Pihan siniset ja valkeat ovat kauneimmillaan. Viluista on luvattu, kuten niin usein toukokuun alussa. Emme lähde lakintuuletuspiknikille, poreilemme kotona odotuksesta kuumissaan. Simaa ja donitseja ja lintujen muutto dvd:ltä.

Iloista vappua kaikille!

Pitkäperjantai, jota siellä kutsutaan Suureksi perjantaiksi, ei ole ollenkaan pitkä eikä koko päivän pilvinenkään. Päivän kääntyessä iltaan auringon kajo punertaa ikimäntyjen rungot, lintujen laulu vaimenee. Merenlahti näyttää ylhäältä katsoen tummanharmaalta, vaipuva valo kiiltelee vesiläikissä jäällä. Kaupungin hengitys enemmän tuntuu kuin kuuluu jostain metsän ja lahden takaa. Tällä niemellä on rauhallista, vain kaukainen koiranhaukku lävistää hiljaisuuden. Puiden varjot venyvät kallioisella rinteellä yötä kohti valon väistyessä.

pitkäperjantainäkymä merenlahdelle

Aamulla olemme lähteneet kotoa ja saapuneet kohta perille Kulttuurikeskus Sofiaan. Ehdimme vain majoittua merenpuoleiseen huoneeseen, kun on aika mennä päärakennuksen ravintolasaliin lounaalle. Pöydät on katettu kuudelle, esitetään toivomus, ettei ketään jätetä yksin.  Satumme saamaan pöytäseuraksi  harmaakiharaisen leskirouvan ja perheen, jossa on kolme aikuista. Tapaamme heidät kolmella aterialla päivittäin ja tulemme tutuiksi. Seura osoittautuu mainioksi ja ruoka erinomaisen herkulliseksi kasvisruuaksi paastonajankin huomioiden.

railo perjantaina

Luen huoneessa Munkki Serafimin kirjaa Tie ylösnousemukseen. Kieli on kaunista, paikoin jopa runollista ja sanoma perustuu syvälliseen historian, filosofian ja teologian tuntemukseen. Suuren perjantain kohdalla kehotetaan lukemaan kaikkien neljän evankeliumin kertomukset Kristuksen kärsimystiestä. Pyhän Viisauden kappelissa on luterilainen iltapalvelus, jossa veisataan kärsimysvirsiä. Raili-rovasti puhuu lämpimästi inhimillisestä kärsimyksestä, josta jokainen saa osansa ja Kristuksen läsnäolosta ihmisen kärsimyksessä.

Pyhän Viisauden kappeli

Päivällisellä pöydissä puhutaan innokkaasti ruuasta ja resepteistä. Ajattelen huvittuneena, että mitä tarkempi paasto, sitä enemmän ruuasta puhutaan. Aterian jälkeen pianotaiteilija Riitta Ingelin avaa meille Bachin cis-molli Preludin ja fuugan johtoaiheet. Hän kertoo innoittuneena halunneensa joskus päästä soittamaan tämän kappaleen nimenomaan  pitkäperjantaina. Nyt se tilaisuus on tässä. Ruokasalin kolisevasointinen, parhaat päivänsä jo kokenut piano ei taivu kaikkiin nyansseihin, mutta auttaa kuulemaan jotain siitä, mikä musiikissa soittajaa – ja kuulijaa – innoittaa.

Suuri lauantai

Aamupalvelus Pyhän Viisauden kappelissa on puolen tunnin mittainen, sen toimittaa metropoliitta Ambrosius. Kuorona on kaksi miestä. Alkurukousten jälkeen luetaan profeetta Hesekielin 37:n luvusta ennustus kuolleiden luiden heräämisestä eloon. Mp. Ambrosiuksella on kovin hiljainen ääni. Ajattelen, että pöytäseurueemme naiset, jotka ovat valittaneet kuulo-ongelmia, eivät pääse osalliseksi dramaattisen tekstin sanomasta, mutta suitsutuksista ja rukouslauluista hekin saavat osansa. Palveluksen tunnelma on levollinen, päivä alkaa hyvin.

Palveluksen jälkeen mp. Ambrosius jatkaa Suuren lauantain teemasta kokoushuoneessa, johon pääsiäisvieraat kerääntyvät. Vaimeasti mutistu alustus on sisällöltään erittäin mielenkiintoinen. (Miksi kokoustilassa ei ole mikrofonia, mietin.) Kuulijat saavat kysyä ja moni kysyykin. Vastauksista rakentuu avara, tulkinnallinen linja raamatun teksteihin. Kuolleiden laakson ylösnousemus, josta profeetta Hesekiel puhuu, on mm. vertauskuvallinen ennustus siitä, miten Kristuksen ylösnousemus tulee uudistamaan hengellisesti kuolleet eläväksi seurakunnaksi. Keskustelu jatkuu aulassa pienessä piirissä, jossa pohditaan kristityn kilvoitusta arjessa.

pääsiäismunien maalausta

Lounaan jälkeen osa vieraista kerääntyy maalaamaan munia vesi- ja akryyliväreillä. Munat viedään yöpalvelukseen siunattaviksi ja paaston päättävälle yöaterialle tarjolle. Vesiväreillä tulos on hennompi ja luonnollisempi, akryyliväritys antaa komeaa metallinkiiltoa. Otan kaksi maalaamistani iltapalaksi, sen, joka kierähti kerran jo lattiallekin ja ehjän Toiselle, sillä emme aio lähteä pääsiäisyön palvelukseen.

Iltapäivällä teemme pitkän kävelyretken metsässä yleiselle uimarannalle asti. Sinne on kerääntynyt väkeä piknikille. Meluisa miesväki kärtsää makkaroita, huivipää-äidit grillaavat toisaalla kanafileitä. Täällä kuulee eri kielisiä keskusteluja. Uimarannan puoleinen lahti on jo sula, siinä joku surffaa, toinen lennättää leijaa, jotkut palaavat kanootteineen melomasta.

valmiiksi rikki ja ehjät

Illalla etsin saunaosaston, viivyn nautiskelemassa pehmeästä löylystä ja lopuksi saan uida omassa rauhassa täysimittaista allasta päästä päähän niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Toinenkin innostuu lähtemään miesten vuorolla saunaan. Yöpalvelukseen lähtijät ovat jo menneet, kun napostelemme pääsiäismunia kivennäisveden ja hedelmän kera. Parvekkeeltamme näkee hyvin, miten kohvajään sulaminen etenee lahdella. Mailleen menneen auringon punainen hehku heijastuu sulakohdista. Pitkät kävelyt, sauna ja uinti antavat syvän ja virkistävän unen.

Pääsiäissunnuntai

Aamulla avaan oven parvekkeelle, aurinko loistaa takaviistosta harmaanlaikukkaalle jäälle ja peippojen riemullinen laulu tervehtii meitä. Aamiaisella on iloinen tunnelma. Leskirouva ja me olemme hyvin levänneitä ja virkeitä, pöytämme perhe on palannut yöpalvelusreissulta puoli neljältä ja on lievässä euforiassa paaston päättymisestä, pääsiäisyön juhlinnasta ja muutaman tunnin unesta. – Kristus nousi kuolleista!, huudahtelevat juhlijat kaikille iloisesti, osa vastaa: Totisesti nousi! ja me toivotamme samaan sävyyn hyvää pääsiäisaamua.

Perheen tytär kertoo stadin ortodoksinuorison slangitervehdyksen kuuluvan: Jesse stondas dödestä! Ja siihen vastataan: Totta Mooses! Naapuripöydän neitonen kertoo nauraen, miten pääsiäismunille kävi. Hän oli pannut maalatut munat parvekkeelle muovipussiin odottamaan yöpalvelukseen lähtöä. Kun hän meni hakemaan niitä, harakka oli muna-aterialla. Pussi oli nokittu rikki ja muutaman munan kuoret samoin. Sisus näkyi maistuvan. Onneksi osa säilyi ehjänä.

Raili-rovasti istahtaa pöytäämme. Hän on ollut muutamien kanssa läheisen luterilaisen seurakunnan yömessussa ja kotiutunut jo yhden aikaan. Hän innostuu kertomaan juttuja ja pian pöytäseurueemme nauraa niin hersyvästi, että muitakin kerääntyy kuuntelemaan. – Päivän aiheeseen liittyen, sanoo rovasti pilke silmäkulmassaan, – voisin kertoa Antti Kosusesta, joka palveli sodassa ja sai pitäjänsä sankarihautausmaalle asiaankuuluvan leposijan, johon pystytettiin puinen risti nimilaattoineen. Leski ja lapset jatkoivat elämäänsä miten taisivat. Vuosia kului, kunnes eräänä päivänä Antti Kosunen ilmaantuikin kotiin ja kuultuaan kuolemastaan meni sankarihaudalleen, kaivoi ristin maasta, nosti sen olalleen ja marssi pappilaan. – Tulin ilmoittautumaan elävien kirjoihin, hän sanoi. Rovasti katsoi tulijaa ja totesi: ”Kah, Anttihan se siinä. Monta olen haudannut, mutta sinä olet kyllä ensimmäinen, joka on noussut kuolleista.”

Pyhä Kolminaisuus

Jumalanäiti Kaikkien Murheellisten Ilo

Konevitsan Jumalanäiti

Kulttuurikeskuksen näyttelytilassa on taiteilija Maila Mäkisen ikoninäyttely. Käyn joka päivä katselemassa ikoneita. Erikoisen kaunis on Konevitsan Jumalanäidin ikoni, jossa Marialla on sulavan jään sininen mafori (viitta). Jumalanäiti Kaikkien Murheellisten Ilo -ikonissa Marialla on erittäin kaunis nimbus (sädekehä), johon kultaus on tehty säteettäiseksi. Kookkaassa Pyhän Kolminaisuuden ikonissa keskimmäisen enkelivieraan siivet ovat kauniisti levitettynä. Hienoja yksityiskohtia! Taiteilija on maalannut myös harvinaisempia aiheita, mm. Mooseksen, joka riisuu kenkiään palavan pensaan edessä. Mäkisen tyylille on ominaista maalata hahmoille korostumattomat kasvot, jotka sulautuvat kokonaisuuteen.

railo sunnuntaina

kaislikkoranta

Merenlahden toisella reunalla oleva sula hiipii yhä lähemmäksi. Istumme kivilaiturin nokassa. Aurinko hyväilee kasvoja, mutta selkää hytistää viluinen tuulenhenki. Railosta on tullut jo vesiväylä ja rannan sulavyö on levinnyt metrikaupalla. Joutsenpari askaroi pesää lintuluodon kaislikkoon, jonne kiikaroin. Toista luotoa hallitsee rähisevä lokkiyhdyskunta. Rantasulassa pulaavat sorsapari ja yksinäinen telkkä. Kalatiira syöksähtelee veteen ominaisella tavallaan saalistaen. Sepelkyyhky on parkkeerannut jäälle mököttämään. Sen matalaa huhuilua kuulee pitkin päivää metsästä. Arvelemme, että huomenna vesi vapautuu kokonaan, mutta me emme ole sitä enää näkemässä.

Lounaan jälkeen kuulemme kulttuurikeskuksen johtajan ansiokkaan esitelmän pääsiäisperinteistä. Asia on jälleen mielenkiintoinen, mutta hyvän aterian jälkeen reilun tunnin vaimea esitys on liikaa joillekin yön juhlineista. Päät nuokkuvat tiuhaan. Me ojentaudumme huoneessamme lukemaan ja otamme torkut. Toiset ovat jo ehtoopalveluksessa, kun herään. Jäämme sitten pois piispan vastaanotolta, joka on välittömästi palveluksen jälkeen kaikille vieraille. Pöytäseurueemme kuvailee värikkäästi millaista siellä oli.

jäiden lähtö merenlahdella

Toisen pääsiäispäivän aamiaisella hyvästelemme ja kiitämme talon väkeä ja pöytäseuraa yhteisestä juhlasta. Aamupalveluksen jälkeen lähdemme ajamaan Lappeenrantaan viedäksemme appivanhempien haudalle pääsiäisliljoja ja orvokkeja. Saan veljeltä tekstiviestin Lapsuusmaalta, että hän on parhaillaan isän ja äidin haudalla samoissa merkeissä. Illalla olemme taas kotona. Mieli ja ruumis ovat harmoniassa, olo levännyt ja virkistynyt. Siunattu pääsiäinen!

***

Aurinko muisti vihdoin meidät ja tuli silmäilemään maisemaa. Heti kaikki näyttää paremmalta. Räystäsvedet lirisevät iloisesti torvissa kaiken päivää. Hupenevan hangen alta pilkistää kalpeanvihreitä tulppaanin ja narsissin lehtialkuja. Syreenillä ja vaahteralla on kevättä rinnassa paisuvista silmuista päätellen. Toinen käy hakemassa lähikukkakauppiaalta auringonkeltaisia tulppaaneja. Ne hymyilevät maljassaan.

Puutarhan ’pikkumustat’ muurahaiset ovat heränneet talviuniltaan ja muutama uskalias on jo etsiytynyt salaisia teitään keittiöön vilistelemään. Niille käy huonosti, ikävä kyllä, mutta eivät ne mokomat piittaa varoituksista. Arvelen, että niillä on huono näkö tai ovat peräti lukutaidottomia, kun ei näkösälle tuotu punavihreä tölkki herätä toivottua kunnioitusta.

Ensimmäiset mämmit on jo maisteltu. Huoneissa on itse koristeltuja virpomavitsoja ja rairuohokin on jo vauhdissa. Viikon päästä on palmusunnuntai. ”Virvon varvon vitsasella, kosken kevätpajusella, terveyttä toivottelen, siunausta siivittelen, onnea oksilla näillä.”

Kylmä hulvahtaa sisään, kun postilaatikolle menijä jättää oven auki. Askeleet kuuluvat rouskivan jäistä pihatietä. Aurinko on noussut metsän sylistä, säkenöi hitaasti vajenevalla lumipenkalla. Aamun lehdet  tuovat viileää tullessaan ja tuoksahtavat painomusteelta.

Keittiön ikkunasta näkee, että tiaispari nyppii vaahteran silmuja ja orava nuokkuu aidalla, vajan seinää vasten. Kauempana kadunvarren koivut punertavat jo. Työväki taloista on mennyt määränpäähänsä, kotiväki nousee leppoisaan, omatahtiseen päivään.

Pääsiäistä kohti menemme, päivä kerrallaan. Tapahtuminen on vähäistä ja pinnanalaista, hiljaista valoa on paljon.

Sisar Hannele tuli lauantain aamurukoushetkeen ruskea sisarpuku yllään. Eilen hän oli yllättäen sanonut, että on tänään poissa iltapäivän. Espoossa oli rajatiedon messut, joille hän meni esittelemään ekumeenista luostaria. Laudeksen jälkeen laitoin erakkomajassa teetä, vedenkeitin ja leivänpaahdin toimivat. Aurinko loisti pilvettömältä taivaalta. Lähdin metsäpolulle kamera mukanani.

Olin ymmärtänyt, että ruskeat, lumesta pilkistävät viitat olivat luostariopasteita. Kaivoin yhden esiin. Se osoitti Metsäkirkkoon. Polku nousi metsärinnettä, parissa kohtaa oli porrasaskelmia ja kaidekin. Sen verran siitä oli kuljettu, että ei upottanut. Ylärinteellä, syvemmällä metsässä vastaan tuli kallioseinämä, johon oli kiinnitetty puinen risti. Alttari ja penkit olivat kinosten peitossa. Katselin kallion poskelle jäätynyttä itkuvanaa. Metsässä oli hiljaista. Paikassa oli pyhän tuntua.

Laskeutuessani rinnettä seuraani liittyi talitiainen. Se lenteli edellä puusta toiseen. Kun pysähdyin, se tiukutti oksalla kuin olisi halunnut kertoa jotain tärkeää, mutta ei antanut kuvata itseään. Viimeisillä porraspuilla se katosi. Muistin Valamon talitiaisia marraskuussa Äidin kuoleman jälkeen siellä käydessäni. Sielulinnut, viestintuojat, lohduttajat.

Aurinko valutti kultaa puiden lomitse hangelle. Metsä oli yhtä valon ja varjojen kudelmaa, havuntuoksua, risteileviä polkuja, askelteni vaimeaa ääntä. Pakkanen ei metsässä ollut purevaa, mutta tuntui poskilla ja nipisteli sormissa. Polun yli kaartuvista oksista varisi hienonhienoa lumipölyä, joka kimalteli lumoavasti vastavalossa. Mielessäni olleet kysymykset haipuivat metsän avaraan syliin.

Kun palasin meditaatiokävelyltäni, erakkomaja oli totaalisesti kylmennyt, sähköt taas poissa. Luostariin oli sisarten poissaolon ajaksi tullut yhteisön ulkojäsen, Outi, joka oli tällä välin käynyt kokeilemassa saunan lämmityksen laittamista. Ehkä se oli taas laukaissut mökistä sähköt. Toinen kylmä yö mökissä ei tuntunut järkevältä ajatukselta. Mielessäni alkoi kypsyä päätös lähteä illalla kotiin.

Luostaritalon olohuoneen uunissa paloi kodikas tuli. Istuimme tulen ääressä lueskelemassa. Mökkihuolet häipyivät mielestäni päätöksen myötä. Outi kattoi meille yksinkertaisen aterian, jonka söimme luostarin tapaan hiljaisuuden vallitessa. Mietin pettymyksiä, ne ovat elämää, sitä väistämättömämpiä, mitä enemmän asioihin ladataan odotuksia. Olinko oppinut viimein päästämään irti odotuksista ja pettymyksistä? Tämäkö on pyhää huolettomuutta: kaikki kääntyy hyväksi, mitä tapahtuukin?

Kun toinen retriittivieras lähti metsäkävelylle, oikaisin itseni sohvalle. Taisin torkahtaakin.  Huoltajamme kattoi päiväkahvin meille yhteiseen pöytään. Kerroin lähtömietteistäni, hän ymmärsi sen, oli kovin pahoillaan ja pohti vielä mahdollisuutta nukkua kappelin sivuhuoneessa ja parvella. Soitin kuitenkin kotiin ja Toinen lupasi tulla hakemaan vesperin jälkeen. Vähäiset tavarat oli nopeasti pakattu. Toinen retriittivieras oli tahollaan myös kypsynyt kotiinlähtöön.

Sisaret tulivat kaupungilta suoraan vesperiin ja toivat kaupungin levottomuutta tullessaan. Lähtöpäätöksemme tuntui yllättäneen heidät, kuten heidän poissaolonsa oli meille tullut yllätyksenä. Hyvästelytilanteessa oli pahoittelua puolin ja toisin. Heille jäi ongelma, joka ei ratkea pelkästään rukouksella, tarvitaan sähköalan ammattilaista ja rahaa.

Kuunvalohämärää metsäpolkua taivaltaessamme ajattelin sisäisen hiljaisuuden haurautta ja vahvuutta. Erakkomaja ei taida olla minua varten. Luostari ei tarjoa asujilleen eikä vierailleen turvapaikkaa arkisista tosiasioista.

***

Olin suunnitellut jonkin aikaa luostarimatkaa. Mielessä oli asioita, joita halusin mietiskellä. Valamoon tuntuu olevan vuosi vuodelta pitempi matka, kuuden tunnin istuminen bussissa on niin kovaa kipeäselkäiselle. Sitten muistin lukeneeni ekumeenisesta luostarista Helsingissä, josko sinne! Soitin ja sain kutsun viikonlopuksi.

Toinen lähti saattamaan perille asti. Ensin ajettiin Herttoniemen rantaan, mihin autotie loppuu.  Siitä jääpolkua yli Reposalmen, metsäpolkuja saaressa vielä kilometrin verran. Luostarin viitat olivat peittyneet lumeen, meni vähän arvailuksi, mutta pääsimme ennen vesperiä valoisaan aikaan perille. Pieni valkea luostaritalo tuntui ystävälliseltä. Sisar Hannele otti vastaan, esitteli paikat ja neuvoi saattajalle oikopolun rantaan. Hyvästelin Toisen, hän lupasi tulla hakemaan sunnuntai-illan vesperin jälkeen.

Retriittivieraiden majoitus oli pienessä mökissä, jossa oli kaksi minikokoista erakkotupaa. Tuvassa oli vuode, pikkuruinen pöytä ja kaksi tuolia sekä keittiötarvikenurkkaus. Mökki oli uusi, näytti siistiltä ja yksinkertaiselta – mutta tuntui erittäin viileältä. Panin merkille oviseinällä pienitehoisen sähköpatterin, joka oli säädetty 18 asteeseen. Vuoteen päädyssä oli irrallinen  lisälämmitin, jonka kytkin heti verkkoon. Tuvan lämpenemistä odotellessa ryhdyin askaroimaan teetä. Toinen retriittivieras ei ollut vielä saapunut, seinän takana oli hiljaista.

Vesperissä olimme kolmestaan, sisaret ja minä. Sisaret pukeutuivat albaan. Vesperin kulku oli tuttu: luettiin vuorolukuna psalmeja ja rukous, laulettiin virsi, sisar luki tekstin. Isä meidän -rukous poikkesi täällä siten, että jokaisen rukouslauseen jälkeen sanottiin aamen.  Vesperin päätyttyä istuimme pitkään hiljaisuudessa. Salmen takaa pilkotti kaupungin valoja. Enkelimobile liikahteli verkkaan katossa.

Palasin erakkomajaani. Siellä oli edelleen kovin viileää. Sisar oli tuonut muovirasiassa jotain keittoa iltapalaksi.  Mikrouuni oli erilainen kuin kotona, tässä oli kymmenen valintakytkintä ja kiertosäädin. Arvoin aikani nappuloita, mutta en ilmeisesti osunut oikeaan, koska liemi jäi haaleaksi. Se maistui lähinnä pippurilta.

Naapuri ehti kompletorioon mennessä perille, oli eksynytkin ja harhaillut pimeässä metsässä. Tunnelma kappelissa oli levottomampi, mutta kun rukoukset oli luettu, laskeutui hiljaisuus.  – Päästä irti huolista ja pettymyksistä, niin saat rauhan, oli sisar Hannele sanonut kompletorion päätteeksi meille. Jäin yksin kynttilähämärään vielä toisten lähdettyä. Siinä oli hyvä olla.

Kontemplatiivinen rukous on sitä, ettei ole tarpeen muodostaa ajatuksissaan mitään rukouslauseita, luetella asioita tai tarjota Jumalalle toimenpidemalleja. Voi levätä rukoushiljaisuudessa sielu auki ja luottaa. Sisäisen hiljaisuuden tila on kuin vaimeaa valoharsoa, kevyttä, lämmintä, samanaikaisesti tyhjää ja täyttä.

Sammutin lähtiessäni kappelin kynttilät ja eteisvalon, rapulla hengitin syvään kylmää pakkasilmaa. Taivas kimalteli tähdissä ja puolikuutamo valaisi pihaa. Askeleet narskuivat pihalumessa. Äkkiä tajusin, että mökki oli täysin pimeä. Onkohan sulake palanut, kävi mielessä. Päätalon yläkerrassa oli valot. Sisar oli kappelista lähtiessään toivottanut hyvää yötä ja ilmoittanut täyden hiljaisuuden alkaneeksi.

Maja oli tosi kolea eikä lamppuun tullut valoa. Haparoin pimeässä tikut ja sytytin tuikun. Hetken mietittyäni päätin rikkoa hiljaisuuden soittamalla sisaren kännykkään. Seurasi huolestunutta pohdintaa puhelimessa ja sähköpäätaulun räpläämistä päätalossa. Sitten tuli valo. Olin heti majaan tultuani ottanut lisälämmittimen pois päältä, arvelin, että ylikuormitusta saattoi olla, jos toisessakin majassa on molemmat patterit päällä ja viimeksi tullut retriittivieras ehkä käynnistää mikron tai vedenkeittimen. Sisar sanoikin, että oli unohtanut varoittaa lisälämmittimen käytöstä. Se on viisainta pitää irti verkosta.

Valmistauduin nukkumaan pukemalla mukana olevan lämpökerraston, pyjaman ja villasukat. Onneksi vuoteessa oli kunnon untuvapeitto, lisäksi levitin shaalin ja päiväpeitteen. Vuode lämpeni hitaasti, sillä lattiakin hohkasi kylmää.

Se, mille ei mitään voi, ei harmittelemisesta parane. Sain lopulta kohtalaisen hyvin nukuttua peittojen uumenissa, kun vuode viimein lämpeni. Aamulla oli tosin karua kömpiä vuoteesta jääkylmälle lattialle, pukeutua hytisten ja asioida pihan perällä huussissa. Luostarielämän karuus ja yksinkertaisuus voi siis olla tätäkin, ajattelin.  Tuli mieleen mökeissä eläjät maaseudulla, missä lumimyräkkä on katkonut sähkölinjoja. Onnekseen vanhoissa mummonmökeissä on aina jonkinlainen tulisija.

*jatkuu

”Kysyt kuolemasta. Se on silmissäni lähde, toinen, maa, mitä täällä on, mutta siellä täsmällisempää, selkeämpää, kestävämpää, salaperäisempää.”

-Bo Carpelan, Vuodet kuin lehdet , suom. Tuomas Anhava, 1989

Kaunis sunnuntaiaamu houkuttaa lähtemään kirkkoon. Hiljainen on yläkaupungin kotikatu ennen kymmentä pyhäaamuna. Puut kantavat oksillaan kevyttä pakkaslunta. Lähellä kirkkoa jo erottuvat kulkijoista ne, jotka ovat samalla matkalla. Meitä on.

Alttarilla palaa kuusi liekkiä kynttilänpäivän merkeissä. Rippikoululaisillakin on kirkkopyhänsä, heidät on ohjattu sivupenkeille. Sieltä näkee hyvin mitä kirkossa tapahtuu ja siellä nuoret ovat myös kirkkoväen näkyvillä. Järjestely rauhoittaa energisen joukon.

Yhteisvastuu on messun teema, jokavuotinen keräys on taas alkamassa. Ennen vanhaan vuoden kirkkokynttilät siunattiin kynttilänpäivän jumalanpalveluksessa. Tänään meillä siunataan alttarin eteen ristikulkueena saapuneet yhteisvastuukerääjät.

Esirukouksessa Päivi-diakoni mainitsee myös nuoret, joilla on sydänsurua. Se liikuttaa, niin totta se on nuorten maailmassa. Jukka-pappi puhuu saarnassa nuorten yksinäisyydestä, se on myös vuoden keräysteema. Kaikilla nuorilla ei ole kavereita, ei tarvitsemaansa tukea kotoakaan koulumaailman paineissa.  Yksinäisyyden ja syrjäytymisen kehä on koetettava rikkoa. Jotain voi aina tehdä ja jokainen voi.

Ehtoollispöydässä saan käsittämättömän kirkkaan armon kokemuksen ja herkin ja kiitollisin mielin palaan penkkiini.
Takanani istuu perhe, pikkulasten ääntely antaa oman lisänsä messun kulkuun. Vilkas vesseli pujottautuu penkin alitse ja kurkistaa jalkojeni vierestä. Minua naurattaa: tuosta näkökulmasta kirkon meininki näyttää varmaan erilaiselta. Äiti kuuluu välillä rauhoittelevan äänekkäintä. Ihanaa, että ovat tuoneet lapsensa kirkkoon.

”Suo minun olla ystävä / ja hyvyyttäsi säteillä / kaikille joita kohtaan” – virren sanat jäävät soimaan mielessä. Tämän haluan muistaa arjessa.

Mistä se tulee, joulumieli? Sielu on vielä aattoaamuna arkivaihteella, vaikka juhlan osatekijät ovat paikallaan, kiirettä ei ole eikä mikään periaatteessa estä jouluntuntua. Iloa voi toivoa ja toivottaa, mutta ei käskeä sydämeen. Surut eivät lomaile, ne pulpahtelevat hiljaisia teitään mielen pintaan jouluilon keskellekin.

Pikkuritari saapui joukkueineen tänä vuonna jouluvieraaksi Vaarilaan. Joulupukki oli käynyt jo aatonaattona toisessa Mummolassa, jossa Pikkuritari serkuksineen oli koolla. Vaarilassa taas tontut ovat tottuneet tuomaan vaivihkaa lahjapaketteja kuusen alle. Pikkuritarin tehtävä oli koristella kuusi äidin ja isin avustuksella. Lopputulos oli upea, runsaudessaan vertaansa vailla.

Aattohartaudessa läheisessä seurakuntakodissa tapasimme monia tuttuja perheitä lapsineen, ikäisiämme vanhoja pareja, naapurimmekin. Ajattelin, miten ihanaa on, että tutut sekä vieraat tervehtivät toisiaan hyvän joulun toivotuksin. Jollekin yksin saapuneelle se saattaa olla juuri se joulumielen tuoja.

Pertti-pappi kehotti katsomaan joulukuusta tarkkaan. Oksien kärjet muodostavat ristin. Vihreä kertoo elämän ja kasvun voimasta. Latvatähti säteilee ilosanomaa ja muistuttaa toivon näköaloista. Lähellä runkoa on rakkauden paikka, sanoi hän. Ajattelin, miten kotikuusessamme poikien nimikkotontut ovat nojailleet joka joulu runkoon oksien piilossa, nyt siellä on Pikkuritarinkin tonttu.

Laulusta se joulumieli minulle tulee. Aattohartaudessa laulettiin yhdessä ne rakkaimmat joululaulut. Odotin minkä laulun Janne-kanttori meille antaisi joululahjaksi tänä vuonna. Se nosti kyyneleet silmiin kutsumatta. ”Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa, kertokaatte joulun satua, yhtä uutta, yhtä ihanaa…”

Kotimatkalla katse nousi ylös. Taivaan huikaisevassa sinessä suihkukoneiden jättämät valkeat vanat muodostivat ihmeellisen kauniin ristin. Ajattelin siunaten heitä, jotka ovat poissa joulustamme.

Jokaisena uutena jouluna jokin on toisin. Se alkaa jo adventista. Joku on poissa, joku tulossa. Muistan menneitä, odotan tulevia. Sytyttäessäni kynttilän, olen läsnä olevassa hetkessä, kuten liekki.