On noustava toisinaan varhain ihan vain siksi, että kesäaamu on niin käsittämättömän kaunis. Parhaita ovat sydänkesän aamut yöllisen sateenropsahduksen jäljiltä, kun auringonnousun pehmeä kullanhohtoinen valo siroaa kaupungin vastapestyille kasvoille. Yön syke on rauhoittunut, on raikasta ja viileää eikä liikenne ole vielä herännyt. Avaan oven puutarhaan, hipsin paljain jaloin yöpaidassa keinuun istumaan ja hengitän syvään.

Keinuaamuna tulee kuulleeksi kaupungin sivuääniä. Pikkulintujen piiskahduksia (ne tosiaan laulavat vähemmän pesittyään) ja sepelkyyhkyn alakuloista köhinää. Lähenevät ja loittonevat postiluukkujen kolahdukset lehdenjakajan edetessä reitillään. Töihin lähtevän naapurin askeleet pihan poikki autolleen. Keinun verkkaisen narahtelun.

Näillä aamuilla kaupungissa on harvinaisuusarvoa, sillä niitä saattaa osua kesään vain muutama ja hetket eivät ole pitkiä. Maalla kasvun ja työn äänien, hajujen ja tuoksujen runsaudessa, eilisen ja huomisen työteliäässä jatkumossa kesäaamunkin kokee toisin.