Vaikka etelässä ei ole kovin paljon maaruskaa, lehtipuut ja pensaat ovat sitäkin värikkäämmät, nyt ne suorastaan leiskuvat. Aurinkoisena päivänä värien hehku huumaa. Saderintamat kulkevat kulkuaan, tuuli yltyy ja lehdet lentelevät – se kaikki kuuluu syksyn olemukseen, mutta aina väliin pujahtaa aurinko esiin ja kultaa maiseman.

Ihmisen alitajuinen syystyö on varautuminen talvea varten. Piha riisutaan kesäkalusteista. Katsotaan, että takkapuita riittää. Leikataan perennat alas ja tuetaan pensaat. Haravoidaan lehdet myrskytuulten jälkeen. Lintujen mökit ja kynttilälyhdyt otetaan esille pakkasöiden myötä. Pestään ikkunat, ainakin ulkolasit. Tehdään pyhäinpäivän matka lähiomaisten haudoille, viedään kynttilä sinnekin.

Vielä tänä syksynä jaksamme tehdä tämän. Talvi saa tulla.

Alkuviikon kaksi aamupäivää meni vielä oman pihan syystöitä nyherrellen. Enempää ei jaksa kerrallaan. Siitäkin seurasi väsymystä ja kipuja, joita sitten sai lääkitä ja parannella. Mietin – kuten jo monena syksynä – miten kauan me jaksamme tämän. Kaikki riippuu oikeastaan kevään voimista. Jos jaksaa istuttaa ja kunnostaa kukkamaat sekä pystyttää kesäkalusteet pihaan, se palkitsee eikä kesän mittaan mieti syksyä.

Tuntuu hyvältä, että olen nyt jaksanut käydä vähän vaateostoksillakin. Olen ollut eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta, enkä juurikaan ole uusia vaatteita hankkinut. Hyvin on sujunut näihin asti, mutta nyt on alkanut hajoamisprosessi yhdellä jos toisella alueella. Tarpeeseen tulivat, uudet.

Tässä sivumennen olemme miettineet mistä johtuu, ettei television viihdetarjonta enää kiinnosta. Ei myöskään tee mieli minnekään, pitää oikein puhutella itseä, jos heräisi pienikin kiinnostus johonkin lähteä. Yksi taidematka tuli tehtyä kuluneena kesänä. Siitä jäi ravittu olo ja hyvä mieli. Lapsenlapsia tulee välillä ikävä, onneksi eivät ole kaukana, niin poikkeaminen sinne ei ole iso ponnistus.

Kun rivitalossa on viemärinhuolto, liittyy siihen erinäisiä valmisteluja ja työstä seuraavia seikkoja, jotka tekivät tästä maanantaista poikkeuspäivän. Valmistelu piti tehdä jo sunnuntai-iltana, koska kahdeksalta alkaisi työ, emmekä päätyasunnossa asujina tienneet kummasta päästä riviä aloitetaan. Tavalliset aamutoimet piti hoitaa siis ennen kahdeksaa. Päivään oli buukattu kaksi vessataukoa, muuna aikana vesien valutus viemäriin oli katkolla.

Mietittiin reitti ovelta niihin tiloihin, joissa viemäreitä on. Korjattiin matot käytäviltä ja suojattiin parketti muovilla ja pahvilla. Keittiön ja pesu- sekä wc-tilojen kaapit ja laatikot, joiden uumenissa viemäriputkia kulkee, oli tyhjennettävä.

Työmiehet, seniori ja juniori, ilmaantuivat pihaan tasan klo 8 ja aloittivat talon toisesta päästä. Ohhoh, huono tuuri, onneksi olin varannut mikrossa lämmitettävän ruuan, koska Toinen joutui puolipäivän jälkeen käymään aluesairaalan poliklinikalla tutkimuksessa eikä saanut syödä sitä ennen. Jäin siis yksin päivystämään kotia, ja se kyllä nosti verenpainetta.

Oikaisin vuoteelle lukemaan aamun lehteä ja torkahdinkin. Heräsin naapurin huuteluun ja kas, juniori oli jo valmiina rapulla tykötarpeineen. Viemäreiden tarkistus ja kuvaus kesti vajaan puoli tuntia. Kun juniori oli kerännyt työkalunsa ja ilmoittanut kaiken olevan erinomaisessa kunnossa sekä toivotellut hyvää syksyä, ilmaantui Toinen kotiin. Voitiin todeta päivän poikkeusosuus suoritetuksi. Saman tien palautettiin keittiö ja vessa käyttökuntoon. Loput palautustyöt tehdään huomenna.

Aika usein se on minulle sunnuntai. Jo lapsuudessa sunnuntai oli pyhäinen päivä, jossa oli ihmeellinen kiireettömyyden tuntu. Se tuli siitä, että isä, joka muutoin askaroi talon pihapiirissä, kauempana tiluksilla, metsässä tai asioillaan keskustassa, istui kaikessa rauhassa kotona keinutuolissaan kirkonmeininkiä kuunnellen. Siihen oli mukava pujahtaa isän polvelle ja joskus jopa nukahtaa rauhalliseen keinuntaan.

Eläkeläisenä sunnuntaini on edelleen hiljentymisen ja levon päivä. Pandemia-aika rajoituksineen opetti etsimään tuttujen tai vieraiden seurakuntien messustriimauksia netistä ja nauttimaan televisio- ja radiojumalanpalveluksista omassa nojatuolissa. Helteiden aikaan keksimme etsiä suoratoistotarjonnasta iltapäivän huviksi hyvän elokuvan kodin ilmastoidussa viileydessä nautittavaksi. Jos sää on sopiva, voi sen  sijaan käydä metsäkävelyllä tai tehdä pienen ajelun lähiseudun maisemiin.

Arkiviikko tarjoaa nykyään kovin vähän ohjelmaa, niinpä siihen sovitellaan lukemisen ja kotipuuhien lomaan lastenlasten ja ystävien tapaamisia tai videopuheluja kauempana asuvien kanssa. Keväällä jo saimme perjantaista toisen viikon odotetuimmista päivistä, kun miniäkulta ehdotti pikkutyttöjen kanssa Vaarilassa tai heillä päin kyläilyä. Siinä on sekin mainio puoli, jota arvostan, että sekä kotiäiti  että isoäiti saavat myös aikuista keskusteluseuraa ajankohtaisista asioista.

Haikeana muistan nyt niitäkin vuosia, kun Esikoisen koulukkaat olivat pieniä ja jaksoimme olla heidän kanssaan joka viikko jonkun iltapäivän ja illan, kun vanhempansa olivat iltatyössään. Enää emme voi sitoutua sillä tavoin avuksi, mutta tärkeää on tavata sekä isoja että pieniä lapsenlapsia. Saamme heiltä iloa ja energiaa. Heitä tavatessa vanhuusvaivat vaikenevat.

…systeemi, nimittäin. Terveyskeskuksen päivystyksessä taannoin käytyäni sain lähetteen laboratoriokokeisiin, ja päivystävä lääkäri varasi omalääkäriltä ajan vastaanotolle kahden viikon päähän. Tilasin laboratorioajan, verinäytteet ja sydänfilmi otettiin ja kotona olen mitannut verenpainetta päivittäin. Nyt kävin kuulemassa mitä mieltä omalääkäri on tuloksista.

Yllätys, yllätys. Siellä oltiin hereillä, tulkittiin tuloksia, rauhoiteltiin, ettei ole hälyttävää muutosta, kerrottiin tilannetta seurattavan. Mittailu jatkuu ja eräs poikkeavista veriarvoista tarkistetaan kolmen kuukauden päästä. Rohkenin valittaa lonkkakivustakin. Lääkäri rusikoi kokeeksi jalkaa niin, että ähkin kivusta. Tätäkin nyt sitten ’seurataan’. Nivelrikko hiipii ikäihmisen kiusaksi, minkä sille mahtaa. Jos on kipeä, ei käy liikkuminen, jos ei liiku, nivelet hyytyy. Näillä mennään.

Mutta pääasia tässä todellisuudessa on, että systeemi pyörii ja sieltä löytyy aina joku, jota kiinnostaa ihmisen selviäminen arjessaan.

Ystäviä ja tuttuja ikätovereita jää tien oheen. Sieltä ja täältä kantautuu suruviestejä, elämän liekki on sammunut, sairaus ja kuolema korjannut satoa. Omakin kulku hidastuu, käy vaikeaksi. Kohta pitää päättää vieläkö jaksaa lähteä joihinkin tapaamisiin, ottaako vielä ohjelmaansa viikoittainen rakas harrastus. Isommat lastenlapset palaavat koulutielleen, pienempi päiväkotiarkeen ja pienin osittain mummin hoiviin, kun äiti palailee työpaikalleen. Kesä käy vähiin, mutta hellii vielä muutamin hellepäivin kuin hyvästiksi.

Esikoisen koulukkaat ovat mökkeilleet, leireilleet ja matkailleet kesän aikana. Kohta jo koulurutiinit taasen kutsuvat heitä opintojen pariin. Me vanhat toivomme heille intoa ja myötätuulta! Kuopuksen pikkuprinsessat ovat nauttineet täysin rinnoin kesästä, heitä olemme päässeet tapaamaankin.

Oma heinäkuuni, jota sitkeästi kutsun ’lomakuuksi’, on ollut hankaluuksien voittamista. Mistä olen ollut lomalla, kaikenlaisesta täytymisestä; sosiaalisista velvollisuuksista, kotitöistäkin, ystävien tapaamisista ja aikaansaannoksista. Kesän alussa yllätti selkäkipu, sitä parannellessa oli pidettävä taukoa kotijumppaohjelmassa. Yrittäessäni palata liikekannalle, kipeytyivät molemmat lonkat pahan kerran niin, että lopulta olen taas linkuttanut kepin kanssa vain pakolliset liikkumiset. Yksi ja toinen mieliteko ja matka-aie on pitänyt unohtaa. Päivystyksessäkin piti käydä ja siitä sitten seurasi jatkoa. Nelosrokote on nyt saatu, siltä osin olen ajan tasalla, mutta muuten tuntuu kuin olisin tuuliajolla.

Siispä toivottelen lukijoille ja lukemattomille rattoisaa kesää ja kaikkea hyvää, kunnes mahdollisesti kohtaamme taasen tällä foorumilla. Tarvitsemme resilienssiä kärpästen, itikoiden ja kaikenmoisten öttiäisten tuppautuessa seuraan lomatantereilla. Ylenmääräinen hellekin kysyy hermoja. Varjoon, viileään ja paisteelta suojaan vesipullojen kera aika ajoin. Mikä festari kenellekin lomafiiliksen tuo, sinne sopii liittyä joukkoon ja pitää tartuntojen mahdollisuus kuitenkin mielessä.

Päivät ovat kuluneet kipua hillitsevän lääkkeen myötä melko tavanomaiseen tapaan, vain selkäjumppa on nyt tauolla, se olisi tuhoisaa, kun hermo on puristuksessa. Kauppakassien ja painavien tavaroiden nosto ei suju, onneksi Toinen jaksaa ne. Yöt menevät unia nähden, mutta ilman katkoja, vaikka otankin reseptin salliman kahden sijasta vain yhden kapselin. Kiitos siunatun lääkkeen. Koetan ojentaa itseni kaikesta huolimatta liikuskellessani kotosalla ja istua selkä suorassa. En halua kulkea ”koukussa kuin kuokka”, kuten ystäväni omaa tilaansa kuvasi.

Tänä iltana A-studion toimittaja otti ruodittavakseen tiedon, että suomalaisten lääkkeiden käyttö on lisääntynyt pandemian aikana ja lisääntyy koko ajan. En halunnut sitä katsoa, arvaan, että taas syyllistetään meitä kaikkia liiallisesta pillereiden nappailusta, eikä puhuta meistä, joiden elämän laatu aika ratkaisevasti riippuu siitä, että vaivojamme helpotetaan lääkityksellä. En suostu syyllistymään, olen kiitollinen, että tähänkin hermokipuun on olemassa lääke, joka helpottaa.

Päivän ahersin, suorastaan ähmäilin pihatöissä, nostelin ja kantelin kalusteita, nyhdin voikukkia, kastelin istutuksia. Suihkusta vielä kosteana syöksyin puhelimeen, ja jäin puhumaan toviksi, kun näin pitkäaikaisen ja harvoin soittavan ystävän nimen luurissa. Pieni virheliike ja ristiselässä vihlaisi puukonisku, kipu rävähti salamana pitkin oikeaa jalkaa. Tajusin heti, että nyt seuraa ikäviä päiviä, viikkoja, pahimmassa tapauksessa kuukausia. Kokemusta on.

Resepti hermokipulääkettä varten on voimassa, tarkistin, Toinen apteekkiin hakemaan Kela-korttini kanssa. Psoas- asento lattialla on ainoa, missä kipu ei tunnu. Kömmin jumppamatolle ja nostan jalat tuolille. Selkä rauhoittuu, mutta en pääse lattialta ylös ilman apua. Kävely onnistuu kepin tuella. Vaikeinta on makuulle meno ja ylösnousu. Toinen sivelee selkään kipugeeliä, otan kipukapselin ja kömmin petiin kirjan kanssa. Hiljaisia päiviä tulee olemaan riittämiin, mutta minkä sille voi. Salamakipu voittaa aina.