Huolestuneita viestejä veljeltä, soittoja hoivaosastolle. Äiti ei tunnu jaksavan enää. Hän sulkee silmänsä, itsensä pois yhteydestä. Hän ei jaksa nousta ilman apua, ei pysy jaloillaan, oksentelee. Tätäkin pahempi: hän on alkanut valittaa kipua.
Raivaamme viikonlopun tapahtumistemme keskeltä ja ajamme Lapsuusmaalle. Tällävälin Äiti on viety sairaalaan. Hän näyttää niin pieneltä, kasvot kellertävät, nenä on terävöitynyt. Valkea tukka on leikattu ihan lyhyeksi. Äidille laitetaan kipulaastari.
On lämmin päivä. Autamme Äidin tukituoliin, viemme pihakoivun häilähtelevään varjoon ja istumme hänen lähelleen keinuun. Edessä alempana on vanhoja suoraryhtisiä mäntyjä, niiden takana kimaltelee järvi. Valkea perhonen lentelee Äidin lähellä. Äiti katsoo järveä, sinistä taivasta, sulkee sitten silmät ja huokaa: nii lämmin kesätuul…
Toisena päivänä käyn keskustelun vastaavan hoitajan kanssa. Äidin veriarvot kertovat kyllä tilanteen vakavuuden. Hoitaja kysyy, annetaanko verta ja elvytetäänkö, jos sydän pysähtyy. Sanon, että toivomme vain, että Äiti saisi hyvän perushoidon ja kipu lääkitään. Elämää pitkittäviä hoitoja ja toimenpiteitä ei tarvita.
Kerron Veljelle hoitajan kanssa käydystä keskustelusta. Olemme hoitolinjasta täysin samaa mieltä. Tiedämme mitä Äiti itse hartaimmin toivoo: Kotiin pääsyä. Kieltäytyessään leikkauksesta kaksi ja puoli vuotta sitten, hän sanoi itse lääkärille: olen valmista viljaa.
Veljen pihassa katselen valkeiden perhosten kisailua ilta-auringossa. Automme nokalle lennähtää Suruvaippa. Tummat, valoreunaiset siivet värähtelevät siinä tuokion, sitten perhonen ryömii auton eturitilästä sisälle ja jää sinne.
Äiti ei pysynyt jaloillaan ja toinen käsi oli veltto. Yön aikana Äiti toipui sen verran, että palautettiin hoivaosastolle. Kävely ei tosin oikein onnistu rollan tuella, mutta käsi toimii joten kuten. Veljen kanssa puhuimme, että seuraava liikkumaväline on varmaan pyörätuoli, jos joku vain ehtii auttamaan siihen ja jos Äiti jaksaa istua.
Niin – jos joku ehtii auttamaan. Vanhainkoti hoivaosastoineen siirrettiin vuodenvaihteessa hallinnollisesti kunnalliselta puolelta sairaanhoitopiirille. Nyt työvuorossa on enää vain yksi hoitaja kerrallaan hoivaosaston kymmenelle muistisairaalle vanhukselle. Veli koettaa ajoittaa käyntinsä ruoka-aikaan, sillä Äidin kädet vapisevat kovin. Huoli nousee taas…
Viitisenkymmentä senioriseurakuntalaista seisoi tihkusateessa määräpaikassa ja odotti bussia, jonka asianmukainen tilaus oli firmassa sotkeentunut ties minne. Kun auto viimein tuli, se oli kaksikerroksinen. Meillä, jotka pääsimme yläkertaan, olisi ollut hyvät näkymät, elleivät ikkunat olisi heti huurtuneet kosteudesta.
Uspenskin mäellä oli jo valmiiksi puolenkymmentä bussia. Katedraalissa oli liturgia meneillään ja osallistujina pääasiassa koululaisia opettajineen. Luterilaisen kirkon harras ja hillitty pääsiäisilo tuntuu usein päättyvän pyhien mentyä. Ortodoksien Kirkkaan viikon arkiliturgia oli elämyksiä täynnä. Olo oli kuin itämaisella torilla. Papit huudahtelivat kymmenet kerrat: Kristus nousi kuolleista! Ja lapset osasivat vastata raikuvasti: Totisesti nousi!
Ortodoksisen uskon mukaan kirkko ei järjestä erikseen rippikoulua, vaan kastetut lapset saavat heti ehtoollisoikeuden. Uspenskissa lapset komennettiin ehtoollista varten kolmeen jonoon ja opastettiin panemaan käsivarret ristiin rinnalle. Pappi antoi pienellä lusikalla viinin jokaiselle suoraan suuhun, minkä jälkeen lapset saivat suudella viinimaljaa. Miltä viini maistui, sen näki kyllä jokaisen naamasta. Tulin ajatelleeksi toimitusta katsellessani hygieniaseikkojakin, lusikkaa ei pyyhitty kertaakaan välillä ja suudelmat annettiin samaan kohtaan.
Liturgian päätteeksi lapset lähtivät kiertämään katedraalia kulkueena pappien, diakonien ja alttaripalvelijoiden johdolla. Kulkue lauloi ylösnousemushymniä Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi ja pappi vihmoi siunatulla vedellä katselijat. Sain siunatut pisarat huulilleni ja otsalleni.
Sumuun lähdimme aamuvarhain ja sumu oli vastassa illan hämärtyessä, kun palasimme. Siinä välissä oli ohuen pilviverhon takaa kuultavaa aurinkoa ja iloista rupatusta Veljen ja Äidin kanssa tutussa huoneessa. Äiti oli yllättävän virkeä ja hyväntuulinen ja nautti seurasta. Veli ihmetteli, Äitihän oli vasta päässyt sairaalahoidosta pahan kaatumisen jälkeen takaisin hoivakotiin.
Kuopus istui Mammansa vieressä vuoteen reunalla ja vastaili kärsivällisesti ensimmäisen tunnin aikana useasti toistuvaan kysymykseen: kukas sie olet, ko sie oot jotenkii niinku tuttu, mut ko mie en muista… Äiti rakastaa makeita ja mutusti tyytyväisenä saamiaan pikkuisia suklaamunia, joita Kuopus kuori kirjavista kääreistä hänen käteensä.
Oli hellyttävää nähdä ja kuulla, miten isäänsäkin pitempi Kuopuksemme löytyi sitten Mamman muistilokeroista pienenä nassikkana, joka kauan sitten oli ollut muutamana kesänä viikon mummolassa. – Sie oot miun tyttöin poika, vaik ootkii nyt jo aikamies… Jostain muistin syövereistä kirposi siihen laulu vanhasta mummosta. – Voip olla, jot mie en kohta sinnuu oo muistamassa, mut sie muistat aina, mite siun mummois siulle laulo…
Lähtöhalauksessa Äiti kuiskasi korvaani sanat, joita en koskaan ole häneltä ennen kuullut. Siinä on pääsiäisiloni uusi, kimaltava säie.
Nyt on alkanut olla muutamia kevätvaloisia yksinolon hetkiä kotona. Ja miten niitä olenkaan tietämättäni kaivannut! Pian täyttyy vuosi Toisen eläkkeellä oloa, tätä rinnakkaisläheisyyttä, yhteistä arkea, jota rohkenen kutsua onneksi. Nyt Toinen alkaa liikahdella.
Toinen halusi köllötysrauhaa ja sen on saanut minun puolestani. Ei hän ole mitään tekemätön sohvaperuna ollut, mutta selvästi hän on tarvinnut kotona oleilua minua enemmän. Minä jo poikkeilen mikä missäkin. Teen vapaaehtoisia, tapaan ystäviä, osallistun.
Kirjoitusrauhaa ja lukurauhaa on toki rinnakkainelossakin. Se mitä olen kaivannut, on oman mielentasaisen musiikin kuuntelu, jota toinen ei tule kommentoimaan edes kulmiaan kohottamalla. Joskus, kuten eilen, täällä soi Andrea Bocellin heleä tenori ja Peter Wispelweyn ja Misha Maiskyn sielukkaasti tulkitsema sellomusiikki – joskus toiste on vain meditatiivista rukoushiljaisuutta.
Meillä uudenvuodenpäivä sujui perinteisesti. Tasavallan Presidentin puhe ja Wienin Filharmonikkojen konsertti katsotaan aina. Muu ohjelma on sitten mitä milloinkin. Tällä kertaa käveltiin tuttuun lähiravintolaan myöhäiselle lounaalle. Myöhemmin katselin dvd:ltä kirjastosta lainaamani Klaus Härön elokuvan Uusi ihminen. Se on aiheeltaan ahdistava ja Toinen liukenikin aika nopeasti siitä omiin puuhiinsa. Pidän elokuvaa niin hyvin tehtynä, että kannatti kestää.
Uuden vuoden konsertin televisiointi on yksi parhaita Eurovision perinnetekoja: viihtyisää musiikkia taidokkaasti esitettynä upeassa miljöössä. Tuntuipa hienolta katsella maestro Valentinon luomuksissa hulmahtelevia ballerinoja tanssimassa kavaljeereineen Wienin Taidemuseon käytävillä ja saleissa, joissa pari vuotta sitten Wienin matkalla kävimme. Myös Tonavan kauniisti kuvatut maisemat sykähdyttivät.
Eräänlaista tilintekoa ja unelmien uusintamista on kirjata kuluneen vuoden kohokohdat ja henkilökohtaisia toiveita tulevalle. Unelma tuo toteutuessaan ilon ja vaikka se jäisi vain unelmaksi, se siivittää elämää.
Vuosi käy vähiin