Kun järjestää syntymäpäiväkseen puutarhajuhlan, on hyvä olla väleissä ilmojen haltijan kanssa. Viikkoja aiemmin tullut kutsu sai varmaan kaikki osalliset hartaasti toivomaan koleahkon ja epävakaisen säätyypin purjehtimista muualle juhlapäiväksi.
Pilvisestä aamusta kehkeytyikin oikein kaunis ja lämmin sää iltapäiväksi. Puutarhan vehreydessä ja kukkaloistossa viihtyivät sekä juhlan päähenkilö että vieraat. Juhlien lähestyessä loppuaan, alkoi pilvistyä ja kotimatkalla jo ripsahtelivat pisarat.
Puoliso toi kuoronsa kvartetin laulamaan serenadeja juhlan kuningattarelle. Saksofoni soi ja kesäisiä lauluja laulettiin. Pöytä notkui herkkuja, salaatteja, uusia perunoita, savukalaa. Kun väki siirtyi sisätiloihin kahville, laulua lennähti jatkamaan lintu veden solinan säestyksellä.
Juhla on päähenkilön elämänvaiheen kohokohtia, siksi siihen latautuu odotuksia. Juhla syntyy tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, jotka tulevat koolle. Kutsuja mietitään, kutsuttuja odotetaan. Joskus joku joutuu vaikean valinnan eteen, kun kutsu käy kahtaalle.
Olen ollut juhlan päähenkilönä, kahdestikin. Ymmärrän miksi ystävä kuiskasi lähtiessä: kiitos, että tulit.
Olimme juuri vaeltaneet pitkospuita suon halki, nousseet Yst.Nuuskamuikkusen kanssa harjulle ja istahtaneet tankkaamaan vettä Huuhkajankierroksen ensimmäisellä etapilla, kun puhelimeni soi. Arvasin heti hälytysäänestä, että asia koskee äitiä.
Hiljaisessa ja karunkauniissa maisemassa kaukana kaikesta oli outoa kuunnella paniikkia, jonka palvelutalosta kadonnut muistamaton äiti oli saanut aikaan. – Ei, en voi nyt lähteä tulemaan sinne, olen kaukana kaikesta. Kyllä, nyt on vain pysyttävä rauhallisena ja luotettava, että henkilökunta hoitaa asian miten parhaiten taitaa.
Katse lipui ruosteenpunaista ja kellanruskeaa hetteikköä. Kuin pilvistä varistettuina kehystivät niittyvillojen valkeat pumpulipallot tummana päilyvää suonsilmää. Suopursujen tuoksu kantautui hennosti tuulen mukana harjulle. Nostin repun selkään ja jatkoimme taivallusta.
Illalla Nuuskamuikkusen piilopirtissä saunanraukeina palattiin päivän tapahtumiin. Veli oli soittanut myöhemmin, että äiti oli löytynyt läheisestä vanhainkodista ja kieltäytynyt itsepäisesti lähtemästä sieltä minnekään. Hänet oli otettu dementiaosastolle juhannusviikonlopuksi tilanteen rauhoittamiseksi.
Joskus on hyvä, ettei pääse paikalle. Täytyy vain luottaa.
Ensimmäinen kesäviikko on ollut tunteiden ja tapahtumien pyörteitä. Olen havainnut suojausten hiljalleen murtuvan. Itku on ollut herkässä. Ehkä tämä on jokin vaihe ennakoivan surun matkalla. Näihin päiviin asti asti olen voinut melko tyynesti keskustella äidin tilanteesta. Tiivis yhteys sairaalaan on tavallaan pakottanut pysymään koossa, että jaksaa kysyä järkeviä ja ottaa vastaan tietoja äidin voinnin muutoksista.
Toissapäivänä hoitaja sanoi, että äiti oli kaatunut osastolla, päähän tulleet haavat oli ommeltu ja olkapää kuvattu ja että hän saa olla osastolla ensi viikolla tehtävään ultraäänitutkimukseen asti. Eilen äiti siirrettiin takaisin palvelutaloon. – Lääkärin mielestä hänen tilansa ei vaadi enää sairaalahoitoa, oli selitys.
Nyt äiti on taas aivan sekava, itkee ja kysyy lakkaamatta missä hän on. Sydämen vajaatoimintaa helpottavaa lääkitystä on lisätty ja kipuilua hoidetaan kolmen päivän välein vaihdettavalla laastarilla. Lääketieteellisestä näkökulmasta siirtopäätös on varmaan oikea, mutta muistamattoman, kipuilevan, sekavan ja kaatuilevan vanhuksen asuminen palvelutalossa ei tunnu enää oikealta.
Pihamme ruohossa niittyhumalan siniset kynttilät loistavat lohdullisina. Lavendelipensaan hopealehdet ja lilansävyiset kukinnot tuoksuvat lempeästi isossa ruukussa, jonka reunaa valuu globelian valkoinen kukkapilvi. Saponarian sormenpäihin ovat puhjenneet vaaleanpunaiset kukkatähtöset. Seinustalle istutin kolmannen jalokärhön. Liljojen nuput paisuvat.
Äidin ikkunan takana nurmikolla omenankukkalunta.
Toukokuun viimeistä lauantaita juhlistimme Turun reissulla. Sää oli mitä parhain ja tungos oli toisaalla meidän reiteiltämme. Kaupungilla on kauneutensa kaikkina vuodenaikoina, mutta erityisen viehättävä Turku on kesällä, kun vedet ovat vapaana ja vanhat lehtipuut viheriöivät.
Minulla ei ole tunnesiteitä Varsinais-Suomen suuntaan, Toisella on muistonsa Paimiosta, jossa asui muinoin yhden talven diplomityötään tehden. Turku on meille kaupunki muiden joukossa, aina positiivisesti koettu paikka, jossa olemme vapaita poimimaan rusinat pullasta kuin kuka tahansa turisti.
Wäinö Aaltosen museo on yksi vakiokohteeni. Tällä kertaa se tarjosi upean ja puhuttelevan kokonaisuuden herkkiä valokuvia, jyhkeitä veistoksia ja ikivanhaa afrikkalaista kulttuuria. ’Maailman ihanin tyttö’, kuvattuna voimaa ja herkkyyttä, värejä ja vuodenaikoja uhkuvassa maisemassa, sykähdytti.
Harry Kivijärven keräämien afrikkalaisveistosten kooste kirvoitti keskinäisen ajatustenvaihdon taiteen alkuperäisen käyttöluonteen muuttumisesta arvokaupan kohteeksi. Kivijärven omat kiviveistokset tuntuivat tutkivan materian ja liikkeen suhdetta. Helsingillähän on oma Kivijärvensä ydinkeskustassa, presidentti Paasikiven muistomerkki, jota kutsutaan lempinimellä Alli ja Kusti.
Olen ollut joskus Ruissalossa kylpylöimässä, mutta käynti kasvitieteellisessä puutarhassa oli ensimmäinen meille molemmille. Inspiraation antoi Haavetar, joka usein on maininnut ja kuvannut blogissaan paikan kasveja. Tuttua ja eksoottista kukkailoa saa kokea kesäaikaan sekä ulkona että sisällä. Viihdyimme, vaikka varoituksen sana onkin sanottava paikan nuhjuisen kahvion sämpylöistä. Huh!
Ihanat tulokahvit sekä myöhemmin lounaan nautimme Aurajoen rannalla. Erityisesti tykästyimme ravintola Mamin hyvään palveluun ja herkulliseen ruokaan. Valitsimme listalta pariloitua lohta, parsaa ja korvasienikastiketta sekä vaniljaliemessä marinoitua raparperia jäätelön kera. Nam!
Herkkuaterian ja antoisan päivämme päätteeksi vanhan Tuomiokirkon ehtookellot saattelivat meitä kotimatkalle.
Huomenna tuhansissa kodeissa on juhlan tuntua, ruusujen tuoksua ja kauniisti katettu pöytä herkkuineen. Kouluissa lauletaan Suvivirttä ja esitetään herkistäviä ja huvittavia ohjelmanumeroita. Vanhemmat noutavat lomasta hullaantuneet lapsensa ja koulunsa päättävät nuorensa suvun keskelle juhlittaviksi. Onnea kaikille ja ihanaa kesää!
Sukellan hetkeksi kuva-albumeihin kutsuakseni menneiden vuosien muistot esiin piiloistaan. Hetkestä tulee äkkiä tunti ja toinen. Naurattaa ja itkettää, hyvään mieleen ovat sulaneet kaikki harmitkin. Mikä huikea määrä perhe-elämän rikkaita kerroksia, juhlaa ja arkea kuviin onkaan tallentunut. En koskaan, en mistään hinnasta antaisi niitä muistoja pois.
Liehukoot liput suvituulessa, on juhlailon aika!
Helluntaikirkossa oli hyvä tunnelma. Penkkien päihin oli sommiteltu sievät vihreävalkoiset kimput. Ristikulkue, kuusi kynttilää, alttarin punainen antependium, liturgin kasukka ja pappien stolat muistuttivat juhlapäivästä. Aamuauringon valo leikki somasti reliefin laskoksilla.
Esipaimenetar piti selkokielisen ja syvällisen saarnan Pyhästä Hengestä. Urkujen sointia ja virsilaulua raikasti ja juhlavoitti trumpetti. Väkeä oli toistasataa, nuoria perheitä lapsineen ja isoäiti-ikäisiä tavallista enemmän kirkkokansan joukossa. Seurakunta elää.
Kaikille naisille äitiydestä riippumatta annettiin ruusu kirkosta lähtiessä. Yllätyin haikeansävyisistä fiiliksistä kotiin palatessa. Tajusin tunteen liittyvän kahdenkymmenen kevään työmatkoihin. Kirkkokatua reunustavat kukkia ryöppyävät spireat ja valkohuntuisena hulmuava tuomipuu, kotikatua kevätvihreät koivut. Raikkaina kevätaamuina työmatkapyöräily oli juhlaa.
Mietin, tuleekohan minusta vähitellen noin-kerran-kuussa-kirkkovieras. Jos tulee, siitä tietää etten osallistu tavan vuoksi. Kuuntelen sieluni ikävää.
Osaan minäkin sen, jo kansakoulussa opin: Lydia Koidulan laulun Maan päällä paikka yksi on, jolla äitejä itketettiin koulun äitienpäiväjuhlassa. Lapsi lauloi miettimättä muiden mukana. Kun alkoi ajatella ja heräsi tietämään, lauluun hiipi ikävän ja kaipauksen sävy. Ei ”hellää helmaa”. Lapsen äidillä oli työtä enemmän kuin tehdä jaksoi. Lapsi sai leikkiä kunnes kasvoi ymmärtämään, että hänen tehtävänsä olikin olla äidin pikku apulainen. Työ oli elämän tarkoitus.
Miksi meillä runoja ja lauluja tehdään vain lempeistä sankariäideistä? Siksikö, että äitiys on yhä tabu, naisen sileä ja ruusunhohteinen ideaaliura? Järkytymme toisenlaisista äideistä: näistä kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan peileissä näkyvistä ronskeista, alkoholisoituneista, elämän kovettamista ja katkeroituneista, jotka sitovat, hylkäävät, hyväksikäyttävät ja tappavat lapsensa. Taannoin media tarjoili lukijoiden kirjeitä äidille. Joissakin niistä kirskahteli kipeästi: ”…vihaan sinua, äiti..”
Korulauseautomaatti käynnistyy herkästi mediassa, kun äitienpäivä lähestyy. Maaseudun syrjäkylien uumenista kaivetaan yhteishyvää harrastaneet työn- ja lapsenteon ansioittamat äidit ja tuodaan presidentinlinnaan kahville ja median kuvattavaksi mitalit rintapielissä. Äitienpäivä innoittaa. Mainosten suunnittelija kuin myös lahjonnan kustantaja on tavallisesti mies – niinpä ruukkuruusujen, silkkiyöpaitojen ja hajuvesien aika on taas koittanut.
Millainen äiti olen itse ollut pojilleni? Aikaa oli antaa pikkulapsivuosina, mutta millaista aikaa? Luulen olleeni turhan huolekas. Muistan vauva-ajan koliikit ja korvakierteet; vuodenaikajuhlien, synttäri- ja nimpparipäivien järjestelyn; kouluvuosien hoputtamiset, soittotunnit ja esiintymiset, sairastamiset ja tapaturmat. Syvästi olen iloinnut lasten kasvusta ja kehittymisestä, opiskelumenestyksestä ja aikuisuuden merkkipaaluista. Olenko osannut ilmaista sen heille?
Oi, niitä aikoja kun sain (jäähtynyttä) kahvia äitienpäiväaamuna sänkyyn tarjottuna miesväeltäni. Ne melskeiset hetket eivät unohdu! Aikuisena Esikoinen toi eräänä äitienpäivänä runokirjan Kiitos elämästä, Äiti. Yllätyin ja liikutuin. Kuopus piirteli äitienpäiviksi kortteja, joissa pojannyrkissä oli kaksi kukkaa ja horjuvin tikkukirjaimin raapustettu ÄITILLE. Hymyilytti hyvästä mielestä. Kerran kysyin miksi korteissa aina lukee äitille eikä äidille. – Etkö ymmärrä, Äiti on tässä tapauksessa erisnimi, oli vastaus. Eipä ole äiskäksi tai mutsiksi muuten nimiteltykään.
Poikieni syntymät ovat olleet elämäni ainutlaatuisimmat ja ihanimmat hetket. Poikien isä, tämä Toinen, on vaikuttanut siihen, että on ollut ilo olla äiti tässä perheessä. Äitinä olemisen yksi tärkeä ja antoisa puoli on saada seurata isän ja poikien suhteen kehittymistä.
Soitin äidille. Kerron nykyään aina aluksi kuka olen. Usein äiti siitä huolimatta hetken päästä puhuu minulle kuin olisin joku hänen siskoistaan. Sisarukset ovat kaikki kuolleet jo vuosia sitten, mutta ovat äidin ajatuksissa enemmän kuin omat lapset. Se tuntuu.
– Aika kulluu ja mie kulun loppuun sen mukana. Ennää ei ole muuta, ko tiä päivä, mikä on mänössä. Muisti ei kätke mittää uutta ja mitä ei muista, sitä ei ole. Väsyttää kovast. Mie hiiviskelen täss vähä aikaa kepin kans ja kohtsillää pittää käyvä leppäämää. Ei miust oo ennää mihinkää, mittää en jaksa tehhä.
Äidin elämässä jatkuva työ on ollut ihmisen arvon mitta. Tähän arvomaailmaan hän yritti kasvattaa tytärtäänkin. Puheeni kaiken elämän itseisarvosta tai vuosikymmenten työn merkityksestä ei tavoita äitiä. Hän palaa aina siihen, ettei enää jaksa. Arvottomuuden tunne ruokkii masennusta.
”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa. Sen mulle Jeesus lahjoitti ja kuolemallaan ansaitsi”. Vanhan virren säkeistö löytyy muistin kätköistä. Se tuntuu lohduttavan äitiä.
Soitan äidille, vaikka ääneni on kadonnut hänen muististaan. Onneksi hän tunnistaa vielä kasvot, kun tapaamme. Tiedän: olen vanhempieni tytär, sittenkin kun he ovat poissa. Kun olen itse poissa äidin näköpiiristä, minua ei ole? Olen vain, kun minut muistetaan? Tyttären identiteettini huojahtelee.
Iltapäivällä alkoi tuulla. Ajattelin viileää kasvoilla, tuoksua, jossa ripaus sulavaa routaa, männynhavua metsän suunnasta ja auringon lämmittämää asfalttia. Ajattelin viriä kuralätäkön kalvolla, äärilleen täyttyviä ojia ja niissä mulaavia pikkupoikia. Mielessäni kuulin kotiin päin maleksivien koululaisten äänet ja omien askelteni rahinan.
Paras kokemus kävelystä syntyy, kun antaa jalkojen viedä. Ne osaavat oikeille poluille niin kuin entisvanha hevonen kylältä kotiin. Jos päsmäröin jalkojani, ne eivät nauti kävelystä, sillä ne ovat omia polkujaan kulkevan naisen. Jalkani viipyilevät ja antavat aikaa havaita. Ne muuttavat suuntaa ja tekevät yllätysmutkia. Niillä tuntuu olevan oma tahto, halu näyttää millaista tutuksi luultu on toisesta suunnasta katsoen.
Iltaa kohti tuuli tyyntyi. Pihamullan pieniä alkuja tuli jotenkin sääli, ne kurkkivat mullasta malttamattomina aurinkoa ja lämpöä kaivaten. Syreenin helakan vihreät lehtinuput olivat tänään hivenen eilistä isommat. Katajan juurelta paistoi viluisen vuokon sini.
Kolme viikkoa ikkunasta katselua. Jokohan huomenna jaksaisin ulos.
Kiirastorstain ehtoolliskirkossa seniorien kuoro laulaa särisevin äänin: ”Kaukaa sinua hain, nyt on pyyntöni vain: pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.”
*
Pitkäperjantaina, kuumeessa. Veli soittaa, äänensä värähtää: Täti on kuollut eilen illalla sairaalassa, mennään käymään serkun luona. Laitanko nimesi kukkakorttiin?
*
Lauantaina kuume on laskenut, kirjoittelen matkajuttuja. Pergolesin Stabat mater soi. Äiti ei vastaa puhelimeen. Veljenvaimo soittaa kuulleensa hoitajalta: äiti oli jo aamuvarhain ollut eteisessä lähtövalmiina kasseineen. ”Tulloovat minnuu hakemaa..”
*
Pääsiäissunnuntaina pihalla on yöllä satanutta puhtaanvalkeaa lunta. Kaikki tuntuu hiukan erilaiselta, matkalta palanneen tuttu kokemus. Ilahdun, kun äiti vastaa puhelimeen, tunnistaa tyttärekseen, kiittelee pääsiäiskortista. ”Täss kuvass on kaks keltakukkaa, toinen on jo lakastumassa.. niinko mie..” Radiossa luetaan runoa: ”Istun lähtövalmiina, matkanpituisessa junassa..”
*
Toinen pääsiäispyhä. Valvoin yöllä kaksi tuntia. Aamulla etsin Valamosta joskus ostettua levyä, halusin kuulla pääsiäisaamun palveluksen iloisesti kilkattavat kellot.. Sitten veljenvaimo soitti, yöhoitaja oli löytänyt äidin pesuhuoneen lattialta mustelmilla. Suru sisälläni kasvaa kevätilon kanssa rinnakkain.
|
|
