotona olon, mikä rauhoitti elämää. Esikoinen ja Hän olivat Italiassa joulunvietossa, koska Hänen isot pojat olivat isänsä luona ja meidän isot lapsenlapset äitinsä suvun huomassa. Kuopus kutsui meitä aterialle tapaninpäivänä, sinne ehtivät myös matkalaiset suoraan lentokentältä. Aina kun nuorin pikkupikkuinen kitisi väsymystä, aloimme laulaa hiljaa Jouluyö, juhlayö – ja oi, miten tyttöset kuuntelivat taas silmät sädehtien.
Voin vilpittömästi sanoa, että joulumme oli juhlaa. Kukin sai mitä tarvitsi. Meitä hoiti kodin kiireetön rauha, hiljaiset musiikin kuuntelun ja kynttiläin valaisemat tunnit aamuhämärän vaihtuessa päiväksi ja iltahämärän tähtiyöksi.
” Haluaisin puhua sinulle tästä, tästäkin: päiväkirjojen ja muistelmien merkityksellisyydestä, kirjaimiin tiivistyvästä ajasta ja siitä, kuinka kirjoitus samanaikaisesti pysäyttää hetket ja antaa niiden virrata loputtomiin, lävistää kohtaloita ja ihmisyyksiä jossakin toisaalla, toisessa ajassa. ” – Kristiina Wallin, Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021
Siellä täällä rävähtävien tulien tuikkeessa toivotan sinulle ja rakkaillesi toivontäyteistä uutta vuotta. Mikä on eletty se jääköön taakse, kiittäen – mitä on tulossa, sen siunatkoon Kaikkivaltias. Hän varjelkoon ja valaiskoon ihmistensä elonpolkua koko maan piirissä. – Ellinoora
Sunnuntaiaamuna varhain olin kuorolaisten joukossa jo kirkossa availemassa ääntä. Meillä oli ensimmäinen koronan aikainen messuavustus, jossa olin mukana. Edellinen oli maaliskuun sunnuntai, jonka jälkeen heti maanantaina Suomi pantiin kiinni. Saimme nyt laulaa ilman kasvosuojainta, kun kaikki olivat kahdesti rokotettuja. Seurakuntalaisia oli koolla lähes tavallinen määrä eli noin kolmannes siitä, mitä kirkkoon mahtuu. Tunsin suurta iloa. Laulut sujuivat ja Heli-kanttori soitti loppusoittona mahtavasti sovituksen Kristus Kuningas virren teemasta ja sai spontaanit aplodit siitä. Se kruunasi ilojuhlan tunnelman.
Iltapäivällä ehätimme Kuopuksemme perheen Kotipesään, jossa juhla jatkui heidän kuusiviikkoisen kuopustyttärensä nimenantoseremonioin. Pikkufriidu oli tohkeissaan. Juhlan keskushenkilöä saivat isovanhemmat, eno ja kummisetä ja tädit sekä serkut pitää vuorollaan sylissä ja niin tutustua puolin ja toisin. Nimiäiskakku oli komea ja mummot olivat taidoillaan avustaneet Äitiä pöydän tarjoomuksissa. Kuulimme Pikkusiskolle omistetun Muru-serkun viulusoolon, osan Vivaldin Keväästä, jonka taidokkaat liverrykset innostivat Pikkufriidun suorastaan hihkumaan. Isikin soitteli kitaralla pienille keijuillensa. Tutussa joukossa oli mukava viettää juhlapäivää ja Mummeli sai myös laulaa Pikkusiskolle omistetun laulun.
Jokainen lapsi on elämän ihme ja sellaisena me häntä rakastamme ja hänelle suojelusenkeleitä pyydämme.
On aina erityinen tunne, kun poistaa pitkäaikaisen ystävän puhelinnumeron ja osoitteen muistioistaan. Sähköposteja, kirjeitä ja kortteja voi säilyttää ja katsella myöhemminkin, mutta puhelimeen ei soiteta enää henkilön kuoleman jälkeen. Siellä voi vastata lähiomainen, kukaan ei vastaa tai koneääni kertoo, ettei numero ole enää käytössä.
Kirjoitettuja sanoja voi säilyttää, mutta niistä on ääni poissa. Nykypuhelimien kamerat voivat tallentaa videoita, joissa on äänikin. Harvoin kuitenkaan mitään merkityksellisiä keskusteluja tallennetaan videolle. Ja valokuva on vain eräs pysäytetty, mykkä hetki aikojen takaa.
Voiko poismenneen ääntä kaivata? Tiettyjä, juuri hänelle ominaisia sanontoja ja sanavalintoja, naurahduksia, tuhahduksia, äännähdyksiä? Äidin kuolemasta on pian yksitoista vuotta. En enää muista hänen äänensä sointia, mutta jos kuulisin, uskon, että tunnistaisin. Sen sijaan lukemattoman joukon hänelle ominaisia murteellisia sanontoja ja tyypillisiä hymähtelyjä muistan.
Helteet ovat muhentaneet sekä pääkopan että hikirauhaset. Yöllä hyrrää tuuletin täysillä, ja kun jossain 4-5:n tietämissä mittari kertoo, että ulkona on kuusi astetta viileämpää kuin sisällä, avaan oven pihaan ja istun jäähdyttelemässä rappusilla. Sitten voi taas yrittää nukahtaa pariksi aamun tunniksi.
Juhannus hiljentää ihanasti kaupungin. Suon mieluusti kaupunkilaisille saunomis-, grillaus- ja uintiviikonlopun mökillä, menkää ihmeessä sinne juhlimaan mittumaaria. Me olemme kotona, kuten melkein joka juhannus. Ehkä valvomme aamuyöllä pihassa ja nautimme lasilliset juhlajuomaa, jos siltä tuntuu. Ei hyttysiä, ei hoilaavia kotiinpalaajia näillä kulmilla. Esikoinen kävi, jaettiin toisillemme iloisia sekä huolekkaita siivuja elämästä. Kuopuksen porukka oli täällä eilen. Saimme nauttia Pikkufriidun touhuista, naurusta ja laulusta. Aikuisia lapsiakin voi ikävöidä, kun aina halutessaan ei ole mahdollisuus tavata.
Helle simautti tietokoneen koviksen ja Toinen elvytti halvaantuneet tiedostot varmuuskopparilla käyttökuntoon. Aion juhannuksen jälkeisellä viikolla poistua toisaalle ja pitää siis blogilomaa jonkin aikaa. Näillä näkymin helle ei enää pyri ennätyksiin, vaan hellittää hiljalleen. Voi toivoa jäävänsä henkiin.
Kesäkuun eka viikko on käsillä. Harvoin ennen muinoin on hellettä ollut, muistelen tyypillistä kesäkuun alussa olleen viileähköt ja vaihtelevat säät. Ennustaminen ei kannata, jos ei ole meteorologi, ei myöskään sään moitiskelu, sen on jo oppinut maamieskin pelloillaan. Pitää vain ottaa annettuna, millaisena minäkin aamuna päivä aukeaa.
Pihan kitkemistä on tarjolla koko kesän. Taannoisina vuosina ei tahtonut aika siihen riittää, aina oli mukamas joku kiireellisempi meno muualle. Eläkevuosina on aikaa, muttei enää ole voimat entisellään. Tunnin toista kun ahertaa kuokan, haran ja haravan kanssa, ottaa kipeetä joka puolelta. Jos pitää lepotaukoa liian pitkään, kitka kasvaa.
Parasta kotioloa tällaisina kesäpäivinä on istahtaa tammen varjoon tai aurinkoiselle seinustalle. Juoda kukkien värejä ja tuoksuja, antaa silmien levätä syreenin kukissa ahertavissa kimalaisissa. Kaikki kaunis on niin pian ohi, perhosen kevyt ja koukeroinen lento, lapsuuden leikit, nuoruuden hurma, kesän kukkeus ja elämä.
Kulunut lämmin ja aurinkoinen viikko on suorastaan räjäyttänyt lehtipuiden silmut ja kukkien nuput auki. Pieni metsäkierros illansuussa oli yhtä lintujen iltakonserttia. Naapurustomme ja lähimetsien mustarastaskanta on runsastunut, sen kuulee erityisesti illalla ja aamuvarhaisella, kun ne ylistävät kevättä huilunkirkkain äänin pihakoivujen latvassa ohikulkijoiden ja metsäpolkuja kulkevien iloksi. Edellisestä kierroksesta oli aikaa, niinpä kesä pääsi yllättämään vihreydellään ja kukkarunsaudellaan. Naapurikadun Ulla näki meidät ja huikkasi poikkeamaan pihalleen. Se on kyllä ylivertainen kaikkine istutuksineen, leikkimökkeineen ja kasvihuoneineen. Emäntä on myös erityisen sosiaalinen henkilö, jolla riittää pohjattomasti hauskaa ja mielenkiintoista kerrottavaa. Löysin metsäpolun, jonka varrella kasvaa keltavuokkoja. Se on söpöin ja aurinkoisin vuokkoperheen tytöistä, mutta sen myrkyllisyydestä varoitellaan. Sinivuokot, sielunsiskot, kukkivat pihassa jo neljättä viikkoa. Kesä on täällä kukin kaikin, kuljen hyräillen.
Kesäkausi on avattu! No, vappuna oli tietysti koleaa, kuten usein ihan koronasta riippumatta. Vietimme sunnuntaina pojantyttären kymppisynttäreitä villapaidat yllä pihapuutarhassa. Miten ihanaa hulinaa! Parasta oli saada halailla lapsenlapsia ja pitkästä aikaa jutella päällimmäisiä aikuislasten ja ’isojen tyttöjen’ kanssa. Ja ilman maskia laulettiin onnilaulut ja puhuttiin pitkää väliaikaa pois. Niin kylmä oli, että meidän vanhojen kädet uhkasivat kohmettua, mutta lapset huiski trampalla hiki päässä. Pikkufriidukin innostui hyppytaitojaan vaarille esittämään. Muru onkin sitten jo ihan mestari sillä areenalla. – Ihana iltapäivä, saimme kunnon herätyksen koronakoomasta!
