Poikkeusviikon maanantaiaamu, pilviharmaata. Ei sada. Vielä. Unohdin illalla laittaa herätyskellon, Toinen on kuitenkin herännyt ajoissa. Remppareiskan kanssa on sovittu, että tulee yhdeksältä. Pakkailen päiväksi reppua. Pitää lähteä muualle, kun homma käynnistyy. Reiska tulee, esittäytyy kädestä tervehtien, katsoo silmiin. Ruskeat on, hänen. Kello on 9:20.

Illalla olemme tyhjennelleet strategiset paikat ovien tuntumassa, että remppaaja pääsee esteettä töihin. Eteisen ja käytävän matot korjataan vielä aamulla pois, lattialle tulee suojamuovit. Tiedustelen ruokatuntiaikaa, ei kuulemma ole niin tarkkaa, ”autossa mä sitte yleensä jotain syön”. Tänään Reiska sanoo lähtevänsä puoli kaksi, pitää hakea vaimo lentokentältä. No, me sitten palaamme silloin syömään kotiin. Avaimesta puhetta vielä, sitten painumme teillemme muutamaksi tunniksi.

Tämä kotipakolaisuus on jo tuttua. Muutaman vuoden takainen keittiöremppa ajoi meidät viikon ajan muualle syömään. Lähiseudun abc:t, kahvilat ja ruokapaikat murkinoineen tulivat tutuksi, vain aamukahvi ja iltatee keiteltiin kotona. Seuraavana vuonna parketin alapohjan tasoitusvaiheessa pakenimme Lapsuusmaalle. Tämä remppa ei luojankiitos koske keittiöön muuten kuin oven osalta, voimme syödä oman lieden ja jääkaapin tuntumassa.

Kirjaston lukusalissa meni kevyesti puolitoista tuntia ja kaupungilla tuttujen kanssa turinoiden toinen mokoma. Yhden jälkeen palaamme. Hävityksen kauhistus on vastassa. Kirskuntaa ja imurin ulvontaa jatkuu vielä tovin, kunnes Reiska lähtee ilmoittamaansa aikaan ja vie aikaansaamansa tuhon jäljet mennessään. ”Huomiseen”, huikkaa ovelta. Nyt jo sataa taivaan täydeltä.

Juna toi nopeasti päärautatieasemalle. Puolet matkasta sujui rattoisasti ajatusten ja tunnelmien vaihdossa entisen työtoverin kanssa, joka painii viimeisiä työvuosiaan projektin parissa. Perillä poikkesin lataamassa seutulippuun  ’lisäarvoa’, mikä käy kätevästi asematunnelin HSL-palvelupisteessä. Kävelyreittini kaupungin halki Hietaniemeen sujui turhan mutkaisesti, mutta suunnilleen ajoissa kuitenkin oli perillä sovitulla portilla.

Tällä kertaa kvartetistamme oli kohteessa kanssani vain leidi T. Kuljeskelimme tutkimassa Taiteilijakukkulan hautamuistomerkkejä. Moni niistä kuvasti kauniisti ja onnistuneesti henkilön elämäntyötä. Kunkin taiteilijan nimi ja elämäntehtävä oli meillä hyvin muistissa. Eräs muistomerkki tuntui olevan ihan väärässä paikassa taiteilijakukkulalla. Se sai meidät pohtimaan kuka päättää, ketä sinne haudataan.  Ihmettelin myös Mika Waltarin vaatimatonta ja hoitamatonta hautapaikkaa kukkulan sivustalla. Hän on sentään eräs maailmallakin tunnetuimmista viime vuosisadan kirjailijoistamme.  

Palasimme keskustaan Baanaa pitkin kävellen, joka onkin selkein ja suorin reitti keskustasta Hietaniemeen. Leidi K liittyi joukkoomme Narinkkatorin näyttelytilassa, jossa poikkesimme vielä ihastelemassa Helsinki Dressers- näyttelyä. Anne Mustarastaan taidokkaat puvut, joiden innoittajana oli kahdeksan Helsingin kauneinta rakennusta, olivat todella mykistävän upeita. Naisten tapaan toki valitsimme kukin mieluisimman. Minulle jäi mieleen yksinkertaisen kaunis keskiaikainen puku, jonka väri ja muotokieli nousi Perämiehenkatu 7:n rakennuksen hienosta fasadista.

Kolmestaan kävimme vielä kuulumiskeskustelua pizzaa syödessä Kampissa. Sieltä soitimme leidi S:lle, joka kärvisteli kotona flunssan kourissa. Ikäihmisten yliopiston kursseilta alkanut yhteytemme jatkuu jo seitsemättä vuotta.

Ihanan leppeä ja aurinkoinen sää vielä tänään. Toinen järjesti vajan ja korjasi pihakalusteet pois talveksi. Olin mukana tyhjäämässä ruukkuja ja kitkemässä kielot, jotka yrittävät joka kesä valloittaa puolet nurmikosta. Olemme molemmat vaivaisia nyt, Toinenkin valittaa selkäänsä. Huoneeni remontti on käynyt hänen voimilleen. Työn raskaus ehkä yllätti hiukan. Me emme ole nuoria enää, niin se on.  

Kaksi muuttolaatikollista kirjoja on imuroitu ja siirretty ’ruusuhuoneeni’ puhdistettuun hyllykköön. Eilen ja tänään kävin läpi kirjeitä. Tunnetyötä! Miksi olen nämä säilyttänyt, luulin jo hävittäneenikin? Illalla sytytän takkaan tulen. Tuli puhdistakoon sen, mitä en enää halua enkä jaksa muistella. Sielunraivausta, tilan tekoa ja tilin.

Huoneeni uusi ilme alkaa hahmottua. Tänään vielä parahtelee jiirisaha ja naulain paukkuu, mutta huomenna pääsevät hajasijoitetut huonekalut takaisin kotiinsa. Seinillä on jo himmeä ruusutapetti, uusi lattia vaahteranvaalea. Verho ja kaihdin valmistuvat ensi viikolla. Sisällön seulominen alkaa, kun hyllyt ja lipastot ovat paikoillaan.  

Välillä ajattelen, ettei tämä koti ja oma huoneeni täällä ehkä ole viimeiseni. Ajatus on levollinen eikä sisällä dramatiikkaa. Mikäpä ihmisen elämässä ikuista olisi. Jälkeemme tulevat asujat muuttavat kuitenkin huoneet mieleisikseen niin kuin mekin teimme.

Ystävätär ja minä tapasimme. Fazerin kahvila Kluuvikadulla oli täysi, kuten aina. Jouduimme tulemaan kahveinemme sisälle terassilta, kun alkoi sataa. Nainen istui yksin neljän hengen pöydässä. Kysyin voisimmeko istua pöydän päähän. Nainen selitti, että odottaa seuraa. Viereisestä pöydästä nuori nainen sanoi englanniksi, että heidän pöytäänsä mahtuu ja raivasi takkinsa ja laukkunsa saman tien tuolilta. Kiitin. Me jatkoimme siinä keskusteluamme suomeksi, nuoret  omaansa englanniksi. Ehdimme juoda kahvimme, viereisen pöydän nainen oli edelleen yksin pöydässään, juomatta ja syömättä. Niin ilmeistä, miten paljon isomman reviirin suomalainen tarvitsee, jotkut meistä jopa neljän hengen tilan täydessä kahvilassa.

Ovi – auki, mutta mahdollisuus sulkeutua muulta niin halutessaan.

Lattia – askelten ja kulloistenkin huonekalujen kotimaata.

Ikkuna – rajattu ja verhottu näkymä naapurin tulemisiin ja menemisiin. Myös taivasta, talon takaista metsää ja lasin takana kesällä kukkiva pelargonia.

Seinät – rajaavat oman tilan muista huoneista. Vain minulle merkityksellisten kirjojen, taulujen, ikonien, valokuvien ja muutamien pienten esineiden koti.

Katto – turvallinen, neutraali ylätaso, harvoin katseltu vaikka aina näkyvissä. Lampun ja palovaroittimen koti.

Patteri putkineen – tasaisen kaukolämmön lähde talviaikaan. Kytkös muuhun maailmaan.

Komero, kaksiovinen – naisen vaatteiden ja asusteiden koti.

Kynnys – matala.

Rakastan syksyä! Rakastan ihanan kirpeitä aamuja, vähitellen värittyviä puita ja pensaita, satonsa kypsyttäneitä peltoaukeita, metsän kylläistä tuoksua. Tietenkin ikävöin hetkittäin kesän kukkia ja perhosia, lintujen laulua ja pienten iloa apilanurmella. Vaan niin on kuin Saarnaaja sen sanoo Kirjassa: aikansa  on joka asialla taivaan alla.

Olen tyytyväinen, että helteiden loputtua sain taas puhtia itseni hoitamiseen. Kolmesti viikossa vien läpi selkää kuntouttavan varttitunnin jumppaohjelman venytyksineen kotona. Mitä ihminen muuta voi, jos koko ajan saa pelätä, mikä taas selättää.

Posti toi pirteän puolukkakortin Lapin tuntureilla vaeltavalta ystävältä. Muistin siitä, että pian on aika ostaa torilta puolukoita, survoa osa raakana puolukkapuuroja varten ja keittää osasta hilloa talvisia uuniruokia piristämään. Sittenpä onkin marjasadot osaltamme säilötty.

Saderyöpyt raikastavat kaupungin tuon tuostakin. Tuuli tuivertelee puita, pihlajakujat punertuvat. Koululaiset ovat jo ilmaantuneet reppuineen ja pyörineen liikenteeseen. Ja pian alkaa aikuisväki hyörintänsä opistojen  iltakursseilla. Ihmisten vapaa-aika siirtyy terasseilta ja rannoilta seinien sisälle.
Elokuu, eloisan elämän kuu.

Eilen kävimme hankinnoilla, joihin tarvittiin pakettiautoa. Tänään olen tyhjentänyt omaa huonettani.  Korillinen pikku tavaraa lokerikosta, taulut ja kitara seiniltään siirtyvät sivummalle. Äidin muistojen lipas ja hyllyköntäysi perittyjä ja itse valittuja kirjoja muuttolaatikoihin, jotka pinoutuvat eteiseen, ennestään hyväksi havaittuun koloon. Sitten on vuorossa tuhansien muistojen arkun sisältö, johon koskeminen on kaikkein vaikeinta. Nyt ei saa avata yhtään päiväkirjaa, pikkuista rasiaa, kirjekoteloa tai valokuva-albumia – muuten tämä työ ei etene.

Tiedän, että tavarat pääsevät hitaammin seulottuna aikanaan takaisin. Ehkä niiden paikka muuttuu hiukan, ehkä jokin taulu tai kirja tai valokuva vaeltaa toiseen huoneeseen. Tiedän jo, että takassa palaa vielä pitkään ajan turhentamaa paperia, säläksi hapertunutta. Mikä ei pala, voi saada kodin jonkun toisen luota, sitä varten ovat kirpputorit. Tiedän, että oma huone on naisen elämän tilataideteos. Ja huone muuttuu, kuten elämä.

Sehän alkoi meillä jo huhtikuussa, jolloin oli parikymmentä aurinkoista päivää, puolet niistä ihan kesälämpimiä aamuviileyden väistyttyä. Toukokuu mentiin vaihtelevan sään merkeissä, aurinkopäiviä oli kymmenkunta ja kuun lopussa hellejakso. Kesäkuun alussa helteiset aurinkopäivät jatkuivat, sitten seurasi sadetta ja koleaa. 17.kesäkuuta pääkaupunkiseudulla satoi räntää. Heinäkuu toi sietämättömän helteen ja muutaman virkistävän ukkossateen, joita molempia riitti elokuullekin.

Minun kesäni? … *Toukokuu: saari, saari jälleen. Kökarin lempeästi puhelevat kalliot, meren viileänraikas tuoksu, linnut ja auroraperhosten tanssi kukkiin puhjenneilla tienvarsilla. *Kesäkuu: ystäväperheen kanssa vietetty mökkijuhannus vahvan virran rantamilla ja Pohjanmaan avarat maisemat. Serlachiuksen vanha ja upea uusi taidekartano hätkähdyttävine teoksineen, Taavetinsaaren silta ja maisemataide sekä kartanonpuiston veistokset. Hetki Ukinrannan vaatimattomasti kodikkaan retriittitalon kappelissa Kangasalan keskustassa.

*Heinä-elokuu: suloisia energiaryöppyjä Pikkuritarin ja Murun seurassa, metsäretkellä, puistossa ja omassa pihassa. Päivä Fiskarsin ruukkimaisemassa visuaalisine elämyksineen. Ystävättären kera Kansanlähetyksen kesäpäivillä Jyväskylässä; menomatkalla obligatoriset kahvit ja kirppulöytökin Heinolan torilla, paluumatkalla yllätysvierailu ystäväkodissa Hartolassa. Kotona matonpesua ja kuivattelua. Lukemista ja taas lukemista, kun ei muuta jaksanut. Jäätelöä ja mansikoita, mansikoita ja jäätelöä. Ystävättären kanssa vietetty kiireetön iltapäivä ja ilta pihagrillin ääressä, ja keinussa keinahtelevia  puheita. Sukuseuratapaaminen ja päiviä Lapsuusmaalla. Mansikkasosetta pakastimeen syksyn vitamiiniruiskeiksi ja kellarin hyllyille hillopurkkeja.  Helvetillisiä helleviikkoja, jolloin ei maistunut mikään ruoka eikä puuha.  Ilmanhämmentäjä surisemassa yöt ja päivät. Kukille vettä – ja ihmisille. Sitten jämähti selkä, ajoi lääkäriin ja apteekkiin, kun oma apu ei riittänyt. Onneton yhtälö: hikinen iho ja öinen viilennyspuhallus sen nyt aikaansai.

Toisen kesä? Autoreissuja sinne ja tänne, aidan korjausta, ruohonleikkuuta, grillausta, pari pyöräily-yritystä, yökyläilevien lastenlasten kanssa hääräilyä, telkkaa. Jalkapallokisaa kuukauden päivät, Wimbledonin tennisskabat, yleisurheilua  –  niin ja uusintoja: Wallanderia, Maria Werniä, Pukumiehiä, Henkivartijoita. Aamun lehtien luku pihakeinussa, päivätorkut sisällä ja illan viiletessä taas lueskelua pihalla. Kännykkänetti näkyi olleen tiiviissä käytössä ja uutismuruja tipahteli tullen mennen meikäläisellekin. Onneksi pahimmilla helleviikoilla Toinen jaksoi käydä kaupassa, kun minä pidin vaakasuoraa selkäpotilaana.

Ei ihminen mitä tahansa jaksa. Onko jo niin, että odotetun  ja kaivatun kesän tulee aina kuristamaan helle? Tekee mieli nukkua heinäkuun yli ja herätä vasta syksyyn. Marraskuun voisi vuorostaan nukkua talviunta…

Keskipäivän aikaan ovikello soi. Olen ovea lähempänä tässä kirjoitellessani. Toinen rymyää jotain pihalla. Oven takaa löytyy kauniisti hymyilevä vanha pariskunta. Kun eivät ole naapuristosta, arvaan jo, että ne taas.

– Tässä meillä olisi tarjolla lehti, josta saa vastauksia moniin mieltä askarruttaviin elämänkysymyksiin, sanoo kauniisti harmaantunut herra ystävällisesti ja ojentaa värikästä esitettä.

– Kiitos, mutta minä olen jo saanut vastauksen mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin, vastaan lempeimmällä hymylläni ja silmiin katsoen esitteeseen tarttumatta.

– Voi miten mukavaa tavata hengenheimolaisia, siunattua kesää teille, mies ilahtuu.

– Sitä samaa teillekin, hymyilen yhä ja suljen oven.

En siitä hengenheimolaisuudesta niin piittaa, mutta että jaksoin olla tällä kertaa heille ystävällinen, se oli voitto sisäisestä Rauta-Reetastani. Eikä tarvinnut edes valehdella.