Huomenna tuhansissa kodeissa on juhlan tuntua, ruusujen tuoksua ja kauniisti katettu pöytä herkkuineen. Kouluissa lauletaan Suvivirttä ja esitetään herkistäviä ja huvittavia ohjelmanumeroita. Vanhemmat noutavat lomasta hullaantuneet lapsensa ja koulunsa päättävät nuorensa suvun keskelle juhlittaviksi. Onnea kaikille ja ihanaa kesää!
Sukellan hetkeksi kuva-albumeihin kutsuakseni menneiden vuosien muistot esiin piiloistaan. Hetkestä tulee äkkiä tunti ja toinen. Naurattaa ja itkettää, hyvään mieleen ovat sulaneet kaikki harmitkin. Mikä huikea määrä perhe-elämän rikkaita kerroksia, juhlaa ja arkea kuviin onkaan tallentunut. En koskaan, en mistään hinnasta antaisi niitä muistoja pois.
Liehukoot liput suvituulessa, on juhlailon aika!
Helluntaikirkossa oli hyvä tunnelma. Penkkien päihin oli sommiteltu sievät vihreävalkoiset kimput. Ristikulkue, kuusi kynttilää, alttarin punainen antependium, liturgin kasukka ja pappien stolat muistuttivat juhlapäivästä. Aamuauringon valo leikki somasti reliefin laskoksilla.
Esipaimenetar piti selkokielisen ja syvällisen saarnan Pyhästä Hengestä. Urkujen sointia ja virsilaulua raikasti ja juhlavoitti trumpetti. Väkeä oli toistasataa, nuoria perheitä lapsineen ja isoäiti-ikäisiä tavallista enemmän kirkkokansan joukossa. Seurakunta elää.
Kaikille naisille äitiydestä riippumatta annettiin ruusu kirkosta lähtiessä. Yllätyin haikeansävyisistä fiiliksistä kotiin palatessa. Tajusin tunteen liittyvän kahdenkymmenen kevään työmatkoihin. Kirkkokatua reunustavat kukkia ryöppyävät spireat ja valkohuntuisena hulmuava tuomipuu, kotikatua kevätvihreät koivut. Raikkaina kevätaamuina työmatkapyöräily oli juhlaa.
Mietin, tuleekohan minusta vähitellen noin-kerran-kuussa-kirkkovieras. Jos tulee, siitä tietää etten osallistu tavan vuoksi. Kuuntelen sieluni ikävää.
Osaan minäkin sen, jo kansakoulussa opin: Lydia Koidulan laulun Maan päällä paikka yksi on, jolla äitejä itketettiin koulun äitienpäiväjuhlassa. Lapsi lauloi miettimättä muiden mukana. Kun alkoi ajatella ja heräsi tietämään, lauluun hiipi ikävän ja kaipauksen sävy. Ei ”hellää helmaa”. Lapsen äidillä oli työtä enemmän kuin tehdä jaksoi. Lapsi sai leikkiä kunnes kasvoi ymmärtämään, että hänen tehtävänsä olikin olla äidin pikku apulainen. Työ oli elämän tarkoitus.
Miksi meillä runoja ja lauluja tehdään vain lempeistä sankariäideistä? Siksikö, että äitiys on yhä tabu, naisen sileä ja ruusunhohteinen ideaaliura? Järkytymme toisenlaisista äideistä: näistä kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan peileissä näkyvistä ronskeista, alkoholisoituneista, elämän kovettamista ja katkeroituneista, jotka sitovat, hylkäävät, hyväksikäyttävät ja tappavat lapsensa. Taannoin media tarjoili lukijoiden kirjeitä äidille. Joissakin niistä kirskahteli kipeästi: ”…vihaan sinua, äiti..”
Korulauseautomaatti käynnistyy herkästi mediassa, kun äitienpäivä lähestyy. Maaseudun syrjäkylien uumenista kaivetaan yhteishyvää harrastaneet työn- ja lapsenteon ansioittamat äidit ja tuodaan presidentinlinnaan kahville ja median kuvattavaksi mitalit rintapielissä. Äitienpäivä innoittaa. Mainosten suunnittelija kuin myös lahjonnan kustantaja on tavallisesti mies – niinpä ruukkuruusujen, silkkiyöpaitojen ja hajuvesien aika on taas koittanut.
Millainen äiti olen itse ollut pojilleni? Aikaa oli antaa pikkulapsivuosina, mutta millaista aikaa? Luulen olleeni turhan huolekas. Muistan vauva-ajan koliikit ja korvakierteet; vuodenaikajuhlien, synttäri- ja nimpparipäivien järjestelyn; kouluvuosien hoputtamiset, soittotunnit ja esiintymiset, sairastamiset ja tapaturmat. Syvästi olen iloinnut lasten kasvusta ja kehittymisestä, opiskelumenestyksestä ja aikuisuuden merkkipaaluista. Olenko osannut ilmaista sen heille?
Oi, niitä aikoja kun sain (jäähtynyttä) kahvia äitienpäiväaamuna sänkyyn tarjottuna miesväeltäni. Ne melskeiset hetket eivät unohdu! Aikuisena Esikoinen toi eräänä äitienpäivänä runokirjan Kiitos elämästä, Äiti. Yllätyin ja liikutuin. Kuopus piirteli äitienpäiviksi kortteja, joissa pojannyrkissä oli kaksi kukkaa ja horjuvin tikkukirjaimin raapustettu ÄITILLE. Hymyilytti hyvästä mielestä. Kerran kysyin miksi korteissa aina lukee äitille eikä äidille. – Etkö ymmärrä, Äiti on tässä tapauksessa erisnimi, oli vastaus. Eipä ole äiskäksi tai mutsiksi muuten nimiteltykään.
Poikieni syntymät ovat olleet elämäni ainutlaatuisimmat ja ihanimmat hetket. Poikien isä, tämä Toinen, on vaikuttanut siihen, että on ollut ilo olla äiti tässä perheessä. Äitinä olemisen yksi tärkeä ja antoisa puoli on saada seurata isän ja poikien suhteen kehittymistä.
Soitin äidille. Kerron nykyään aina aluksi kuka olen. Usein äiti siitä huolimatta hetken päästä puhuu minulle kuin olisin joku hänen siskoistaan. Sisarukset ovat kaikki kuolleet jo vuosia sitten, mutta ovat äidin ajatuksissa enemmän kuin omat lapset. Se tuntuu.
– Aika kulluu ja mie kulun loppuun sen mukana. Ennää ei ole muuta, ko tiä päivä, mikä on mänössä. Muisti ei kätke mittää uutta ja mitä ei muista, sitä ei ole. Väsyttää kovast. Mie hiiviskelen täss vähä aikaa kepin kans ja kohtsillää pittää käyvä leppäämää. Ei miust oo ennää mihinkää, mittää en jaksa tehhä.
Äidin elämässä jatkuva työ on ollut ihmisen arvon mitta. Tähän arvomaailmaan hän yritti kasvattaa tytärtäänkin. Puheeni kaiken elämän itseisarvosta tai vuosikymmenten työn merkityksestä ei tavoita äitiä. Hän palaa aina siihen, ettei enää jaksa. Arvottomuuden tunne ruokkii masennusta.
”Kun multa voimat vähenee, eloni ehtoo lähenee, suo että silloin uskossa pois nukun tunnon rauhassa. Sen mulle Jeesus lahjoitti ja kuolemallaan ansaitsi”. Vanhan virren säkeistö löytyy muistin kätköistä. Se tuntuu lohduttavan äitiä.
Soitan äidille, vaikka ääneni on kadonnut hänen muististaan. Onneksi hän tunnistaa vielä kasvot, kun tapaamme. Tiedän: olen vanhempieni tytär, sittenkin kun he ovat poissa. Kun olen itse poissa äidin näköpiiristä, minua ei ole? Olen vain, kun minut muistetaan? Tyttären identiteettini huojahtelee.
Iltapäivällä alkoi tuulla. Ajattelin viileää kasvoilla, tuoksua, jossa ripaus sulavaa routaa, männynhavua metsän suunnasta ja auringon lämmittämää asfalttia. Ajattelin viriä kuralätäkön kalvolla, äärilleen täyttyviä ojia ja niissä mulaavia pikkupoikia. Mielessäni kuulin kotiin päin maleksivien koululaisten äänet ja omien askelteni rahinan.
Paras kokemus kävelystä syntyy, kun antaa jalkojen viedä. Ne osaavat oikeille poluille niin kuin entisvanha hevonen kylältä kotiin. Jos päsmäröin jalkojani, ne eivät nauti kävelystä, sillä ne ovat omia polkujaan kulkevan naisen. Jalkani viipyilevät ja antavat aikaa havaita. Ne muuttavat suuntaa ja tekevät yllätysmutkia. Niillä tuntuu olevan oma tahto, halu näyttää millaista tutuksi luultu on toisesta suunnasta katsoen.
Iltaa kohti tuuli tyyntyi. Pihamullan pieniä alkuja tuli jotenkin sääli, ne kurkkivat mullasta malttamattomina aurinkoa ja lämpöä kaivaten. Syreenin helakan vihreät lehtinuput olivat tänään hivenen eilistä isommat. Katajan juurelta paistoi viluisen vuokon sini.
Kolme viikkoa ikkunasta katselua. Jokohan huomenna jaksaisin ulos.
Kiirastorstain ehtoolliskirkossa seniorien kuoro laulaa särisevin äänin: ”Kaukaa sinua hain, nyt on pyyntöni vain: pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.”
*
Pitkäperjantaina, kuumeessa. Veli soittaa, äänensä värähtää: Täti on kuollut eilen illalla sairaalassa, mennään käymään serkun luona. Laitanko nimesi kukkakorttiin?
*
Lauantaina kuume on laskenut, kirjoittelen matkajuttuja. Pergolesin Stabat mater soi. Äiti ei vastaa puhelimeen. Veljenvaimo soittaa kuulleensa hoitajalta: äiti oli jo aamuvarhain ollut eteisessä lähtövalmiina kasseineen. ”Tulloovat minnuu hakemaa..”
*
Pääsiäissunnuntaina pihalla on yöllä satanutta puhtaanvalkeaa lunta. Kaikki tuntuu hiukan erilaiselta, matkalta palanneen tuttu kokemus. Ilahdun, kun äiti vastaa puhelimeen, tunnistaa tyttärekseen, kiittelee pääsiäiskortista. ”Täss kuvass on kaks keltakukkaa, toinen on jo lakastumassa.. niinko mie..” Radiossa luetaan runoa: ”Istun lähtövalmiina, matkanpituisessa junassa..”
*
Toinen pääsiäispyhä. Valvoin yöllä kaksi tuntia. Aamulla etsin Valamosta joskus ostettua levyä, halusin kuulla pääsiäisaamun palveluksen iloisesti kilkattavat kellot.. Sitten veljenvaimo soitti, yöhoitaja oli löytänyt äidin pesuhuoneen lattialta mustelmilla. Suru sisälläni kasvaa kevätilon kanssa rinnakkain.
Puhelinkeskustelut äidin kanssa jättävät nykyään kipeänraskaan olon. Joudun ponnistelemaan löytääkseni jotakin muistisäiettä pitkin kohtaan, jossa äiti tunnistaisi minut tyttärekseen. Usein hän luulee minua sisarekseen muistamatta, että kaikki sisarukset ovat kuolleet. Viimeksi hän ihmetteli, miksei isäni tule häntä katsomaan. Isänkin kuolemasta on seitsemän vuotta.
Äiti oli kaatunut palvelutaloasunnossaan. Yöllä? Kertoi itse selviytyneensä raahautumalla sängyn luo ja siitä ylös vuoteeseen. Kun tarkistin tilannetta hoitajilta, siellä vastasi lomasijainen: ”Äitinne nyt on hiukan muistamaton, muuten hänellä on kaikki ihan normaalisti.” Ehkä hän yritti olla rauhoittava, mutta kuulosti vähättelevältä. Mikä lienee dementiapotilaiden hoitajille normaalia, ei ole sitä minulle. Yritän ymmärtää, että heillä ei ole perspektiiviä äidin entiseen elämään, silti minua riepoo.
Äiti ajelehtii ajattomuudessa. Elämä on sekavaa unta ja kipeitä heräämisiä. Joskus tuntuu, että vain ohuet muistiriekaleet pitävät häntä enää tässä todellisuudessa.
Kuiskaan tuuleen, tuuli kantaa kuiskauksen ja sen kuulee joku, joka käy samaa matkaa tai on samalla taajuudella omalla matkallaan. – Näin aloitin viimeisen työvuoden tunnelmia kirjanneen blogini Kolmannen Huoneen Kynnyksellä, keväällä 2005.
Maaliskuussa 2006, palattuani tehohoidon kautta sairaalasta kotiin, kirjoitin:
Jos kellot soisivat, tuntuisi enemmän sunnuntailta. / Luminen maa on märkä, en tohdi koskea. / Lintujen liike pihassa, pälviä. / Olet siinä kun katson. / Me olemme kevät. / Kuitenkin.
Eläkevuosiblogiksi muuttuneessa Kolmannessa Huoneessa kirjoitin keväällä 2007, lähtöjuhlan vuosipäivänä:
kevät käy vähiin, heleys / tummuu päivä toisensa / perään häipyy / hengästyneenä kulman taa / tuulta, silmillä hiukset / kuuntelen / loittonevaa, lähenevää
Ja tänään, 2008:
Elämä täyttyy, ei vajene. Kuulostelen, viipyilen, olen läsnä ja vetäydyn. Hengitän hiljaisuuksia, näen unet. Valo lävistää ruudut, leikkaa tanssin pyörteen, vangitsee hetken, jona kaikki muuttuu. Pehmeyttä, lujuutta, lähtöjen kitkaa, paluun riemua.
Mitään näin kaunista en ole aikoihin nähnyt, ajattelin sulkiessani television lauantaiyön hiljaisuudessa. Että voi solahtaa näin kerralla ja kokonaan elokuvaan, eläytyä niin, että lähes unohtaa hengittää. Ei yhtään nimekästä näyttelijää, ei myyviä tehosteita, ei hätkähdyttäviä juonenkäänteitä. Vain musiikki, liike ja taitajan visio. – Carlos Saura: Iberia
Viisi vuotta äidin hylkäämänä ja rikoksista tuomitun väkivaltaisen narkkari-isän hyväksikäyttämänä. Vuosia vuokratalon luukussa suljettujen säleverhojen takana elettyä elämää. Häädön jälkeen talviöitä metsätien poskessa pressun alla. Joulu tavaratalon parkkipaikalla jääkylmässä autossa. Homeisessa asuntovaunussa jätteiden ja rojun seassa. Kymmeniä poliisihälytyksiä ja tilanteen selvityspyyntöjä sosiaaliviranomaisille. Järkyttyneiden ja huolestuneiden naapureiden ja opettajien ilmoituksia, kyselyjä, avunpyyntöjä perhehuolto-osastolle. Viisi vuotta lapsen helvettiä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa kukaan aikuinen ei lasta auta.
Tämä on mahdollista.
*Järkyttävä raportti uusitaan TV-ykkösellä maanantaina 23:35.
|
|
