Aika usein se on minulle sunnuntai. Jo lapsuudessa sunnuntai oli pyhäinen päivä, jossa oli ihmeellinen kiireettömyyden tuntu. Se tuli siitä, että isä, joka muutoin askaroi talon pihapiirissä, kauempana tiluksilla, metsässä tai asioillaan keskustassa, istui kaikessa rauhassa kotona keinutuolissaan kirkonmeininkiä kuunnellen. Siihen oli mukava pujahtaa isän polvelle ja joskus jopa nukahtaa rauhalliseen keinuntaan.

Eläkeläisenä sunnuntaini on edelleen hiljentymisen ja levon päivä. Pandemia-aika rajoituksineen opetti etsimään tuttujen tai vieraiden seurakuntien messustriimauksia netistä ja nauttimaan televisio- ja radiojumalanpalveluksista omassa nojatuolissa. Helteiden aikaan keksimme etsiä suoratoistotarjonnasta iltapäivän huviksi hyvän elokuvan kodin ilmastoidussa viileydessä nautittavaksi. Jos sää on sopiva, voi sen  sijaan käydä metsäkävelyllä tai tehdä pienen ajelun lähiseudun maisemiin.

Arkiviikko tarjoaa nykyään kovin vähän ohjelmaa, niinpä siihen sovitellaan lukemisen ja kotipuuhien lomaan lastenlasten ja ystävien tapaamisia tai videopuheluja kauempana asuvien kanssa. Keväällä jo saimme perjantaista toisen viikon odotetuimmista päivistä, kun miniäkulta ehdotti pikkutyttöjen kanssa Vaarilassa tai heillä päin kyläilyä. Siinä on sekin mainio puoli, jota arvostan, että sekä kotiäiti  että isoäiti saavat myös aikuista keskusteluseuraa ajankohtaisista asioista.

Haikeana muistan nyt niitäkin vuosia, kun Esikoisen koulukkaat olivat pieniä ja jaksoimme olla heidän kanssaan joka viikko jonkun iltapäivän ja illan, kun vanhempansa olivat iltatyössään. Enää emme voi sitoutua sillä tavoin avuksi, mutta tärkeää on tavata sekä isoja että pieniä lapsenlapsia. Saamme heiltä iloa ja energiaa. Heitä tavatessa vanhuusvaivat vaikenevat.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.