Lähipiiri siinä nytkin vain oli koolla. Hoivaosaston väki joi kanssamme kakkukahveja. Serkkuveli oli käynyt jo aamulla tuomassa ruusuja tädilleen. Seurakunnan naispastori tuli siihen kauniin kukkakimpun kera. Äiti nautti seurassamme kupillisen kahvia ja hiukan mansikkakakkua.
Lauloimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää. Virttä Äiti hyräili mukana silmät kiinni, sanoi sitten: nyt mie en ennää jaksa. Yhteisessä tuokiossa oli vapaa, hellänhaikea tunnelma. Kukin tavallaan oli jo hyväksynyt, että Äidin lähdön aika lähenee, ei ollut tarpeen esittää mitään.
Lapsuuslammella helteisen päivän uupumus viimein raukeni ihanasti tummiin vesiin. Oltiin siinä kahden, Toinen ja minä. Yhä uudestaan laskeuduimme lammen syliin; niin lempeä pinnalta, syvemmällä virkistävän viileää. Ei paljon puhuttu, keinahdeltiin hetkestä toiseen.
*
Viikon kuluttua Veli soitti: Äiti on viety sairaalaan. Oli taas valittanut kovasti kipua, apua pyydellen. Ei kestänyt hoivaosaston hoitaja vanhuksen valitusta. Soitin sairaalaan, siellä reipas lähihoitaja: ei hätää, äitinne palautetaan lähipäivinä hoivaosastolle, kipu on hallinnassa.
*
Seuraavan viikon puolivälissä Veli soitti: Äiti tuotiin tänään hoivaosastolle ja muutamaa tuntia myöhemmin Äiti lähetettiin sieltä takaisin sairaalaan, oli mennyt tajuttomaksi. Hoivaosaston hoitaja sanoo ettei millään selviä yksin niin huonokuntoisen kanssa, kun on seitsemän autettavaa. Hän on oikeassa, henkilökuntaa on liian vähän.
Meitä järkyttää, että Äiti-vanhuksemme on joutunut kahden hoitopaikan kiistakapulaksi. Hoivaosastolle hän on liian huonokuntoinen, sairaalassa hoidetaan vain akuutti tilanne. Äidin eläkkeestä maksetaan kahta paikkaa, toista vakituisesti, toista viikon jaksoissa kerrallaan. Samaan aikaan Kela vaatii selvityksiä ja lääkärintodistuksia muuten hoitotuki uhataan lopettaa. Veli on aivan väsynyt byrokratiaan eikä ihme.
Jotain on pahasti pielessä, kun vanhusta näin kohdellaan. Äiti tarvitsee nyt saattohoitoa, miksi sairaala ei ota siitä vastuuta?
Ikävää ja todella surullista totuutta maassamme, jota nimitetään hyvinvointiyhteiskunnaksi. Elämän loppumetreillä ihminen uuvutetaan siirtämällä häntä paikasta toiseen, aina eivät edes omaiset, lähimmätkään, tiedä, missä rakas vanhempi on. Byrokratian kiemurat siihen lisäksi. Voimia veljellesi ja sinulle. Itselläni on vastaavat kokemukset sekä anopin että äidin kohdalla muutaman vuoden takaa. Ne eivät unohdu, koska oma vuorokin saattaa tulla.
Kommentin jätti Liisa · perjantaina 30. heinäkuuta @ 12:51
Tuntuu pahalta, että heikoimmat ja hauraimmat joutuvat maksamaan ns hyvinvointiyhteiskuntamme hintaa.
Täälläkin ollaan ylpeitä siitä,että sosiaali/terveysmenot on saatu pysymään pieninä. Vähentyvät hoitajatkaan eivät enää jaksa, vaan näyttävät kaatuvan saappaat jalassa. Huomaan, kuinka vaikeaa on joutua tekemään työtään huonommin kuin halua olisi.
Olen vuoden sisällä törmännyt aivan älyttömiin byrokratian kiemuroihin, kun entisestä selvästä asiasta vaaditaan nyt moninkertainen paperisota. Ystäväni terveyspuolella puhuvat samaa uudelleen järjestelyistään. Saneeraus onkin lisännyt byrokratiaa, toisin kuin puheet antavat ymmärtää.
Voimia teille kaikilla.
Kommentin jätti mm · perjantaina 30. heinäkuuta @ 13:41
Olen tässä joutunut miettimään: onko kuvatun kaltainen tilanne tosiaan nykyisin sääntö eikä poikkeus. Liisa, sanot, että olet kokenut vastaavaa omaistesi kohdalla. Ikävä kyllä näin siis on. Hoitoruletti pyörii ja vanhus siinä bumerangina poukkoilee, häneltä ei kysytä eikä omaisia kuulla. Missä ovat kuntien asukkaiden perusturvaoikeudet?
mm, Kelan toimista en ole kuullut elämäni (virkaurankaan) aikana yhtään positiivista kertomusta. Byrokratia tuntuu aina vain paisuvan.
Tänään päätin, että kirjoitan äidin hoitopolusta yksityiskohtaisen raportin . Joku virkavastuinen saa vastata kysymyksiimme.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 30. heinäkuuta @ 22:08
Surullista. Ja samantapaista oleme kokeneet Hesassa. Äiti kuoli tammikuussa, isä heinäkuussa. Pompottelua Kustaankartanon ja Malmin/ Haartmannin sairaalan välillä. Mutta sillä erotuksella, että koska vanhemmilla oli pitkäaikaishoitopäätökset, Kustaankartanon kautta hoidettiin myös sairaalaskut.Erillisiä lisälaskuja ei siis tullut.
Onneksi molemmat saivat kuolla tutussa vuoteessaan tuttujen hoitajien hoidossa Kustaankartanossa. – Äitiä ei enää hoitotestamentin vuoksi siirretty minnekään, ja isä ehti seuraavaa siirtoa edeltävänä yönä kuolla.
Voimia luopumiseen ja suruun.
Kommentin jätti seija jokilehto · maanantaina 2. elokuuta @ 11:26
Pompotuksena mekin olemme äidin kohdalla tilanteen kokeneet. Luopumisen tie on karua kokea ja kipeä katsella.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 2. elokuuta @ 13:20
Tulee vanhalle sosiaalityöntekijälle mieleen, että taisi sittenkin olla parempi se entinen systeemi eli kunnallinen vanhainkoti (kunnalliskoti), jossa oli yleinen osasto ja sairasosasto. Saman katon alla kumpikin, ei tarvinnut muualle lähteä. Nyt on erotettu eri paikkoihin palvelutalo, hoivakoti, tehostettua hoihoa antava hoitokoti, terveyskeskuksen sairaala ja varsinainen sairaala. Saa siinä ambulanssi kulkea, kun vanhusta viedään.
Kommentin jätti Ystävämies · keskiviikkona 4. elokuuta @ 17:52
Hyvin sanottu. Miten se kehitys harppookaan kehittäjien mielestä eteen päin, mutta ihmiset tippuu kyydistä, niin on vinhaa vauhti. Äidin kotikunnassa oli vielä kaksi vuotta sitten kunnallinen vanhainkoti hoivaosastoineen. Silloin luvattiin, että hoivaosasto hoitaa loppuun asti vanhuksensa. Sitten sairaanhoitopiiri nielaisi hoivaosastot ja niiden henkilökunnasta puolet. Tulos on kuvatunlainen. Kehitys kehittyy kehittymistään.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 5. elokuuta @ 20:21