Kökar toukokuussa, tänä erityisenä keväänä, kun kaikki säätä myöten oli niin ihanasti kohdallaan.

Olimme Leidiporukalla tutkimassa Helsingin Kaupunginmuseon kolmea erinomaista näyttelyä Tennispalatsin tiloissa. Chaplin-filmit pysäyttivät ihailemaan uskomattoman pienen miehen elekieltä ja liikuttavaa kulkurihahmoa. Tarjolla oleva rekvisiitta houkutti meidätkin pelleilemään hattujen, huulipartojen ja keppien kera. Kännykkäkamerat räpsyivät. Alakerran näyttely Yksin puhutteli monenlaisin tehokeinoin ja lopuksi kävimme myös Maaria Wirkkalan installaatioita ihmettelemässä. Päivä oli viime viikon torstai, kun kaupungilla jäätävä tuuli repi kulkijoilta sateenvarjot ja työnteli irtoroskaa pitkin väyliä.

Tällä viikolla  oli juttuilta kotona ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Välimatka ei ole pitkä, mutta työ tuntuu vievän hänen elämästään mehut. Meillä onkin voimassa sopimus, että kun hän tuntee, että hänellä on aikaa ja voimia, hän soittaa tulevansa töistä päästyään. Näemme kyllä toisinaan vapaaehtoiskuvioissa tai kirkkoreissulla, mutta syvempien ’siskojuttujen’ jakamiseen tarvitaan rauhallinen aika ja paikka. Aika vieri vinhasti siinä ja äkkiä oli ilta.

Toisen ’siskon’ kanssa tavattiin eilen. Hänen kanssaan tapaamme Stadissa. Söimme hänen lempipaikassaan, kasvisravintola Zuccinissa, joka tarjoili mehukasta aurajuustolla kuorrutettua kesäkurpitsaa hirssin ja salaatin kera. Paikka on Fabianinkadulla kohta Etelä-Espalta käännyttyä. Sieltä on suora kaunis reitti nousta Tähtitorninmäen reunaa Kaivopuistoa kohti. Aurinko paistoi, vanhat puut vihersivät ihanasti, ja kukkaistutukset hymyilivät. Kävimme katsomassa P.Henrikin kirkon puistoon tuotua Maria-patsasta ja vielä Kaivopuiston laidalla loistelevaa Odottavaa Äitiäkin, joka on ollut paikallaan jo neljä vuotta. Perinteiset leivoskahvit Ursulassa kuuluvat tällä kevätkierroksella aina asiaan ja niitä nauttiessa oli hyvä kummankin  päivittää omia mietteitä.

Kirje poimii valitut palat, puhelinsoitto hetket, mutta tapaamisissa ystävyys hengittää syvimmin.

Tajusin tänään Unikankareen mäellä Turun Tuomiokirkossa istuessani, miten pitkä historia kristinuskolla ja sen myötä kulttuurilla Suomessa on. Ja miten nuori onkaan Stadi kaikin tavoin vanhaan Turkuun verrattuna. On eri asia tietää ja tajuta. Katselin Kaarina Maununtyttären kaunista hautakappelia, kuorin upeita vanhoja maalauksia ja kattofreskoja ja ovensuukappelin mariansinistä tähtitaivasta. Monesko lie ollut tämä käyntini kansallispyhäkössämme, en enää muista,  mutta tänään tajusin, missä olen. Kuulin oppaan sanovan ryhmälle, että koko Turku vajoaa hitaasti saveen, kuten Venetsia mereen, mutta Tuomiokirkko ei vajoa, koska se on perustettu kalliolle.

ehkä olen elänyt liian kauan. nähnyt liikaa rumaa, kuullut mitä en olisi tahtonut. aistinut pahaa ympärilläni, itsessänikin. kokenut turhan syvästi maailman kaoottisen muutoksen.

maailman tila kauhistuttaa minua ja tekee minut surulliseksi. joskus tunnen halua poistua täältä hyvästeittä, jättää avaimen eteisen pöydälle ja sulkea oven mennessäni.

miten jaksaa toivoa yhä uudestaan, kun todellisuus murskaa sen? miten olisi toivon ylösnousemus pääsiäisenä?

olet kaunis, kun avaudut ja antaudut valolle

Kotikadun koivut odottavat jo kevättä. Talitiaiset harjoittelevat jo innokkaasti repertoaariaan. Pilviset päivät notkuvat kulmilla saapasjaloin, aurinkoiset valuttavat räystäiltä vettä sirrisilmin. Jos talven selkä jo taittui vasta oiettuaan, oli sen aika lyhyt ja poski pehmeä.

Vanhuksen elämä on yhtä menneiden juttujen listaa, paikkoja, joihin ei enää tarvitsisi palata, ihmisiä, joita ei enää ole. Menneiden vuosien tuhka yskii muistoissa, hiivuttaa hiljalleen. Kaikkea ei ole tarpeen muistella sadannen kerran. On karisteltavia, poispyyhittäviä muistoja, joiden unohtaminen keventäisi jäljellä olevat vuodet.

Kun ei tullut katsottua ennakkoon seurakunnan viikko-ohjelmia, niin tuli täydellisenä yllätyksenä se ihmeellinen näky, että kirkko oli täynnä rippikoulunuoria. Nuorisopastori kertoi rippikoululaisia olevan 370. Yleensä kukin rippikouluryhmä tulee erikseen ns. tavallisena messusunnuntaina pakolliselle kirkkokäynnilleen, nyt kaikki ensi kesän riparilaiset olivat koolla yhtä aikaa. Se oli varmasti elämys heille itselleenkin, mutta erityisesti vanhemmalle kirkkoväelle.  

Tunnustan kyllä häpeissäni, että sisälle tultua kuiskasin Toiselle: ”Vieläkö ehdimme naapuriseurakunnan kirkkoon?” – mihin Toinen: ”Kello on viittä vaille.” Päätimme istua viimeiseen penkkiin, jossa vielä oli tilaa. Hyvä päätös.

Nuori energia toi kirkkoon poikkeavan tunnelman. Rippikoulupastori selosti messun kulkua ja kertoi pitkin matkaa mitä tehdään ja miksi. Virsiä säesti nuorten oma bändi, jossa nuoriso-ohjaajan johdolla pojat soittivat ja kolme reipasta tyttöä toimi esilulajina. Eero-urkuri sai katsella sivusta enimmän aikaa, vain seurakunnan vuorotervehdysosat säestäen.

Kirkossa oli hämmentävän hiljaista ja tunnelma oli rauhallinen. Edessämme istui kolme nuorimiestä, joiden mielenkiinto oli kohdistunut enimmäkseen kännyköihin. Viestejä varmaan lähetettiin kirkon toisella puolella istuville kavereille. Mutta kun bändi soitti ja tytöt lauloivat ”Tunnen suurta Jumalaa vain vähän…”, nuoret näyttivät keskittyvän kuuntelemaan.  Seisomisosioissa voi havaita, miten eri pituisia saman ikäluokan pojat ovatkaan. Tekstien lukijapojista toisella oli jo äänenmurros, ehkä hän olikin ’isonen’.

Siunasin mielessäni nuoria, erityisesti edessämme istuneita poikia. He ovat elämän eväitä hakemassa, toivottavasti hyviä askelmerkkejä löytyy rippikoulusta.

… olen pitänyt pitkästä matkasta tullutta ystävätärtä vieraanamme. Olemme katsoneet Kotiopettajattaren romaani -elokuvan uusinta versiota. Olemme tehneet pitkiä aamukävelyjä ja puhuneet ja purkaneet pinnanalaisia tuntoja. Olemme hihitelleet Siskonpeti-ohjelman sketseille, Toinenkin, mutta hereimmin me naiset. Tällaista olenkin kaivannut. En niin jaksa sitä miesten sketsihuumoria. No, päästettiin tässäkin yksi pieru, mutta muuten oli ihan tyttömäisen hassua ja naurettavaa.

… olen ollut oopperatalossa Toisen ja ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Liput oli ostettu jo syksyllä heti, kun tulivat myyntiin. Pakko nähdä se Lumikuningatar -baletti. Sen päätösosan lavasteet olivat henkeäsalpaavat, niiden hyytävä kylmyys jäädytti melkein katsojatkin. Tanssi oli niin kaunista, että sillä elää taas pitkään. Erityisesti ystävätär ja minä ihailimme Lapin velhona tanssinutta Nicholas Ziegleriä, oh, siinäpä vasta Mies! Itse Lumikuningatar (Yimeng Sun) oli etäinen ja kylmän ilmeetön alusta loppuun ja jäi jotenkin vaisuksi hahmoksi isoäidin roolissa satua johdatelleen Krista Kososen rinnalla. Baletin näyttämön puolella sekä katsomossa olivat lapset tärkeä osa satua, vaikka tanssillinen anti olikin pääosin aikuisilla. Onnellinen, viihtyisä ilta täpötäydessä katsomossa.

… ystävätärtä saatellessa poikkesimme Pikkuritarin ja Murun residenssissä viemässä joulumatkatuliaiset. Pikkuritari on saanut oman sähköpostin ja on jo käynyt kirjeenvaihtoa mummelin kanssa. Nyt käydään neuvotteluja, milloin olisi sopiva viikonloppu tulla Vaarilaan yökylään. Sitä odotellessa alankin kehrätä kokoon tarinaa joulumatkasta…