Nythän olisi tietysti otettava jotain kantaa tiettyyn eiliseen vaaliin. Maan kenties suosituimman puolueen puhetta saa minun puolestani johtaa kuka ikinä pukumies tai jakkupukunainen, joka vain parhaiten aatemaailman tyyliin sopii. Ihan sama. Mutta kun valittu henkilö saman tien istuu valtakunnan vallankahvaan, pääministerin paikalle, valinta alkaa jo hivenen kiinnostaa.

Asetelmahan oli mitä herkullisin. Tarjolla oli ihanan pitkä ja sporttinen, siis niin komea ja niin maan pätevä Alex; tavallisen komea, kokenut kuumakalle, politiikan juonimestari Janne ja tavallisen tyylikäs, sote-erikoistunut pohjalainen perinneleidi Paula. Sitkeästi naaraamalla saatiin yhteisen aatteen loiskeesta pintaan jonkinmoisia tärppejä: kuka oli natomyönteisin, kenen ohjaus vippaa eniten oikealle, kenen kulku käy turvallista keskitietä, kenellä kaasujalka on raskaampi tai kuka mieluiten istuu toisen kyydissä.

Seuraavan pätkäpääministerin nimi on siis tiedossa. Taisi tulos joitakin yllättää reaktioista päätellen. Nyt alkaa kiinnostaa, miten puretaan Alexin johdolla keskeneräisten isojen asioiden suma? Miten pysytään raameissa, jotka valtioneuvoston seinälle on edeltäjän johdolla naulattu? Isänmaa on kutsunut – jos siis isänmaa on yhtä kuin puolue.

Olimme helluntaikirkossa, jossa Heikki-pappi onnistui keskittämään kuulijan ajatukset mielenkiintoiseen saarnaansa Jeremia-profeetan merkityksestä raamatunhistoriassa. Pastori valotti Jeremian puhetta Jumalan vanhasta ja uudesta liitosta. Ymmärsin: Jeesus Kristukseen uskovina mekään emme ole muukalaisia ja sivullisia, olemme uuden liiton kansaa, jota koskevat Jumalan lupaukset kuten vanhan liiton aikaan Israelin kansaa.

Kirkkokahveilla ei koskaan tiedä ketä kohtaa, mistä puhe viriää ja minne kulkeutuu. Pöydässämme tuntematon pariskunta Pohjanmaalta ihmetteli onko meillä aina näin paljon väkeä kirkossa sunnuntaimessussa. Minä, että tavallista vähemmän nyt oli oikeastaan, mutta kesäaikaan usein on näin. Lisäsin totuudenmukaisesti, että en kyllä ole joka sunnuntai mukana messussa, käsitykseni on muodostunut noin kerran kuussa käynneistä.

Kirjastossa usein tapaamani tuttava siinä kirkkokahvipöydässä myös istui ja kysäisi, mitä olen lukenut viimeksi. Mainitsin Alice Munron Kalliin elämän, joka on meneillään. Hän kertoi olleensa keväällä Espanjassa ja lukevansa nyt Hemingwayta. Hän harmitteli, ettei ollut sitä lukenut ennen matkaa ja härkätaistelussa käyntiä. Ihmettelimme siinä yhteistä kokemustamme: kotimaassa Espanjan härkätaistelut ja niissä käynti (etenkin naisten!) ovat paheksunnan kohteena. Miksiköhän? Kysehän on eteläisen Espanjan kulttuurisesta perinteestä. Meille kokemus avasi espanjalaista sielunmaisemaa.

Olen palannut – ja palanut. Saaren aika oli niin täynnä palavia sanoja, joilla oli vastaanottava tilansa, ja jakamattomia sanoja, joilla oli yksityinen, hiljainen avaruutensa. Niin täynnä kallioiden ja kivien puhetta ja vaikenevaa rauhaa. Niin täynnä meren hengitystä, horisonttia silmien levätä, tuulta – ja polttavaa aurinkoa. Kun astun viileästä autosta kotipihassa, kaupungin löylynlämmin helle humahtaa kasvoille. Ero merituulen raikkauteen, josta lähdin, on huumaava. Hetken tunnen halua sanoa Toiselle: mennään takaisin. Miten täällä voi elää?

Pikkupiha on sinisenään luhtalemmikkejä. Ne ovat odottaneet minua kotiin! Ruohoa ei voi leikata, ei tietenkään nyt. Toinen on tajunnut sen. Mariantuohukset ovat syttyneet katajan juureen. Pidän niiden keveän intensiivisestä itsetietoisuudesta. Varsi on matala, hennosti suikertava lehtivarsi piiloutuu ruohoon, mutta kukinto nousee vihreästä kuin soihtu, tummaa violetinsinistä. Kasvikirja väittää kasvia niittyhumalaksi, olkoonkin, mutta nimi on liian arkinen tälle kukalle. Minulle ne ovat Mariantuohuksia, ne palavat kukkiessaan.

Tänään pilveilee, tukahduttava helle on mennyt ja luvassa on viileämpää. Käyn pihakeinuun pitkäkseni, katselen taivasta, vaahteran lehvästöä. Ja nukahdan syreeninkukkien tuoksuun.

Pihamittari näyttää kolmeakymmentä. Huh. Toinen tuli pyöräilylenkiltä, joka jäi 11 kilometriin.  – Ei tuolla pyörätiellä jaksa, sanoi. Olin käynyt sauvalenkillä aamulla ja ollut läkähtyä jo viiteen kilometriin. Hiki virtasi, metsän varjossa jaksoi paremmin. Vettä, vettä ja taas vettä.
Ei tässä jaksa katsoa leijonajoukkueen peliäkään. Tuommoista. Kunhan eivät häviäisi vielä kasakoillekin.

Kotikadun koivut ovat vehreimmillään. Mustarastas laulaa metsikössä aarioitaan villisti varhaisesta aamusta. Voi, jos kaupungissa ei olisi linnunlaulua! Tai jos sitä ei kuulisi…

Istutan kuihtuneiden pääsiäisnarsissien sipulit pihaan. Haluan nähdä lähtevätkö ne kasvamaan niin kuin hoito-ohje lupaa. Minulla on pihavajan seinustalla kaikkeinkukkainpenkki, johon laitan monenlaista kokeilumielessä. On kiinnostavaa nähdä mikä jää henkiin. Siihen nousee taimia, joista en kaikista edes tiedä, mitä ovat.

Kukkamaalla hehkuvat nyt kevätvuohenjuuren keltaiset auringot, tulppaanien tulenliekit ja tummansiniset helmihyasintit. Pihapuiden juurella hymyilevät valkovuokot edelleen, ja vuorenkilpi on puskenut violetit kukkaryppäänsä isojen lehtien suojista esiin.

Viherpeippopari askartelee räystään tuntumassa. On herttaista seurailla niiden lentelyä ja varovaisia pujahduksia pesälle. Kerran näimme miten peippopari lennätti uteliasta oravaa pois pesäreviiriltään. Orava sai tietää, että lintuemolla ja -isällä on terävä nokka.

Toinen laittelee parhaillaan keinua paikoilleen. On luvattu kesälämmintä.

Tavan mukaan toiveikkaina asetuimme seuraamaan kotijoukkueen MM-lätkämatseja. Heti ensimmäinen ottelu Latviaa vastaan osoitti nuorentuneen maajoukkueen kokemattomuuden. Pelirytmistä ei ollut puhettakaan, vastustajalta löytyi enemmän sekä tehoa että asennetta. Ensimmäinen maali ottelussa on aina kaksipiippuinen juttu, toisaalta se laukaisee alkujännitystä, toisaalta herpaannuttaa. Ei hyvältä näytä, että alakynnessä yritetään esittää kovaa jätkää hankkiutumalla jäähyaitioon tuon tuostakin, mutta maalin tekemisen taito on hakusessa.

Toinen ottelu oli silkkaa jääkylmää kamaluutta. Poistuin katsomosta siinä vaiheessa, kun suomalainen sai venäläiseltä kohtalokkaan tällin, jota ruotsalainen tuomari ei suvainnut noteerata. Ei pitäisi vetää tästä poliittisia johtopäätöksiä, mutta tuli kyllä mieleen kaikenlaista. Toinen jo arveli, että tuomari ei uskaltanut puuttua venäläisen raakaan taklaukseen.  Jälkipuintia ja seurauksia on sitten riittänyt.

Kolmas kerta toden sanoi. Suomen joukkue pyöri edelleen kentällä aluksi melko hahmottomasti sinkoillen, mutta vastustajan joukkue oli vieläkin kehnommassa kuosissa pelityyliltään. Kuulemma Saksa on voittanut MM-kisoissa Suomen vain kerran. Nyt siis näyttäytyy joukkueemme todellinen taso. Ja löytyihän se joukkuepeli. Muutama hyvä tilanne, joissa Saksan maalivahti sattui olemaan ihan kuutamolla ja Saksan maalipussin perä heilahti meille neljästi. Ehkä tästä lähtee peli kulkemaan.

Silmäni näkökenttään ilmaantui äkisti ajelehtimaan nokihiutaleita ja mustia viiruja, mikä oli uusi ilmiö. Viikonlopun ihmeteltyäni soitin omahoitajalle, kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä sekä voinko saada sieltä lähetteen silmälääkäriin vai pitääkö mennä yksityisesti. Omahoitaja katosi linjalta hetkeksi tutkimaan nettiä. Löytämänsä perusteella hän arveli, että kyseessä saattaisi olla lasiaisongelma (samaa olin itse arvellut ilman nettiäkin).  – Omalääkärisi on nyt lomalla, mutta toiselle voisi saada ajan loppuviikolla.  Soita kuitenkin silmäklinikan päivystykseen ja kysy sieltä onko tuo kiireellisesti hoidettava, en näistä erikoisaloista oikein tiedä, sanoi.

Netistä löysin HUS:n silmäklinikan päivystävän hoitajan numeron. Toisella yrittämällä kärsivällisesti soittoääntä kuunneltuani vastattiin. Kerroin oireet ja kysyin kiireellisyyttä. Hoitaja otti yhteystiedot ja sanoi neuvottelevansa päivystävän lääkärin kanssa, soittavansa sitten takaisin. Varttitunnin päästä hän soittikin ja antoi ajan poliklinikalle seuraavaksi päiväksi.  – Varminta tarkistaa silmän tilanne, sanoi. Lähetettä ei tarvita.

Käynnillä selvisi, että silmän lasiaiseen on ilmaantunut sakkaa, joka on ikääntymisilmiö eikä sinänsä vaarallista, mutta sisältää riskin verkkokalvon repeämään. Sen oireena taas olisivat salamankaltaiset valonvälähdykset ja yhtenäisenä levenevä tumma alue näkökentässä. Tällöin olisi syytä tulla nopeasti silmäsairaalan päivystykseen näön pelastamiseksi. Onneksi verkkokalvon repeämiä ei nyt löytynyt. Kuukauden kuluttua menen kontrollikäynnille ja siihen asti on varottava fyysistä rasitusta.

Totesin, että HUS:n erikoissairaanhoidon systeemi on joustavampi kuin paikallisen terveyskeskuksen. Ja kuten olen ennenkin sanonut: on vain rohjettava kysyä.

No nythän se taannoin pohtimani juttu toteutui, tuli perjantai, joka tuntui ihan maanantailta. Toimerruimme lähimpään isoon kauppakeskukseen asialle ja katselemaan mitä kaikkea on tarjolla mitä ei tarvita. Toinen talutti minut vempainosastolle esitelläkseen uusinta ja virtaviivaisinta näyttöä, joka kuulemma olisi nettiaparaattiini entistäkin hyvää vielä parempi. Muoto ja kuva kyllä ilahduttivat silmää, mutta kun nykyinen näyttökin on ihan voimissaan. Sama ongelma kuin puhelimen kanssa. On niitä vaikka miten koreita ja nokkelia, mutta kun tuo nykyiseni on ihan ok, vaikkei olekaan viimeisintä mallia. Taidan olla kerrassaan kulutushaluton ja Toistani kustannustietoisempi (=itarampi) näissä aparaattiasioissa. Rättiosastoilla puikkelehtiessa toistuu sama. On nättiä ja kivaa paikat pullollaan, mutta kun ei välttämättä tarvitse mitään.
Se hyvä puoli maanantaiperjantain aamupäivän kauppakierroksessa oli, että väkeä oli vähän,  sai katsella rauhassa. Tuli sitten hoidettua nekin ostokset siinä sivussa, mitä varten oikeastaan lähdettiin. 

Terveyssysteemissä käynnillä sulostutin vappuni aattoa. Kevätlintujen moniääninen konsertti siivitti askelia metsikön läpi kulkevalla polulla. En nähnyt laulajia, mutta taidokkain  livertäjä pysäytti hengittämään syvään. Ahh.

Toinen muisteli erästä vappua viime vuosisadalla, kun hän kävi Mantan lakitusta katsomassa Kuopuksen kanssa kahdestaan. Poika oli silloin rattaissa työnneltävän iässä.  Kumpikaan meistä ei muista miksi Esikoinen ei ollut mukana ja miksei äiti. Toinen sanoo, että sai silloin kyllikseen ns. vappuriehasta. Voin kuvitella. Hänen tupsulakkinsakin on jo kellastumaan päin.

Nykyään on aivan erinomaisen riittävää ostaa kaupasta yksi pullo Wanhan Fabriikin kotisimaa ja kaksi Fazerin tippaleipää vapuksi. Tällä kertaa Toinen haki pullon rosé-viiniäkin ja kumpikin valitsi yhden elokuvan dvd-hyllyiltä. Nautitaan huomennna tai joskus tuonnempana.   

Ennenkään ei niin kovin paljon välittänyt juhlimisesta ja nyt ei enää jaksa. Niinpä se on. 

Ihmisellä on jokapäiväiset tai ajoittaiset riesansa. Niin kuin se, että joka päivä on syötävä. Eikä pelkästään on syötävä, vaan ruuan pitää olla terveyttä edistävää ja määrän pitää olla kohtuullinen. Tässä ei olisikaan mitään ongelmaa. Vaan jos haluaa, että se myös maistuu syöjälle, ollaankin jo pikku probleeman edessä.

Mikä tekee ruuasta hyvää? No vaihtelevuus, laadukkaat raaka-aineet, omassa keittiössä valmistaminen ja syöjien makumieltymykset huomioiva. Pihtailematon voin, sokerin ja kerman käyttö parantaa ruuan makua, se on saletti. Suolaakin pitää olla sopivasti. Entäs se terveellisyys? Ei tarvitse olla neropatti todetakseen hieman liioitellen, että kaikki mikä maistuu hyvältä on epäterveellistä.

Koska ihminen on olento, joka toimii ruualla, pitää valita: joko maku tai terveellisyys. Sillä lopputulemahan on, että ruoka ei voi olla jokaisen mielestä joka päivä hyvää, jos sen pitää olla terveellistä. Vai mitä.