Olen nyt nukkunut muutaman yön ilman särkykapseleita ja nähnyt taas uniakin. Olo tuntuu päivä päivältä normaalimmalta. Olen tosi kiitollinen kipulääkkeestä, sillä pahimmillaan nukkuminen oli melko mahdotonta ilman tainnutusta, mutta nyt on aika purkaa kapselipuudutus. Toivottavasti en innostu liikkumisesta liikaa, kokemusta takaiskuistakin on.

Tänään uskaltauduin pitkästä aikaa pääkaupunkiin tapaamaan ystävää. Puhelimet ja sähköpostit ovat kyllä käteviä yhteyden pitämiseen, mutta henkilökohtaista tapaamista ne eivät korvaa. Tässä asiassa tunnustan olevani old-fashioned. Koska ystäviä asuu eri puolilla eteläistä Suomea, saattaa olla, että iän myötä tämä yhteydenpitomuoto harvenee luonnollisista syistä. Aika kankeasti köpöttelin ekalla kaupunkireissulla siksikin, että mm. Espalla oli paikoin jäisiä kohtia.

Ilta kotona on rauhaisa, mutta ulkona pyryttää siihen malliin, että se tietää Toiselle hommia aamulla.

Jalan hermopinne tuntuu ihmeenomaisesti lauenneen ja särky hävinneen. Olen niin kiitollinen! Kotikirkossa käynti on sielua hoitavaa, tapaa tuttuja messu-uskollisia, jotka ovat siellä varmaan joka sunnuntai. Aina on siis joku, jonka kanssa voi jakaa ilonsa tai surunsa, jos haluaa.

Markus-pappi puhui saarnassaan pitkään presbyteeri Samuel Smiley’sta, jota hän oli jo alkutervehdyksessään lainannut tähän tapaan: ”Ajatus synnyttää teon, teot synnyttävät muutoksen”. Smiley tuntuu eläneen oivalluksensa mukaisesti. Arvaan, että saarnaajan paneutuessa perusteellisesti Smileyn elämään ja aikaansaannoksiin, joku kaltaiseni kuulija saattoi miettiä, milloin päästään sunnuntain evankeliumitekstiin vaiko ollenkaan. Vaikka Samuel S:n elämästä on paljon opittavaa, maailman pelastajaksi hänestä ei ole.

Siunattujen vainajien muistokynttilöitä sytytettiin kahdeksan, kastettujen lasten kaksi eikä avioliittoon kuulutettuja ollut. Näin nykytrendit kirkossa näkyvät. Keskeisessä asemassa seurakunnassa ollut entinen työtoveri oli tullut kuulemaan puolisonsa kuoleman ilmoitusta, kuten yhä on tapana. Menin halaamaan messun jälkeen. Yksi toisensa jälkeen tulemme siihen kohtaan elämää, jossa luopumisen kipu on kohdattava.

Esikoisen porukka on hiihtolomallaan mökillä, meilläkin on siis loma. Täällä ei kyllä paljon hiihdellä. Mökiltä tulleessa kuvassa Muru istuu lumen peittämän sorakasan päällä. Lausahdan spontaanisti: – Kas, Kukkulan kuningatar! (Isäänsä kutsuttiin saman ikäisenä ’Kukkulan kuninkaaksi’, koska hän halusi aina kiivetä korkeimmalle.)

Könysimme yhdessä eilisiltana musiikkiopiston viulistien ystävänpäiväkonserttiin. Sali oli täpö täynnä vanhempia, lapsia ja isovanhempia. Esiintyjien pukukoodi on, kuten soittajilla ainakin, musta-valkoinen. Murulla oli soma valkoinen mekko, mustat legginsit ja kengät. Tummat hiukset oli kammattu ylös nutturalle. Yhteissoiton jälkeen Muru pääsi esittämään Weberin Metsästäjien kuoro -kappaleen, josta opettaja sanoi jälkeen päin: Hyvin soitit.  

Mitä olen n i i n kaivannut – kävelyä pakkasraikkaassa aurinkoisessa säässä kaupungin aamuruuhkan hiljennyttyä. Kaksi ja puoli kuukautta on mennyt kenkkukoiven kanssa kärvistellessä, kepin kanssa tai ilman. Pahimmillaan puoliksi linkussa Toisen käsipuolessa ovelta autoon, autosta apteekkiin tai johonkin muuhun asiointipaikkaan ja takaisin kotiovelle. Määränsä kutakin ihminen sietää, olen huomannut, että on alkanut ärsyttää.

Viikon verran olen nyt nukkunut paremmin, kävellyt suorassa kuin ihminen. Uskaltaudun pienelle lenkille lähikatuja pitkin sauvat tukena ja Toinen mukana. Jäisille metsäpoluille en tohdi lähteä seikkailemaan. Loppusuoralla lonkka alkaa jo viestittää.  Miten muutamassa kuukaudessa ehtii tulla näin kankeaksi? Tajuan, että vaikka jalkahermo rauhoittuu, edessä on vielä sisua vaativa lihaskunnon palautusurakka.

Nythän on niin, että, jos leffakerhossa takanasi istuva (mies) aivastaa keuhkot ryskyen ja sylki roiskuen, on satavarma, että vähintään viisi lähintä edessä, takana ja vierellä saa tartunnan viruksesta. Eikä virus ole mikään söpö pöpö, vaan kunnon suomalainen flunssavirus, joka kouraisee syvältä.

Niin että kiitos vain sulle isotörppö miesihminen, olen flunssassa ja nettiraivoan. Ja olen katkera sulle, koska menetin yhden ihanan isovanhempien iltapäivän Murun päiväkodissa ja ennen muuta Murun esittämän revontulitanssin. En tietenkään lähde tungokseen aivastelemaan ja levittelemään virustasi. Olisit pitänyt suusi kiinni. Ja tiedoksi: nenäliinojakin on olemassa.

Helpotti. Hiukan.

Olen todella kärmeissäni, pihisen ja leimahtelen. Välittömänä syynä on tilanne: olen kenkkukoipeni vankina kotona, yö oli taas pitkä ja monivaiheinen ja nyt vielä kurkussani tuntuu olevan kaktus. Mutta taustalla on isompi harmitussyy: Akateeminen. Siis se kirjakauppa pääkaupungissa, joka on pettänyt pitkäaikaiset asiakkaansa pahan kerran.

Monituiset kerrat vuosien mittaan kävelin sinne sisään ja katukerroksen uutuushyllyltä löysin etsimäni, yläkerran pöydiltä ja hyllyiltä harvinaisemmat asiateokset. Korttihullunkin vaatimukset täyttävä, laaja-alainen valikoima tarjosi taidetta ehtymättömät määrät. Alakerrasta löysi aina ihania tyhjiä kirjoja, jotka voi täyttää omin sanoin ja kaikkea muuta kirjoittajan rekvisiittaa. – Nyt tämä kaikki on muisto vain.

Syksyllä viimeksi kävin siellä. Olen jo oppinut, että paras mennä palvelutiskin jonon päähän ja kysyä vuorollaan onko sitä ja sitä kirjaa. Liian monta kertaa on vastaus sitten ollut, ei ole enää – kun premiäärikausi on jo ohi – tai – painos on lopussa. Voidaan tilata, se tulee viikoissa kyllä – tai – etsikää jostain muualta, ehkä löytyy. – Samana vuonna ilmestynyt kirjakin! Mitä ihmeen palvelua. –

Onneksi Aalto Café on vielä – tai oli ainakin syksyllä – entisellään. Pöytiin tarjoiltiin ja kirjojen ystävä sai edes kahvinsa design-atmosfäärissä. Kerran erinomaista kahvia nautiskellessa päätin, että tänne en enää tule kirjojen vuoksi. (Pitäkää tunkkinne.)

Ja tällä kertaa harmi lauhtui, kun Toinen sanoi lempeästi voivansa tilata syvästi inhoamastani nettikaupasta kirjat, jotka halusin. Ne tulevat kuulemma muutamassa päivässä. Juu, varmaan. Siis jos posti.

Leffakerhon näytäntö, 45 vuotta, antoi eräänlaisen tulevaisuusnäkymän vanhan avioparin  arkeen ja juhlaan. Pari oli aikonut juhlia 40 yhteistä vuotta (ne rubiinihäät), mutta mies joutui ohitusleikkaukseen, joten juhlat siirtyivät viidellä vuodella. Vähitellen juhlaintokin hiipui, mutta ystävät vaativat heitä toteuttamaan alkuperäisen ajatuksen.

Vanhan parin arkea sävytti miehen masennus (tavallista sydänleikkauksen jälkeen) ja sen myötä  vaimon melkein liioitteleva huolehtiminen. Eräänä päivänä mies sai kirjeen, jonka myötä miehen salattu nuoruuden aikainen, traagisesti päättynyt suhde ennen nykyistä avioliittoa, astui lapsettoman parin nykypäivää varjostamaan. Vaimo provosoitui salaamisesta.

Elokuva oli viipyilevä ja näytti runsaasti vanhan parin arkea. Kaipasin kieltämättä kuvaukseen vähän vauhdikkaampia kohtiakin (kuvitellen, että semmoistakin on), ja mietin tuollaiseltako nelikymppisen elokuvaohjaajan silmissä näyttää pitkäaikaisen pariskunnan elämä. Vaikka parin vuoden päästä tulee meillekin tuo päivä, en ihan osannut samaistua, kuvittelin, että joskus kymmenen vuoden päästä elämä olisi noin verkkaista…

Andrew Haigh: 45 Years (Britannia 2015), pääosissa Charlotte Rampling ja Tom Courtenay.

Senioritanssiporukka oli saanut vuoron kaupunkimme jäähallin kuntosalista. Sinne suunnistimme yhdessä. Hauska oli havaita: ennen meitä sieltä purkautui ulos rivitanssijat, eläkeläisiä hekin ja meidän jälkeemme sisälle änkesi seniorijumppalaiset. Kyllä iättömät ihmiset harrastavat liikkumista niin innokkaasti, ettei tilat riitä. Poistuessa kannustimme jääkaukalossa pelaavia kiekkotyttöjä.

Tunnen kyllä luissani (lue kenkkukoipi sähköttää), että tunnin ja vartin tanssisessio tuli ihan suorituskyvyn ylärimaa hipoen suoritettua. Mahdanko päästä aamulla petistä ylös, hirvittää jo.

Yllätyin, kun alueemme sairaala kutsuu jo tammikuun lopulla minut fysiatrian polille kenkkukoipineni. Olen hämmästynyt, että asia etenee näin vauhdikkaasti, kun lähete lähtee yksityiseltä ortopediltä eikä tk:n omalääkäriltä. Onko tämä siis tulevaisuutemme, eläkeläistoverit; kun valinnanvapaus tulee, on parasta valita yksityisen lääkäriketjun palvelut? Riittääkö eläke, jos valitsee yksityisen, eli tuleeko hintataso olemaan sama kuin kunnallisella puolella myös yleislääkäripalvelujen kohdalla? Jos nykyistä useampi valitsee sitten yksityisen, tuleeko sinne pitemmät jonotusajat ja sama tukkoisuus kuin terveyskeskussysteemissä on nyt? Niin, ja ovatko ne enää yksityisiäkään, kun ovat osa suurta aluepohjaista Sote-systeemiä?- Kyllä mietityttää.

Päivän fiilis: haikeutta.  Sitä voi hoitaa muistelemalla viime sunnuntain konserttia, jossa Janne-kanttori lauloi upeasti espanjaksi Astor Piazzollan Los pajaros perditos. Laulu on minulle tuttu Anneli Saariston levyltä, jossa hän lauloi saman suomeksi. Kuuntelin sitä paljon jossain keski-iän vaikeassa vaiheessa. Hain YouTubesta kaikki eri esittäjien tulkinnat tästä tangosta, useat esitykset olivat live-tallenteita lavaesityksistä ja äänityksen laatu siten mitä milloinkin. Parhaita tulkintoja olivat Milvan, Raúl Lavie’n, Erwin Schrottin ja Amelita Baltarin. Laulu  vaatii tummahkon äänen ja eletyn tulkinnan – sitten se menee syvälle ja sekä ruokkii että hoitaa haikeutta.

Taas näen linnut meren yllä, / ne lentää siivin valkoisin. /  Ne melkein tavoittavat taivaan / jota en enää voi tavoittaa.

Ja yhtä kevein siiveniskuin / luokseni palaavat / ja kalvakkaana niin kuin aaveet / palaavat haaveet, / menneet unelmat. / Nuo menneet haaveet, / jotka kadotimme / kun menetimme linnut merenkin.

Unelmain varjot, / peilin heijastukset, / mä tahdoin hetken henkiin herättää. / Mielestäin pois jo karkotin nuo toiset, / jätin julmasti myös hänetkin./ Kävin henkien taistelun/ sinusta rakkahin / ja sitten yksin sulkani suin.

Palaavat linnut meren yllä, / on yö kuin peili suunnaton / Ne sokein silmin tuulta halkoo, / on niiden kutsu lohduton. / Mä niiden kanssa lennän kauas, / mä lennän valtamerten taa. / Mä melkein saavutin jo taivaan / taas unelmiin voin sukeltaa.

Oven kulkuset helähtävät, kun kopisen sisään.

• Hei! (kukkakaupan tytöistä tummatukkainen ja herkkähymyinen on paikalla, sanon häntä Kukkatytöksi)
• No hei!

Edellisen asiakkaan pakettia kääritään, joku saa hänen valitsemansa kukat, sinistä ja punaista. Sillä välin katsastan tulppaaniniput, ruusut ja valitsen pikkukortin. Edellinen lähtee.

• Kuule, tahdon taas sen ilokimpun, jossa on monia värejä….semmoisen missä on myös auringonkeltaista, Toinen meillä tykkää erityisesti siitä….ja minä niin rakastan kaikkia tulppaaneja, ne ovat joulun ja talven kukkakynttilöitä. (Kukkatyttö hymyilee ja sitoo jo kimppua)
• Miten teillä on mennyt tässä viime vuosi, kysyn.
• Kiitos, ihan kohtuullisen hyvin, joulun aika varsinkin oli oikein vilkas.
• Minusta on niin mukava, kun melkein naapurissa on kukkakauppa, tuossa ulkona on aina kivoja kranssi-ideoita esillä ja tuo tosi-iso hellyttävä Nallekin! (Kukkatyttö hymyilee) Koko kaupungin kukkakaupoista tämä ja keskustan kävelykadun kukkapuoti ovat mielestäni parhaat.
• Voi kiitos, kiva kuulla! (Nyt hän on yhtä hymyä…) Me teemmekin yhteistyötä heidän kanssaan. Pikkujoulutkin pidettiin yhdessä.
• Ajattelen, että on ehkä mukava jutustella asiakkaiden kanssa, kun olet aika paljon yksin tässä. Ettei työ ole pelkkää paketin käärimistä, kun asiakas tulee.
• Tässä on vuosien myötä tullut tutuksi jo monen kanssa, vaikkei tiedä nimiäkään, on ihan mukava jutella työn lomassa. Tämä työ on tällaista, että ihmisten on helppo puhua.
• Nuo ruusut ovat menossa myöhemmin iltapäivällä konserttiin, laitatko niin, että kestävät muutaman tunnin ja kotimatkan tästä parisataa metriä eteenpäin. Kiitos.

Vanhempi pariskunta tulee sisään, tervehditään kaikki. Minä maksan ja moikkaan hyvästit. Ajattelen miten onnellinen työmaa kukkakauppa on, on kukkailoa ja mukavat asiakkaat, jotka tulevat käymään iloissaan ja suruissaan. Kukkia elämän hyviin ja syviin hetkiin.