Veli istuu odottamassa sairaalan oven luona varjoisalla penkillä. Menemme kolmisin sisään. Äiti näyttää pikkuruiselta nukkehahmolta sairaalan vuoteessa laitojen sisällä. Kasvot ovat oudon kutistuneet, kun yläproteesi on poissa suusta. Hän avaa silmänsä puhutteluun ja tunnistaa. Huonetoveri sanoo, että kyllä on tytärtä kaivattu.

Pöydällä on kahvia nokkamukissa. Tarjoan äidille tuomaani muurinpohjalettua ja hilloa. Se ei nyt kuitenkaan maistu, äidin suu on kipeä, siksi kai proteesikin on otettu pois. Toinen hakee lähikaupasta pikarijäätelön, siitä saan äidille lusikoitua kolmasosan kahvin lomaan. Henkilökuntaa ei näy. Osastolla vallitsee sunnuntairauha.

*

Helle hiostaa, ajatukset painavat. Ajamme taas sairaalasta Lapsuuslammelle ja uimme pitkiä kierroksia. Pesemme välillä veneen ja uimme taas. Kaksi joutsenta lentää lammen yli. Vähitellen saamme helteen hukutettua lammen viileän puhtoisiin vesiin.

*

Maanantaiaamuna menen Toisen kanssa sairaalaan, päätän odottaa osastonlääkärin kiertoa. Äidille jutellessa pyydän häntä avaamaan silmät. – Mingäntähen, hän kysyy, – siehä oot kutakuinkii yhtä kaunis ko ennenkii. Huonetoveria naurattaa se ’kutakuinkin’. – En mie jaksa pittää silmii auk, luomet on niin raskaat ja kaik on jo nähty, minkä ennää näkiskää.

Huoneeseen työntyy kaksi vaiteliasta miestä, lääkärintakkinen työntää edellään kärryä, siinä on läppäri auki, hoitajalla kansio ja kynä. Kun tulevat kohdalle, esittäydyn ja kysyn miten äidin hoito jatkossa järjestyy, kun hoivaosaston hoitaja sanoo, etteivät kykene yksin vuorossaan ollen huolehtimaan näin huonokuntoisesta. Sanon suoraan, että tuntui ikävältä kuulla, miten äiti kotiutettiin täältä ja hoivaosasto palautti hänet takaisin samana päivänä. Lääkäri tuijottelee ilmeettömästi läppäriään. Sairaanhoitaja sanoo jotain verenpaineesta. Lääkäri kääntyy menemään, tokaisee: ”Pitää yrittää keksiä hänelle jokin hoitopaikka.”

*

En jaksa nyt isän haudalle, siellä on äidinkin hoitopolun päätepiste. Kotimatkalla soitan veljelle ja kerron lääkärin ainoan kommentin. (En uskalla puhua pelosta, että heittävät Äidin jonnekin valtavan sairaanhoitopiirin sivulaitokseen makaamaan.) Ehdotan huumorimielessä, että Veli kysyisi joka päivä käydessään: jokohan hoitopaikka on keksitty.

Kuutostien varsilla törröttää puolivälistä katkenneita ja myrskyn nöyryyttämiä puita. Tummia pilviä nousee taas. Millekään maailmassa ei tunnu mahtavan mitään. On itkukurkkuinen olo.

Lähipiiri siinä nytkin vain oli koolla. Hoivaosaston väki joi kanssamme kakkukahveja. Serkkuveli oli käynyt jo aamulla tuomassa ruusuja tädilleen. Seurakunnan naispastori tuli siihen kauniin kukkakimpun kera. Äiti nautti seurassamme kupillisen kahvia ja hiukan mansikkakakkua.

Lauloimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää. Virttä Äiti hyräili mukana silmät kiinni, sanoi sitten: nyt mie en ennää jaksa. Yhteisessä tuokiossa oli vapaa, hellänhaikea tunnelma. Kukin tavallaan oli jo hyväksynyt, että Äidin lähdön aika lähenee, ei ollut tarpeen esittää mitään.

Lapsuuslammella helteisen päivän uupumus viimein raukeni ihanasti tummiin vesiin. Oltiin siinä kahden, Toinen ja minä. Yhä uudestaan laskeuduimme lammen syliin; niin lempeä pinnalta, syvemmällä virkistävän viileää. Ei paljon puhuttu, keinahdeltiin hetkestä toiseen.

*

Viikon kuluttua Veli soitti: Äiti on viety sairaalaan. Oli taas valittanut kovasti kipua, apua pyydellen. Ei kestänyt hoivaosaston hoitaja vanhuksen valitusta. Soitin sairaalaan, siellä reipas lähihoitaja: ei hätää, äitinne palautetaan lähipäivinä hoivaosastolle, kipu on hallinnassa.

*

Seuraavan viikon puolivälissä Veli soitti: Äiti tuotiin tänään hoivaosastolle ja muutamaa tuntia myöhemmin Äiti lähetettiin sieltä takaisin sairaalaan, oli mennyt tajuttomaksi. Hoivaosaston hoitaja sanoo ettei millään selviä yksin niin huonokuntoisen kanssa, kun on seitsemän autettavaa. Hän on oikeassa, henkilökuntaa on liian vähän.

Meitä järkyttää, että Äiti-vanhuksemme on joutunut kahden hoitopaikan kiistakapulaksi. Hoivaosastolle hän on liian huonokuntoinen, sairaalassa hoidetaan vain akuutti tilanne. Äidin eläkkeestä maksetaan kahta paikkaa, toista vakituisesti, toista viikon jaksoissa kerrallaan. Samaan aikaan Kela vaatii selvityksiä ja lääkärintodistuksia muuten hoitotuki uhataan lopettaa. Veli on aivan väsynyt byrokratiaan eikä ihme.

Jotain on pahasti pielessä, kun vanhusta näin kohdellaan. Äiti tarvitsee nyt saattohoitoa, miksi sairaala ei ota siitä vastuuta?

On noustava toisinaan varhain ihan vain siksi, että kesäaamu on niin käsittämättömän kaunis. Parhaita ovat sydänkesän aamut yöllisen sateenropsahduksen jäljiltä, kun auringonnousun pehmeä kullanhohtoinen valo siroaa kaupungin vastapestyille kasvoille. Yön syke on rauhoittunut, on raikasta ja viileää eikä liikenne ole vielä herännyt. Avaan oven puutarhaan, hipsin paljain jaloin yöpaidassa keinuun istumaan ja hengitän syvään.

Keinuaamuna tulee kuulleeksi kaupungin sivuääniä. Pikkulintujen piiskahduksia (ne tosiaan laulavat vähemmän pesittyään) ja sepelkyyhkyn alakuloista köhinää. Lähenevät ja loittonevat postiluukkujen kolahdukset lehdenjakajan edetessä reitillään. Töihin lähtevän naapurin askeleet pihan poikki autolleen. Keinun verkkaisen narahtelun.

Näillä aamuilla kaupungissa on harvinaisuusarvoa, sillä niitä saattaa osua kesään vain muutama ja hetket eivät ole pitkiä. Maalla kasvun ja työn äänien, hajujen ja tuoksujen runsaudessa, eilisen ja huomisen työteliäässä jatkumossa kesäaamunkin kokee toisin.

Porvoo, kaupunki joen tuntumassa. Kesä, romanttisia pihoja ja kujia, kaikki niin ihmisen kokoista, rauhallista. Kirkonmäellä hääpareja, Linnamäellä uljaita puita, varjojen leikkiä. Jokipuistossa lasten iloa ja nuoruutta aurinkonurmella. Hyvää ruokaa, muutama soma putiikki auki.

Mitä muuta kesältä.

 ”…kesäyön on onni omanani…en mä iloitse, en sure, huokaa, mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen mi nukkuu… niistä sydämeni laulun teen”

Huolestuneita viestejä veljeltä, soittoja hoivaosastolle. Äiti ei tunnu jaksavan enää. Hän sulkee silmänsä, itsensä pois yhteydestä. Hän ei jaksa nousta ilman apua, ei pysy jaloillaan, oksentelee. Tätäkin pahempi: hän on alkanut valittaa kipua.

Raivaamme viikonlopun tapahtumistemme keskeltä ja ajamme Lapsuusmaalle. Tällävälin Äiti on viety sairaalaan. Hän näyttää niin pieneltä, kasvot kellertävät, nenä on terävöitynyt. Valkea tukka on leikattu ihan lyhyeksi. Äidille laitetaan kipulaastari.

On lämmin päivä. Autamme Äidin tukituoliin, viemme pihakoivun häilähtelevään varjoon ja istumme hänen lähelleen keinuun. Edessä alempana on vanhoja suoraryhtisiä mäntyjä, niiden takana kimaltelee järvi. Valkea perhonen lentelee Äidin lähellä. Äiti katsoo järveä, sinistä taivasta, sulkee sitten silmät ja huokaa: nii lämmin kesätuul…

Toisena päivänä käyn keskustelun vastaavan hoitajan kanssa. Äidin veriarvot kertovat kyllä tilanteen vakavuuden. Hoitaja kysyy, annetaanko verta ja elvytetäänkö, jos sydän pysähtyy. Sanon, että toivomme vain, että Äiti saisi hyvän perushoidon ja kipu lääkitään. Elämää pitkittäviä hoitoja ja toimenpiteitä ei tarvita.

Kerron Veljelle hoitajan kanssa käydystä keskustelusta. Olemme hoitolinjasta täysin samaa mieltä. Tiedämme mitä Äiti itse hartaimmin toivoo: Kotiin pääsyä. Kieltäytyessään leikkauksesta kaksi ja puoli vuotta sitten, hän sanoi itse lääkärille: olen valmista viljaa.

Veljen pihassa katselen valkeiden perhosten kisailua ilta-auringossa. Automme nokalle lennähtää Suruvaippa. Tummat, valoreunaiset siivet värähtelevät siinä tuokion, sitten perhonen ryömii auton eturitilästä sisälle ja jää sinne.

Äiti ei pysynyt jaloillaan ja toinen käsi oli veltto. Yön aikana Äiti toipui sen verran, että palautettiin hoivaosastolle. Kävely ei tosin oikein onnistu rollan tuella, mutta käsi toimii joten kuten. Veljen kanssa puhuimme, että seuraava liikkumaväline on varmaan pyörätuoli, jos joku vain ehtii auttamaan siihen ja jos Äiti jaksaa istua.

Niin – jos joku ehtii auttamaan. Vanhainkoti hoivaosastoineen siirrettiin vuodenvaihteessa hallinnollisesti kunnalliselta puolelta sairaanhoitopiirille. Nyt työvuorossa on enää vain yksi hoitaja kerrallaan hoivaosaston kymmenelle muistisairaalle vanhukselle. Veli koettaa ajoittaa käyntinsä ruoka-aikaan, sillä Äidin kädet vapisevat kovin. Huoli nousee taas…

Viitisenkymmentä senioriseurakuntalaista seisoi tihkusateessa määräpaikassa ja odotti bussia, jonka asianmukainen tilaus oli firmassa sotkeentunut ties minne. Kun auto viimein tuli, se oli kaksikerroksinen. Meillä, jotka pääsimme yläkertaan, olisi ollut hyvät näkymät, elleivät ikkunat olisi heti huurtuneet kosteudesta.

Uspenskin mäellä oli jo valmiiksi puolenkymmentä bussia. Katedraalissa oli liturgia meneillään ja osallistujina pääasiassa koululaisia opettajineen. Luterilaisen kirkon harras ja hillitty pääsiäisilo tuntuu usein päättyvän pyhien mentyä. Ortodoksien Kirkkaan viikon arkiliturgia oli elämyksiä täynnä. Olo oli kuin itämaisella torilla. Papit huudahtelivat kymmenet kerrat: Kristus nousi kuolleista! Ja lapset osasivat vastata raikuvasti: Totisesti nousi!

Ortodoksisen uskon mukaan kirkko ei järjestä erikseen rippikoulua, vaan kastetut lapset saavat heti ehtoollisoikeuden. Uspenskissa lapset komennettiin ehtoollista varten kolmeen jonoon ja opastettiin panemaan käsivarret ristiin rinnalle. Pappi antoi pienellä lusikalla viinin jokaiselle suoraan suuhun, minkä jälkeen lapset saivat suudella viinimaljaa. Miltä viini maistui, sen näki kyllä jokaisen naamasta. Tulin ajatelleeksi toimitusta katsellessani hygieniaseikkojakin, lusikkaa ei pyyhitty kertaakaan välillä ja suudelmat annettiin samaan kohtaan.

Liturgian päätteeksi lapset lähtivät kiertämään katedraalia kulkueena pappien, diakonien ja alttaripalvelijoiden johdolla. Kulkue lauloi ylösnousemushymniä Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi ja pappi vihmoi siunatulla vedellä katselijat. Sain siunatut pisarat huulilleni ja otsalleni.

Sumuun lähdimme aamuvarhain ja sumu oli vastassa illan hämärtyessä, kun palasimme. Siinä välissä oli ohuen pilviverhon takaa kuultavaa aurinkoa ja iloista rupatusta Veljen ja Äidin kanssa tutussa huoneessa. Äiti oli yllättävän virkeä ja hyväntuulinen ja nautti seurasta. Veli ihmetteli, Äitihän oli vasta päässyt sairaalahoidosta pahan kaatumisen jälkeen takaisin hoivakotiin.

Kuopus istui Mammansa vieressä vuoteen reunalla ja vastaili kärsivällisesti ensimmäisen tunnin aikana useasti toistuvaan kysymykseen: kukas sie olet, ko sie oot jotenkii niinku tuttu, mut ko mie en muista… Äiti rakastaa makeita ja mutusti tyytyväisenä saamiaan pikkuisia suklaamunia, joita Kuopus kuori kirjavista kääreistä hänen käteensä.

Oli hellyttävää nähdä ja kuulla, miten isäänsäkin pitempi Kuopuksemme löytyi sitten Mamman muistilokeroista pienenä nassikkana, joka kauan sitten oli ollut muutamana kesänä viikon mummolassa. – Sie oot miun tyttöin poika, vaik ootkii nyt jo aikamies… Jostain muistin syövereistä kirposi siihen laulu vanhasta mummosta. – Voip olla, jot mie en kohta sinnuu oo muistamassa, mut sie muistat aina, mite siun mummois siulle laulo…

Lähtöhalauksessa Äiti kuiskasi korvaani sanat, joita en koskaan ole häneltä ennen kuullut. Siinä on pääsiäisiloni uusi, kimaltava säie.

Nyt on alkanut olla muutamia kevätvaloisia yksinolon hetkiä kotona. Ja miten niitä olenkaan tietämättäni kaivannut! Pian täyttyy vuosi Toisen eläkkeellä oloa, tätä rinnakkaisläheisyyttä, yhteistä arkea, jota rohkenen kutsua onneksi. Nyt Toinen alkaa liikahdella.

Toinen halusi köllötysrauhaa ja sen on saanut minun puolestani. Ei hän ole mitään tekemätön sohvaperuna ollut, mutta selvästi hän on tarvinnut kotona oleilua minua enemmän. Minä jo poikkeilen mikä missäkin. Teen vapaaehtoisia, tapaan ystäviä, osallistun.

Kirjoitusrauhaa ja lukurauhaa on toki rinnakkainelossakin. Se mitä olen kaivannut, on oman mielentasaisen musiikin kuuntelu, jota toinen ei tule kommentoimaan edes kulmiaan kohottamalla. Joskus, kuten eilen, täällä soi Andrea Bocellin heleä tenori ja Peter Wispelweyn ja Misha Maiskyn sielukkaasti tulkitsema sellomusiikki – joskus toiste on vain meditatiivista rukoushiljaisuutta.