Ajelimme kotiin illansuussa. Säätä mahtui muutaman sadan kilometrin matkalle; harsopilvenkevyitä lumituprahduksia, keväänsinisen peittävää vanutäkkiä, auringon säteiden ja metsän varjojen leikkiä tiellä. Ja parasta kaikesta, kymmenittäin lintujen hulmuavia auroja taivaan sinessä matkalla pohjoiseen. Ah, kevät!

tärkeimpiä ovat hetket, joissa sielua kosketetaan, ja mieli ilahtuu. katsotaan silmiin, lahjoitetaan hymy. pyritään merkitykselliseen elämässä.

koivu, talven morsian / valkeassa hunnussaan viileä, kaunis / kimaltaakin, jos valo /  talvimorsiamet aavistavat / onni on hetkellistä / kimallushetket haihtuvat kohta tuuleen

koivu, kevään morsian / utuisen vihreässään niin heleä, nuori /  kevätmorsian jo tietää / onni on hetkellistä /  heleyshetket vaihtuvat /  syvänvihreän painavaan viittaan

koivu, syksyn morsian / lepattavin lehdin / syysmorsian antautuu tuuleen / riisuttunakin riipaisevan kaunis / läpikuultavassa valossa / paljaat oksat kurottuvat taivasta kohti

Lauantaiaamu, laiskahkosti luettu paikallislehti, vihreää teetä ja kaksi paahtista, päälle sipaisu appelsiinimarmeladia ja mikrossa pehmennettyä leipäjuustoa. Toinen on jo Hesarin kimpussa kahvinsa juotuaan. Päivä lähtee radalleen: siivous kuten aina, pölylle allergisen olo helpottuu imuroinnin ja tuuletuksen jälkeen. Hyvä mieli siitä, että Toinen imuroi, minä teen kevyttä hienosäätöä, joka ei vaadi paljoa kumartelua. Lopuksi makaan jumppamatolla jalat koukussa tuolilla. Se on ainoa asento, jossa kipu ei tunnu.

Iltapäiväkahvin jälkeen lähdemme taas leffakerhon näytökseen. Tänään oli vuorossa Siskokset, Japanin tärkeimmän nykyohjaajan, Hirokazun uusin elokuva. Se on kertomus sisarussiteistä, rakkaudesta ja kuolemastakin. Ihmettelin japanilaisten luontaista kohteliaisuutta toisiaan kohtaan (mistä sivumennen sanoen meikäläisillä olisi paljon opittavaa). Kiinnostavaa oli myös seurata neljän sisaruksen arkea kotona, työpaikoilla ja nuorimman koulussa. Kahdessa kohtaa liikutuin.

Kun tulimme ulos, aloin suorastaan valua vettä ja kun pääsimme autoon, itkua tuli ihan valtoimenaan (kolmen paperinenäliinan verran). Toisen kunniaksi on sanottava, että hän piti tyynesti kättäni eikä häslännyt yhtään. Hän tiesi, että itku loppuu aikanaan. Hän tuntee minut.

En todellakaan arvannut, että elokuva voisi kouraista niin syvältä, paljastaa sisaruusikävän ja äidin rakkauden vajauksen. Vähän oli semmoinen olo, että eihän tämä mikään nyyhkyleffa ollut, mitä minä, aikuinen ihminen nyt enää parun. Ymmärsin, itseni kanssa töitä tehnyt, syyt, vaan reaktion voimakkuus yllätti. Kunnes tajusin: ne kirsikankukkapilvet…ne askeleet merenrantahiekalla…

Olen onnellisen hämmentynyt jatkumosta, joka ilmenee siinä, että Esikoisemme esikoinen nyt kahdeksanvuotiaan innolla opiskelee musiikkiopistossa sellon soittoa tavoitteellisesti. Eilen illalla hän ilmoitti, ettei voi tulla pelaamaan scrabblea pikkusiskon ja isovanhempien kanssa, koska huomenna on musiikkiopiston selloryhmän konsertti ja hänen on harjoiteltava omassa rauhassa. Me siis poistuimme yläkertaan, kun hän otti sellonsa esiin ja ryhtyi hiomaan Dvorakin Humoreskia.

Esikoisen ääni värähti, kun hän kertoi löytäneensä nuottikasoistaan erään sellokappaleen, jonka kansilehdeltä ilmeni, että kappale on ollut isänsä (siis Toisen) repertuaarissa aikoinaan 1960-luvulla. Esikoinen kertoi soittavansa sitä pojalleen, joka ottaa sen ohjelmistoonsa sitten, kun taidot alkavat riittää.

Minua liikutti se, kun Esikoinen isäni jäämistöstä pelasti kotiinsa papan urkuharmonin, koska pappa oli aikoinaan opettanut häntä kesälomaviikoilla soittamaan. Ajattelen, että oli uhraus sovittaa sekin kookas soitin perheen tiloihin, jotka muutenkin ovat täynnään soittimia. Tunnearvoilla on merkitystä.

Ojennan käteni sinulle, joka luet. Anna anteeksi, jos tahtomattani ja tietämättäni olen sohaissut johonkin arkaan kohtaan elämässäsi. Kiitos, että toisinaan kerrot minulle, että luet tätä päiväkirjaa ja haluat kertoa, mitä se herättää: mikä tuntui hyvältä, kosketti, rohkaisi tai inspiroi ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Parhaimmillaan blogi on silloin, kun syntyy vuorovaikutusta. Yksityiset mietteet ja kokemukset ovat sekä yksityisiä että yleisiä, aina saattaa olla joku matkatoveri, joka sattuu samalle taajuudelle ja niin kohtaamme. Kirjoitukseni ovat heijastuksia todellisesta elämästä, todellisista tapahtumista ja todellisista tunteista. Juuri nyt elämäni on kapeikkoa kenkkukoiven ansiosta, mutta linkutan toiveikkaana kohti kevättä ja uusia seikkailuja! Kiitos Annikki, Meri, Tuula, Paula, Erakko, Seija, Ansku, Simpukka, Maija (mm), Vilukissi, Mehtäsielu, Nainen kuvastimessa, Vallaton, Oili, Pirkko ja Liisa – te olette viime vuoden aikana reagoineet johonkin blogitekstiin kommentilla. Kiitos teillekin lukijat, jotka ette ’näy’, mutta joiden mukana kulkemisen olen aistinut tavatessa tai muuten. Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Onnellista, kriittistä ja sisukasta uutta vuotta toivon sinulle ja itselleni.Tapahtukoon jotain hyvää itse kullekin ja maailmallemme.

Meillä valvottiin epätavallisen myöhään. Kävimme ensin keskustassa katsomassa kaupungin juhlavaa ilotulitusta klo 20. Saunottuamme seurailimme Ylen televisioimaa Kansalaistorin tapahtumaa, joka oli mahtavaa sillisalaattia. Voi olla että torilla tapahtuman aisti eri tavalla, mutta omasta nojatuolista katsottuna tuli tunne, että kovasti oli yritetty miellyttää kaikkia, jostahan aina seuraa, että kokonaisuus menee sekasotkuksi. Kotimaisten artistien ja ’ns. artistien’ esityksiä sopi verrata Saara Aallon, uusimman maailmantähtemme upeaan lauluesitykseen. Aamuyöllä katsoin vielä nuorten leijonajoukkueen Sveitsi-ottelua yhden erän verran. Olivat sitten voittaneet. Dramatiikkaa sielläkin, valmentajakuvioissa.

Tänään heräsimme sitten hävyttömän myöhään ja olimme myöhästyä presidentin puheesta. Se oli erinomaisen hyvä puhe, ei pyritty sanomaan kaikesta jotain, ei puututtu sisäpolitiikkaan, vaan keskityttiin suuriin linjoihin. Keskustelimme vielä jälkeenpäin presidentin mainitsemasta Trump-Putin-akselin uhasta Euroopalle. On oikeasti pelottavaa, että suurvaltojen johtajilta näyttää puuttuvan sekä kulttuurista, historiallista että humaanista sivistystä. Keskustelusta taas seurasi, että myöhästyimme Wienin Filharmonikkojen uudenvuoden konsertin alusta. Konsertin katsomisen toi Toinen perinteenä kotoaan, ja se on siis ollut meillä uudenvuodenpäivän ehdoton ’must’ vuodesta 1973. Minä odotan aina innosta täristen balettiesityksiä, joita lopussa näytettiin nyt myös historiallisina katkelmina aina vuodelta 1974 lähtien Tonava kaunoisen soidessa.

”Puhuisitko siitä, miten huoli huomisesta ja tulevaisuudesta määrittyy aina tämän hetken kautta ja miksi tämä hetki on siksi tärkeä, jokainen tämä hetki. Hetki nytkin. Miten moninäkökulmaisuus ja monikulttuurisuus ovat tätä hetkeä ja ovat olleet myös osa eilistä. Edellisiä hetkiä.”

(Elina Knihtilä Taiteilijan joulusaarnassa radiossa 24.12.)

kun me kaikki / toisiimme liitetyt / tulemme koolle / Tapanin aterialle / kaikukoon laulu, soikoon soitto / näin jouluilomme avartuu /rakkauden juhlaksi  / säteilee anteeksiantamista ja iloa

Liisamarjatan jouluenkelissä on upeaa miesenergiaa / Ailin enkeli säteilee naisellista lumoa / ei liene sattumaa / että joulutervehdyksissä / on usein enkeleitä / viestin tuojalla on hahmonsa / sanoilla sävynsä / pohjimmiltaan viesti on sama / rakkautta, rakkautta