…tätivanhuksemme kulkee yhä muutamia kertoja päivässä kotonaan makuuhuoneen, keittiön ja vessan kolmiorataa seinistä ja ovenpielistä tukea hapuillen. Rolla olisi käden ulottuvilla, mutta ei hän sitä. Valkeat hapset ovat hajallaan hartioilla ja irtohiuksia löytyy kaikkialta. Käsiä ei jaksa pitää ylöspäin kammatakseen eikä hoitajilla ole aikaa muuhun kuin tavalliseen nopeaan proseduuriin: lääkkeet, ruokaa ja juotavaa eteen ja toisinaan pesulle. Säärten silkkipaperinohut iho rasvataan joka päivä. Tiedämme sen siitä, mitä he kuittaavat käynnistään raporttivihkoon. Menee useita viikkoja, että hoitajina käy kahdesti tai kolmasti päivässä vaihtuva joukko vaillinaista suomea puhuvia. Hyvä jos edes silloin tällöin käy joku suomalainen, joka ymmärtää, jos täti haluaa jotain kertoa, ja jonka puhetta huonosti kuuleva täti ymmärtää.

Täti on saanut kolme koronarokotetta ja influenssapiikin. Hoitajilla on aina maskit ja suojahanskat. Olemme ehkä ainoita ihmisiä, joiden täti näinä aikoina näkee hymyilevän. Tänään kun kävimme kahvikorin kanssa häntä tapaamassa, hän sanoi monta kertaa: voi, miten ihanan lämpimät kädet teillä on. Tädin kädet ovat kovin kylmät.

Tädin hiljaisten vuosien ja päivien jono lyhenee. Emme tiedä ehtiikö hän sadanteen vuoteensa. Osasiko hän, Sortavalassa syntynyt ja kasvanut, sotien jälkeisen aikuisen elämänsä etelä-Suomessa työtään tehnyt ja rauhalliset eläkevuotensa elänyt, aavistaa, miten pieneksi ja tapahtumattomaksi elämä voi kutistua ennen kuin päättyy.

  • ”Miten pieneksi ja tapahtumattomaksi elämä voi kutistua, ennenkuin päättyy.” Voi tätiä, voi meitä.

    Kommentin jätti Annikki · torstaina 10. helmikuuta @ 17:46

  • Niin. Ajattelen usein, että emme tiedä omaakaan kohtaloamme, jos elinvuosia noin pitkään olisi kuin hänellä. Yksin jää paristakin jompikumpi viimeisiksi vuosiksi, kuukausiksi tai päiviksi. Tädillä ei ollut perhettä. Muutama omainen vielä on, me lähinnä.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 10. helmikuuta @ 21:50

  • Surullista mutta tosiasia kovin monen vanhuksen kohdalla. Eikä aina niin vanhankaan. Juuri nyt olen harmissani lähisukulaisestani. Hän jäi eläkkeelle syksyllä ja on sen jälkeen linnoittautunut kotiinsa. Yritän innostaa ulos kävelylle, mutta tuntuu, että on kadottanut elämänhalunsa.

    Kommentin jätti seita · perjantaina 11. helmikuuta @ 09:02

  • Tämä on surullisen tavallista, moni yksin asuva ’mökkiytyy’. On hyvä että joku käy edes kysymässä ulos. Itsestäni tiedän senkin, että liukkaille kaduille ja varsinkaan metsäpoluille ei halua lähteä. Onneksi nyt avautuu tapahtumat ja senioritoiminta, jos sellainen yhtään kiinnostaisi.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 11. helmikuuta @ 16:04

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.