Pyhän Kolminaisuuden päivänä pyöräilin uudestaan kirkkoon. Ylämäet kakkosella, muuten rauhallisesti vitosvaihteella. Ei mitään ongelmia siinä, rytmintasaaja säntilleen otettuna. Kirkkosalin lattia oli lakattu viikolla ja hajun takia kaikki ovet auki palveluksen ajan. Yskimistä kuului pitkin matkaa sieltä täältä.

Janne-kanttori soitteli uruilla iloisia sävelmiä ja Kristiina-pappi johdatteli saarnassaan kuvien kera kuulijoita metsään ihmettelemään miten vanhassa puussa voi olla tuoreita versoja sekä jäkälää ja naavaa yhtä aikaa, miten myrsky karsii risuksi kuivuneita oksia lehtipuusta samalla kun yläoksat kurottuvat valoon ja versovat uutta, miten metsän puut puhkeavat kesään lukemattomin erilaisin vihreän sävyin ja kurottuvat veden heijastamaa valoa kohti. Eksyin välillä hetkeksi lapsuuteni metsiin muistamaan miten tärkeitä olivat kesäiset vaellukset kalliolle kuuntelemaan puiden huminaa ja katselemaan alhaalla siintelevää vettä. Yhä ne ovat tärkeitä, metsävaellukset, ne ovat minua. Varhain runkoon liitettynä alan jo olla vaiheessa, jossa kevätversoja ja jäkälää voi olla samassa oksassa.