Päivän fiilis: haikeutta.  Sitä voi hoitaa muistelemalla viime sunnuntain konserttia, jossa Janne-kanttori lauloi upeasti espanjaksi Astor Piazzollan Los pajaros perditos. Laulu on minulle tuttu Anneli Saariston levyltä, jossa hän lauloi saman suomeksi. Kuuntelin sitä paljon jossain keski-iän vaikeassa vaiheessa. Hain YouTubesta kaikki eri esittäjien tulkinnat tästä tangosta, useat esitykset olivat live-tallenteita lavaesityksistä ja äänityksen laatu siten mitä milloinkin. Parhaita tulkintoja olivat Milvan, Raúl Lavie’n, Erwin Schrottin ja Amelita Baltarin. Laulu  vaatii tummahkon äänen ja eletyn tulkinnan – sitten se menee syvälle ja sekä ruokkii että hoitaa haikeutta.

Taas näen linnut meren yllä, / ne lentää siivin valkoisin. /  Ne melkein tavoittavat taivaan / jota en enää voi tavoittaa.

Ja yhtä kevein siiveniskuin / luokseni palaavat / ja kalvakkaana niin kuin aaveet / palaavat haaveet, / menneet unelmat. / Nuo menneet haaveet, / jotka kadotimme / kun menetimme linnut merenkin.

Unelmain varjot, / peilin heijastukset, / mä tahdoin hetken henkiin herättää. / Mielestäin pois jo karkotin nuo toiset, / jätin julmasti myös hänetkin./ Kävin henkien taistelun/ sinusta rakkahin / ja sitten yksin sulkani suin.

Palaavat linnut meren yllä, / on yö kuin peili suunnaton / Ne sokein silmin tuulta halkoo, / on niiden kutsu lohduton. / Mä niiden kanssa lennän kauas, / mä lennän valtamerten taa. / Mä melkein saavutin jo taivaan / taas unelmiin voin sukeltaa.

Oven kulkuset helähtävät, kun kopisen sisään.

• Hei! (kukkakaupan tytöistä tummatukkainen ja herkkähymyinen on paikalla, sanon häntä Kukkatytöksi)
• No hei!

Edellisen asiakkaan pakettia kääritään, joku saa hänen valitsemansa kukat, sinistä ja punaista. Sillä välin katsastan tulppaaniniput, ruusut ja valitsen pikkukortin. Edellinen lähtee.

• Kuule, tahdon taas sen ilokimpun, jossa on monia värejä….semmoisen missä on myös auringonkeltaista, Toinen meillä tykkää erityisesti siitä….ja minä niin rakastan kaikkia tulppaaneja, ne ovat joulun ja talven kukkakynttilöitä. (Kukkatyttö hymyilee ja sitoo jo kimppua)
• Miten teillä on mennyt tässä viime vuosi, kysyn.
• Kiitos, ihan kohtuullisen hyvin, joulun aika varsinkin oli oikein vilkas.
• Minusta on niin mukava, kun melkein naapurissa on kukkakauppa, tuossa ulkona on aina kivoja kranssi-ideoita esillä ja tuo tosi-iso hellyttävä Nallekin! (Kukkatyttö hymyilee) Koko kaupungin kukkakaupoista tämä ja keskustan kävelykadun kukkapuoti ovat mielestäni parhaat.
• Voi kiitos, kiva kuulla! (Nyt hän on yhtä hymyä…) Me teemmekin yhteistyötä heidän kanssaan. Pikkujoulutkin pidettiin yhdessä.
• Ajattelen, että on ehkä mukava jutustella asiakkaiden kanssa, kun olet aika paljon yksin tässä. Ettei työ ole pelkkää paketin käärimistä, kun asiakas tulee.
• Tässä on vuosien myötä tullut tutuksi jo monen kanssa, vaikkei tiedä nimiäkään, on ihan mukava jutella työn lomassa. Tämä työ on tällaista, että ihmisten on helppo puhua.
• Nuo ruusut ovat menossa myöhemmin iltapäivällä konserttiin, laitatko niin, että kestävät muutaman tunnin ja kotimatkan tästä parisataa metriä eteenpäin. Kiitos.

Vanhempi pariskunta tulee sisään, tervehditään kaikki. Minä maksan ja moikkaan hyvästit. Ajattelen miten onnellinen työmaa kukkakauppa on, on kukkailoa ja mukavat asiakkaat, jotka tulevat käymään iloissaan ja suruissaan. Kukkia elämän hyviin ja syviin hetkiin.

Oi uuden aamun ihanuutta: yöllä on satanut lunta! Pikkupiha on puhtaan valkeana, ja isolla pihalla Toinen oli kolannut jo ennen kuin edes heräsin.  Mieli on virkeämpi, sillä yöuni katkesi nyt vain kerran. Eilen olin ortopedin vastaanotolla ja sain sekä kahta lääkettä kenkkukoiven särkyyn että myös lähetteen fysiatrian poliklinikalle kivun syyn tutkimiseksi. – Miksi on näin, ihmettelen, että on aina lopulta mentävä yksityiselle lääkäriasemalle, että saisi oikeasti apua?

PS  Kuulin radiosta mielenkiintoisen keskustelun pahuudesta. Kirjailija, filosofi Torsti Lehtinen ja oikeuspsykiatri Allan Seppänen keskustelivat. Toimittaja oli ’Inhimillisestä tekijästä’ tuttu Sari Valto.

Joulukukista ensimmäiset ovat jo luovuttamassa hehkeyttään. Huikea amaryllis tarjosi parhaimmillaan kahdeksaa lumivalkeaa kukkaa yhtä aikaa. Joulukuun aamuissa on ollut liikaa vedenharmaita, päivät sammuneet hämärään kovin varhain. Vuosi on ollut pitkä. Miksi tuntuukin siltä, vaikka samat 365 päivää ja yötä siinä on ollut. Vuodenajat liukuvat toisiinsa täällä, ei ollut selkeää talvea kuin muutama tammi-helmikuun viikko, ei ollut kesäkään parhaimmillaan.

Vuodessa oli kohokohtansa: omat tasavuosipäivät, Kuopuksen kihlaus keväällä, Esikoisen kymmenvuotishääpäivä ja meidän Irlannin matka. Vahvoja ilon saarekkeita ovat olleet kevään ja syksyn maanantai-illat lasten kanssa ja kesän yökyläpäivät. Yhteys ystäviin ja läheisiin elää, siitä olen onnellinen. Arjessa on ollut riittävästi hyvää oloa ja onnen hetkiä. Pienet elonmurheet tulevat ja menevät. Maailmankokoiset huolet ovat alituisia, niitä voi kukin murehtia määränsä kerrallaan. Mietin, voiko todella mennä kokonainen ihmiselämä niin, ettei ole yhtään rauhan vuotta maailmassa? Jos ei oma kansa ole sodan silmässä, joku aina on.    

Niistä elonmurheista: kenkkukoipi on pahana taas. Toisinaan kipu viiltää yön viipaleiksi, joista koetan koota levon. Harvat edes välttävästi nukutut yöt tuntuvat lahjalta. Uusi vuosi alkaa ortopedin konsultaatiolla, ei tämä kotikonsteilla ja systeemin omalääkärin hyminällä tästä tokene.

PS  Marras-joulukuun pimeitä iltoja hauskuutti kolmen kauden verran Netflixin mainio tanskalaisope Rita.    

Siksikö, kun ei maassa ollut lunta, piti kotona olla valkeita joulukukkia ja kuusessa kimaltavia hiutaleita. Yhdenkin miinusasteen sää tuntuu ihanan raikkaalta vesisateen jälkeen, ja ohuenohut lumiharso on taas valostanut pihan ja kadut. Vuosi on loppumaisillaan. Ajattelen muureja ja piikkilanka-aitoja, joita on pystytetty rajoille tänä vuonna. Ajattelen maailman isoja murheita ja omia pieniä, mutta en jää suremaan. Haluan vaalia rakkauden, rauhan ja ilon mahdollisuutta.

Yöllä satanut ohut lumi kimaltelee auringossa. Pakkaslukemat olivat aamulla kymmenen tietämissä.  

Lapsosilla oli ollut sairastelua emmekä olleet nähneet pariin viikkoon. Oli suloista tavata taas. Rip niisteli nenäänsä eikä Murulle vieläkään ruoka entiseen malliin maistunut (paitsi tietysti herkut!). Tutut kuviot sisälsi maanantai-iltamme:  laulua, soittoa, ateriajutustelut, puoli tuntia tuhannen palan palapelin kokoamista yhdessä,  iltatoimet ja lopuksi Karhuherra Paddingtonin seikkailuja. Sen verran kaikki ihana touhuilu sitten tuntui, että torkahdin kotona iltauutisten ääreen.

Tänään Toinen on flunssainen ja jäimme suosiolla pois luennolta, jonne muuten olisimme menneet. Saattaa olla, että huominenkin ohjelma jää väliin. Parasta ottaa rauhallisesti.

Ihanaa, että olet siellä, vaikka enhän minä sitä tiedä, kun kommenttiloota oli tietämättäni mennyt talviunille rakkaan blogineuvojani viimeisimmän säädön jälkeen. Asia on jo korjattu. Talviuniepisodista oli hyötyäkin: normaali kasa kaikenmaailman robottien lähettämää roskapostia kuivui saman tien. Annikille ja Merillekin kiitos, että otitte puheeksi. Nyt loota toimii, olen itse testannut. (Yksityiskohtainen toimintaohje, jos sellaista kaipaat, on maanantain kommenttilaatikossa.)  – Vuorovaikutus on mannaa!

Voihan tätä voivotellakin, onhan se kurjaa, kun kolmatta päivää sataa vettä eikä taannoisesta lumipeitosta ole jäljellä häivääkään.
Parempi kumminkin sytytellä oransseja kynttilöitä, tuikata tuli piisiin tai takkaan tai ripustaa nyt ne ledit. Turha odotella jouluviikolle asti, sittenhän voi – jos onnistaa – etelässäkin taas olla lumivalot.

Itse meinaan sammuttaa sauvalenkistä muistuttelevan omantunnon piippauksen; kun kerran sataa niin satakoon. Minä käärin siskon neulomat villasukat jalkaan, tartun kiinnostavaan kirjaan (nyt se on Hannu Väisäsen Elohopea) tai kaivan netflixistä The Crownin. Voisi vaikka paistaa ekat piparit ja juoda illalla glögit, mikä ettei. Ikkunalla pitää olla kukkiva kukka ja pöydällä palaa oranssi kynttilä. Kyllä se siitä jouluksi muuttuu.

Sitä saadaan mitä halutaan ja mitä ansaitaan. Selittäjien ja ennustajien lauma mylvii mediassa. Oikein arvanneet huutavat kuorossa: minä tiesin, minä tiesin! Ja toisaalla: Miten tämä on mahdollista?
Mikä tahansa on mahdollista mennä rikki tässä ajassa – mutta ei amerikkalaisnaisten lasikatto.

Tärkeimpiä asioita maailmassa eivät ole ne, joista eniten kohkataan. Marraskuuta kiihdyttävät monen mielessä lähestyvä joulu ja sosiaaliset riennot. Meillä marraskuu on hiljaista aikaa. Pihaan on valahtanut ohut lumilakana. Puut kantavat puuteria oksillaan. Pilvien raosta siilautuu kaupunkiin kalpeaa valoa. Pyryt ovat pyrynneet muualla. Tässä ja näin on hyvä.

Fuksia amppelissaan on viimein antautunut kylmälle ja korjataan pois. Toisella puolella taloa kukat ikkunoilla eivät ole vielä luovuttaneet. Näin sitkeitä yksilöitä en ole ennen nähnytkään.  

Pitkään tulollaan ollut lähikauppa avasi viimein ovensa kotikadulla. Kävimme katsomassa valikoimat. Hyvältä näytti. Mutta niinhän se on, että viikon lopulla ajetaan keskustan ison marketin valikoimien runsauteen ja lähikaupasta haetaan vain satunnaisesti viikolla semmoista, mikä on unohtunut tai loppunut kesken. Kun tulimme ulos 14 euron ostoksien kanssa, totesin, että meidän ostoksilla tämä kauppa ei kauan pystyssä pysyisi. Ketjujen etu kuluttajalle on kuitenkin siinä, että isot kaupat pitävät pieniä pystyssä heikommallakin katteella.

Eläkeläisen vapaapäivä on se, kun ei ole ennalta sovittua ohjelmaa, viikottaismenoa tai isompaa kotityötä. Voitte uskoa, että osaan nauttia siitä. Venyttelen aamuteen ja lehtien parissa, tassuttelen kiireettömästi huoneissa. Iltapäivällä voi ottaa nokoset tai käydä lenkillä, jos viitsii. Pyykkikone hoitaa tehtävänsä aamupäivällä, tiskikone illalla. Mikäs on ihmisen ollessa.