Iloista sanainsorinaa, kahvin tuoksua, maukasta soppaa. Ystävänä olemisen ilon ja ahdistuksenkin jakamista. Tehtävän pohdintaa, ongelmaratkaisuja viisaan kouluttajan johdolla. Kävelyitä yksin, kaksin, ryhminä. Saunan simainen löyly, veden viileä syli. Naurua, laulua ja liikutuksen kosteutta silmäkulmissa. Kotiin lähtijöitä saatteli kappelissa iltavirsi ja paimenpsalmi. ”Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…”

Sata vapaaehtoisystävää kohtasi toisensa syystapaamisessaan. Mukana kymmenkunta charmanttia seniorimiestä toimekkaiden ja ystävällisyyttä säteilevien naisten joukossa. Ihana tunnelma, niin rento, sydämellinen, iloisa kuin ihmiset itsekin. Vasta jälkeen päin tajusin: näitäkin kokoontumisia olin työnohjaajan ominaisuudessa järjestämässä työvuosina. Nyt sain nauttia ihanien ihmisten seurasta yhtenä heistä.

Ystävänä oleminen ei ole pelkkä ilotehtävä. Pimeää laaksoaan käyvän yksinäisen vanhuksen ahdistus tarttuu. Ilmenee käytännön pulmia tai kommunikaatio-ongelmia. Joskus ystävällä on vaikeuksia rajata, mihin kaikkeen lupautuu, jos avun tarve tuntuu rajattomalta. Moni kyseli, emmekö voi tehdä jotain, kun vanhusten hoidossa on niin paljon eriarvoisuutta jopa saman kunnan alueella eri laitoksissa. Näiden kysymysten takia olimme koolla.

Syysillassa mäntykankailla kävellessä kohtasin entisen työnohjaajani. Puolin ja toisin kerrottujen kuulumisien jälkeen välillemme sukeutui kuin itsestään jakamisen hetki. Puhuimme kirkon tilanteesta muuttuvassa yhteiskunnassa. Sain kertoa myös äidin saattopolulla nousseista monenlaisista tunteista. Ymmärsimme, miten arvokas lahja onkaan kohdata rooleista vapaana, kun luottamus on joskus rakentunut.

On onnellista kuulua ystäväihmisten joukkoon.

Lapsuusmaan kirkkotarhan vanha kuusi joutui taipumaan myrskyssä. Vasta kannosta näki, että sisällä jo pitkään elänyt muurahaisyhdyskunta oli nävertänyt lahoa ydintä.

 On asioita, jotka vain ovat. Aurinko laskemaisillaan. Vilja valmista. Suruntumma metsä odottaa.

Veli istuu odottamassa sairaalan oven luona varjoisalla penkillä. Menemme kolmisin sisään. Äiti näyttää pikkuruiselta nukkehahmolta sairaalan vuoteessa laitojen sisällä. Kasvot ovat oudon kutistuneet, kun yläproteesi on poissa suusta. Hän avaa silmänsä puhutteluun ja tunnistaa. Huonetoveri sanoo, että kyllä on tytärtä kaivattu.

Pöydällä on kahvia nokkamukissa. Tarjoan äidille tuomaani muurinpohjalettua ja hilloa. Se ei nyt kuitenkaan maistu, äidin suu on kipeä, siksi kai proteesikin on otettu pois. Toinen hakee lähikaupasta pikarijäätelön, siitä saan äidille lusikoitua kolmasosan kahvin lomaan. Henkilökuntaa ei näy. Osastolla vallitsee sunnuntairauha.

*

Helle hiostaa, ajatukset painavat. Ajamme taas sairaalasta Lapsuuslammelle ja uimme pitkiä kierroksia. Pesemme välillä veneen ja uimme taas. Kaksi joutsenta lentää lammen yli. Vähitellen saamme helteen hukutettua lammen viileän puhtoisiin vesiin.

*

Maanantaiaamuna menen Toisen kanssa sairaalaan, päätän odottaa osastonlääkärin kiertoa. Äidille jutellessa pyydän häntä avaamaan silmät. – Mingäntähen, hän kysyy, – siehä oot kutakuinkii yhtä kaunis ko ennenkii. Huonetoveria naurattaa se ’kutakuinkin’. – En mie jaksa pittää silmii auk, luomet on niin raskaat ja kaik on jo nähty, minkä ennää näkiskää.

Huoneeseen työntyy kaksi vaiteliasta miestä, lääkärintakkinen työntää edellään kärryä, siinä on läppäri auki, hoitajalla kansio ja kynä. Kun tulevat kohdalle, esittäydyn ja kysyn miten äidin hoito jatkossa järjestyy, kun hoivaosaston hoitaja sanoo, etteivät kykene yksin vuorossaan ollen huolehtimaan näin huonokuntoisesta. Sanon suoraan, että tuntui ikävältä kuulla, miten äiti kotiutettiin täältä ja hoivaosasto palautti hänet takaisin samana päivänä. Lääkäri tuijottelee ilmeettömästi läppäriään. Sairaanhoitaja sanoo jotain verenpaineesta. Lääkäri kääntyy menemään, tokaisee: ”Pitää yrittää keksiä hänelle jokin hoitopaikka.”

*

En jaksa nyt isän haudalle, siellä on äidinkin hoitopolun päätepiste. Kotimatkalla soitan veljelle ja kerron lääkärin ainoan kommentin. (En uskalla puhua pelosta, että heittävät Äidin jonnekin valtavan sairaanhoitopiirin sivulaitokseen makaamaan.) Ehdotan huumorimielessä, että Veli kysyisi joka päivä käydessään: jokohan hoitopaikka on keksitty.

Kuutostien varsilla törröttää puolivälistä katkenneita ja myrskyn nöyryyttämiä puita. Tummia pilviä nousee taas. Millekään maailmassa ei tunnu mahtavan mitään. On itkukurkkuinen olo.

Lähipiiri siinä nytkin vain oli koolla. Hoivaosaston väki joi kanssamme kakkukahveja. Serkkuveli oli käynyt jo aamulla tuomassa ruusuja tädilleen. Seurakunnan naispastori tuli siihen kauniin kukkakimpun kera. Äiti nautti seurassamme kupillisen kahvia ja hiukan mansikkakakkua.

Lauloimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää. Virttä Äiti hyräili mukana silmät kiinni, sanoi sitten: nyt mie en ennää jaksa. Yhteisessä tuokiossa oli vapaa, hellänhaikea tunnelma. Kukin tavallaan oli jo hyväksynyt, että Äidin lähdön aika lähenee, ei ollut tarpeen esittää mitään.

Lapsuuslammella helteisen päivän uupumus viimein raukeni ihanasti tummiin vesiin. Oltiin siinä kahden, Toinen ja minä. Yhä uudestaan laskeuduimme lammen syliin; niin lempeä pinnalta, syvemmällä virkistävän viileää. Ei paljon puhuttu, keinahdeltiin hetkestä toiseen.

*

Viikon kuluttua Veli soitti: Äiti on viety sairaalaan. Oli taas valittanut kovasti kipua, apua pyydellen. Ei kestänyt hoivaosaston hoitaja vanhuksen valitusta. Soitin sairaalaan, siellä reipas lähihoitaja: ei hätää, äitinne palautetaan lähipäivinä hoivaosastolle, kipu on hallinnassa.

*

Seuraavan viikon puolivälissä Veli soitti: Äiti tuotiin tänään hoivaosastolle ja muutamaa tuntia myöhemmin Äiti lähetettiin sieltä takaisin sairaalaan, oli mennyt tajuttomaksi. Hoivaosaston hoitaja sanoo ettei millään selviä yksin niin huonokuntoisen kanssa, kun on seitsemän autettavaa. Hän on oikeassa, henkilökuntaa on liian vähän.

Meitä järkyttää, että Äiti-vanhuksemme on joutunut kahden hoitopaikan kiistakapulaksi. Hoivaosastolle hän on liian huonokuntoinen, sairaalassa hoidetaan vain akuutti tilanne. Äidin eläkkeestä maksetaan kahta paikkaa, toista vakituisesti, toista viikon jaksoissa kerrallaan. Samaan aikaan Kela vaatii selvityksiä ja lääkärintodistuksia muuten hoitotuki uhataan lopettaa. Veli on aivan väsynyt byrokratiaan eikä ihme.

Jotain on pahasti pielessä, kun vanhusta näin kohdellaan. Äiti tarvitsee nyt saattohoitoa, miksi sairaala ei ota siitä vastuuta?

On noustava toisinaan varhain ihan vain siksi, että kesäaamu on niin käsittämättömän kaunis. Parhaita ovat sydänkesän aamut yöllisen sateenropsahduksen jäljiltä, kun auringonnousun pehmeä kullanhohtoinen valo siroaa kaupungin vastapestyille kasvoille. Yön syke on rauhoittunut, on raikasta ja viileää eikä liikenne ole vielä herännyt. Avaan oven puutarhaan, hipsin paljain jaloin yöpaidassa keinuun istumaan ja hengitän syvään.

Keinuaamuna tulee kuulleeksi kaupungin sivuääniä. Pikkulintujen piiskahduksia (ne tosiaan laulavat vähemmän pesittyään) ja sepelkyyhkyn alakuloista köhinää. Lähenevät ja loittonevat postiluukkujen kolahdukset lehdenjakajan edetessä reitillään. Töihin lähtevän naapurin askeleet pihan poikki autolleen. Keinun verkkaisen narahtelun.

Näillä aamuilla kaupungissa on harvinaisuusarvoa, sillä niitä saattaa osua kesään vain muutama ja hetket eivät ole pitkiä. Maalla kasvun ja työn äänien, hajujen ja tuoksujen runsaudessa, eilisen ja huomisen työteliäässä jatkumossa kesäaamunkin kokee toisin.

Porvoo, kaupunki joen tuntumassa. Kesä, romanttisia pihoja ja kujia, kaikki niin ihmisen kokoista, rauhallista. Kirkonmäellä hääpareja, Linnamäellä uljaita puita, varjojen leikkiä. Jokipuistossa lasten iloa ja nuoruutta aurinkonurmella. Hyvää ruokaa, muutama soma putiikki auki.

Mitä muuta kesältä.

 ”…kesäyön on onni omanani…en mä iloitse, en sure, huokaa, mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen mi nukkuu… niistä sydämeni laulun teen”

Huolestuneita viestejä veljeltä, soittoja hoivaosastolle. Äiti ei tunnu jaksavan enää. Hän sulkee silmänsä, itsensä pois yhteydestä. Hän ei jaksa nousta ilman apua, ei pysy jaloillaan, oksentelee. Tätäkin pahempi: hän on alkanut valittaa kipua.

Raivaamme viikonlopun tapahtumistemme keskeltä ja ajamme Lapsuusmaalle. Tällävälin Äiti on viety sairaalaan. Hän näyttää niin pieneltä, kasvot kellertävät, nenä on terävöitynyt. Valkea tukka on leikattu ihan lyhyeksi. Äidille laitetaan kipulaastari.

On lämmin päivä. Autamme Äidin tukituoliin, viemme pihakoivun häilähtelevään varjoon ja istumme hänen lähelleen keinuun. Edessä alempana on vanhoja suoraryhtisiä mäntyjä, niiden takana kimaltelee järvi. Valkea perhonen lentelee Äidin lähellä. Äiti katsoo järveä, sinistä taivasta, sulkee sitten silmät ja huokaa: nii lämmin kesätuul…

Toisena päivänä käyn keskustelun vastaavan hoitajan kanssa. Äidin veriarvot kertovat kyllä tilanteen vakavuuden. Hoitaja kysyy, annetaanko verta ja elvytetäänkö, jos sydän pysähtyy. Sanon, että toivomme vain, että Äiti saisi hyvän perushoidon ja kipu lääkitään. Elämää pitkittäviä hoitoja ja toimenpiteitä ei tarvita.

Kerron Veljelle hoitajan kanssa käydystä keskustelusta. Olemme hoitolinjasta täysin samaa mieltä. Tiedämme mitä Äiti itse hartaimmin toivoo: Kotiin pääsyä. Kieltäytyessään leikkauksesta kaksi ja puoli vuotta sitten, hän sanoi itse lääkärille: olen valmista viljaa.

Veljen pihassa katselen valkeiden perhosten kisailua ilta-auringossa. Automme nokalle lennähtää Suruvaippa. Tummat, valoreunaiset siivet värähtelevät siinä tuokion, sitten perhonen ryömii auton eturitilästä sisälle ja jää sinne.

Äiti ei pysynyt jaloillaan ja toinen käsi oli veltto. Yön aikana Äiti toipui sen verran, että palautettiin hoivaosastolle. Kävely ei tosin oikein onnistu rollan tuella, mutta käsi toimii joten kuten. Veljen kanssa puhuimme, että seuraava liikkumaväline on varmaan pyörätuoli, jos joku vain ehtii auttamaan siihen ja jos Äiti jaksaa istua.

Niin – jos joku ehtii auttamaan. Vanhainkoti hoivaosastoineen siirrettiin vuodenvaihteessa hallinnollisesti kunnalliselta puolelta sairaanhoitopiirille. Nyt työvuorossa on enää vain yksi hoitaja kerrallaan hoivaosaston kymmenelle muistisairaalle vanhukselle. Veli koettaa ajoittaa käyntinsä ruoka-aikaan, sillä Äidin kädet vapisevat kovin. Huoli nousee taas…