Eilen oli Anna-Maijan kuoleman vuosipäivä. Ajattelin illalla mitä hän on minulle merkinnyt. Sanat loppuvat, on vain paljon avaraa, lämmintä hiljaisuutta ja rakkautta säteileviä muistoja. Tiedän, että meitä on paljon, jotka häntä muistelemme. Hän oli lähdeihminen.

”Rukoushengityksemme on levon ja työn vuorottelua, uneen antautumisen ja uuteen päivään heräämisen vuorottelua. Tämä rytmi on kuin ihmeellinen puutarha, jossa eletään kesää, syksyä, talvea ja kevättä.”

”Kuulosteleva hijaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan mielen herkistymistä häviävänkin pienelle, mitä on.”

– Anna-Maija Raittila, Niin kevyt on rakkaus, Kirjapaja 2012 (toim. Maaria Pätsi)

Kun poltin käsivarteni saaren aurinkoisina päivinä toukokuussa, sanoi kurssiemo Raisa: ”ei se iän mukana karttuva viisaus aina mukana kulje”. Ei kulje ei.

Eilen läksin junalla Stadiin leiditapaamiseen hyvillä mielin, kuten sinne aina. Tapasimme Mantalla, marssimme tarkastamaan remontin jälkeen avatun Vanhan Kauppahallin, jonka yksimielisesti todettiin heränneen uuteen kukoistukseen pieteetillä korjattuna. Sieltä maleksimme kultasadepuun ja syreenien tuoksussa kukkamerenä kylpevän Tähtitorninmäen kautta Kaivopuistoon. Viivähdimme Pyhän Henrikin katedraalissa ja kirkkopihan entisöityä Maria-patsasta tervehtimässä.

Tuli mieleen kävellä katsomaan miten ”Odotus” -patsas voi koirapuiston vieressä kalliollaan. Hyvin se voi. Rantatietä kuljeskellessa huomasimme Koillisväylän purjehtijan Adolf Ivar Nordenskiöldin (1832-1901) muistomerkin puistossa, ja ihmettelimme sitäkin, miten puistorinteelle jääkaudella ajautuneen rapakivilohkareen tiedetään Viipurista asti siihen tulleen. Ursulassa käytiin tavan mukaan kahvilla ja ihmettelemässä alassuin katosta roikkuvia viherkasveja, jotka leidi S totesi aidoiksi. Miten niitä kastellaan, jäi askarruttamaan.

Illalla oli Agricola-klubilla Aino Actén kamarimusiikkifestivaalin konsertti johon Toinen tuli kotoa ja minä hengailtuani pari tuntia Akateemisessa ja Stockalla.  Mitä ihmettä – ettenkö tietäisi, että minun ei pidä jatkaa päivääni aamusta iltaan, tapahtumasta toiseen, rikkoa ruoka- ja muuta rytmiäni, olla välittämättä lepotauoista. Olin ihan sippis jo ennen kuin konsertti alkoi.  

Mutta sitten. Katkelmia Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta, Debussy’n, Saint-Saënsin ja Wagnerin musiikkia. Esikoinen soittamassa Debussy’n vaativaa sello-osuutta niin intensiivisesti ja voimakkaasti. Voi sulkea silmät ja ajelehtia musiikin ja tekstin luomassa tunnelmassa, joka säilyi läpi fyysisen uupumuksen vielä kotona yön tullen. Stadin kesä kauneimmillaan.

”Ei onni tule etsien se saapuu eläen,

ei onni tule ulkoa, se nousee rinnasta – jos nousee;

jos ei, niin herätä se sieltä,

se kuulee omantunnon kieltä – ja nousee.”

(J.H. Erkko)

Kökar toukokuussa, tänä erityisenä keväänä, kun kaikki säätä myöten oli niin ihanasti kohdallaan.

Olimme Leidiporukalla tutkimassa Helsingin Kaupunginmuseon kolmea erinomaista näyttelyä Tennispalatsin tiloissa. Chaplin-filmit pysäyttivät ihailemaan uskomattoman pienen miehen elekieltä ja liikuttavaa kulkurihahmoa. Tarjolla oleva rekvisiitta houkutti meidätkin pelleilemään hattujen, huulipartojen ja keppien kera. Kännykkäkamerat räpsyivät. Alakerran näyttely Yksin puhutteli monenlaisin tehokeinoin ja lopuksi kävimme myös Maaria Wirkkalan installaatioita ihmettelemässä. Päivä oli viime viikon torstai, kun kaupungilla jäätävä tuuli repi kulkijoilta sateenvarjot ja työnteli irtoroskaa pitkin väyliä.

Tällä viikolla  oli juttuilta kotona ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Välimatka ei ole pitkä, mutta työ tuntuu vievän hänen elämästään mehut. Meillä onkin voimassa sopimus, että kun hän tuntee, että hänellä on aikaa ja voimia, hän soittaa tulevansa töistä päästyään. Näemme kyllä toisinaan vapaaehtoiskuvioissa tai kirkkoreissulla, mutta syvempien ’siskojuttujen’ jakamiseen tarvitaan rauhallinen aika ja paikka. Aika vieri vinhasti siinä ja äkkiä oli ilta.

Toisen ’siskon’ kanssa tavattiin eilen. Hänen kanssaan tapaamme Stadissa. Söimme hänen lempipaikassaan, kasvisravintola Zuccinissa, joka tarjoili mehukasta aurajuustolla kuorrutettua kesäkurpitsaa hirssin ja salaatin kera. Paikka on Fabianinkadulla kohta Etelä-Espalta käännyttyä. Sieltä on suora kaunis reitti nousta Tähtitorninmäen reunaa Kaivopuistoa kohti. Aurinko paistoi, vanhat puut vihersivät ihanasti, ja kukkaistutukset hymyilivät. Kävimme katsomassa P.Henrikin kirkon puistoon tuotua Maria-patsasta ja vielä Kaivopuiston laidalla loistelevaa Odottavaa Äitiäkin, joka on ollut paikallaan jo neljä vuotta. Perinteiset leivoskahvit Ursulassa kuuluvat tällä kevätkierroksella aina asiaan ja niitä nauttiessa oli hyvä kummankin  päivittää omia mietteitä.

Kirje poimii valitut palat, puhelinsoitto hetket, mutta tapaamisissa ystävyys hengittää syvimmin.

Tajusin tänään Unikankareen mäellä Turun Tuomiokirkossa istuessani, miten pitkä historia kristinuskolla ja sen myötä kulttuurilla Suomessa on. Ja miten nuori onkaan Stadi kaikin tavoin vanhaan Turkuun verrattuna. On eri asia tietää ja tajuta. Katselin Kaarina Maununtyttären kaunista hautakappelia, kuorin upeita vanhoja maalauksia ja kattofreskoja ja ovensuukappelin mariansinistä tähtitaivasta. Monesko lie ollut tämä käyntini kansallispyhäkössämme, en enää muista,  mutta tänään tajusin, missä olen. Kuulin oppaan sanovan ryhmälle, että koko Turku vajoaa hitaasti saveen, kuten Venetsia mereen, mutta Tuomiokirkko ei vajoa, koska se on perustettu kalliolle.

ehkä olen elänyt liian kauan. nähnyt liikaa rumaa, kuullut mitä en olisi tahtonut. aistinut pahaa ympärilläni, itsessänikin. kokenut turhan syvästi maailman kaoottisen muutoksen.

maailman tila kauhistuttaa minua ja tekee minut surulliseksi. joskus tunnen halua poistua täältä hyvästeittä, jättää avaimen eteisen pöydälle ja sulkea oven mennessäni.

miten jaksaa toivoa yhä uudestaan, kun todellisuus murskaa sen? miten olisi toivon ylösnousemus pääsiäisenä?

olet kaunis, kun avaudut ja antaudut valolle

Kotikadun koivut odottavat jo kevättä. Talitiaiset harjoittelevat jo innokkaasti repertoaariaan. Pilviset päivät notkuvat kulmilla saapasjaloin, aurinkoiset valuttavat räystäiltä vettä sirrisilmin. Jos talven selkä jo taittui vasta oiettuaan, oli sen aika lyhyt ja poski pehmeä.