On katsottu Lahden MM-kisoja vaihtelevasti. Toinen on silmäillyt pitkin päivää, ainakin pätkittäin ja huudellut minua paikalle kun suomalaisilla on sauma.  Aika pian olen ärsyyntynyt tv-selostajan kauheasta kohkaamisesta (Tapio Suominen). Jos radioselostaja fiilistelee innostuneesti tapahtumia, sen ymmärtää, mutta kun ruudussa näkyviä tapahtumia selostetaan tyyliin ”katsokaa miten…” tai jos selostaja hoputtaa hiihtäjää ja neuvoo miten suoritus pitäisi hoitaa, se alkaa olla sietämätöntä. Niinhän siinä kävi, että meillä siirryttiin Ruotsin tv:n asiallisen selostuksen pariin.

Katsoja ilahtuu, kun suomalaisurheilija pärjää, mutta surku on katsella karseaa pettymystä, kun jotain täysin odottamatonta tapahtuu maalisuoralla. Urheilijalla ei ole aina paras päivänsä, eikä onni ole aina myötä. Selittelyäkin löytyy: kuntoajoitus ei osunut kohdalleen,  suksihuolto ei onnistunut, sää ei ollut mieleinen, joku toinen yllätti vahvuudellaan tai kaatumiset tuovat dramatiikkaa peliin. Kokenut urheilija totesi, että joskus ei vain kulje, vaikka kaikki pitäisi olla kohdallaan.

Junassa. Goottityyliin meikatun naisen luuri vilkkuu. Nainen pyörittää silmiään toiselle: – Faija taas. Luuriin (kovaäänisesti):  – ..ttuuks sä mulle, ku mä sanoin, et mä tuun, ni mä tuun sit ku mä tuun. Klik.

Silloin tällöin käy mielessä mihin länsimaissa oikeastaan ollaan menossa. Tietyt tilastolliset tosiseikat ja uutisvirrasta merkille panemani huomiot saavat ajattelemaan, onko miessukupuoli rappeutumassa, naissukupuolen ominaisuudet monipuolistuneet vai tasa-arvoko on liian pitkälle edennyt.

Olen nyt nukkunut muutaman yön ilman särkykapseleita ja nähnyt taas uniakin. Olo tuntuu päivä päivältä normaalimmalta. Olen tosi kiitollinen kipulääkkeestä, sillä pahimmillaan nukkuminen oli melko mahdotonta ilman tainnutusta, mutta nyt on aika purkaa kapselipuudutus. Toivottavasti en innostu liikkumisesta liikaa, kokemusta takaiskuistakin on.

Tänään uskaltauduin pitkästä aikaa pääkaupunkiin tapaamaan ystävää. Puhelimet ja sähköpostit ovat kyllä käteviä yhteyden pitämiseen, mutta henkilökohtaista tapaamista ne eivät korvaa. Tässä asiassa tunnustan olevani old-fashioned. Koska ystäviä asuu eri puolilla eteläistä Suomea, saattaa olla, että iän myötä tämä yhteydenpitomuoto harvenee luonnollisista syistä. Aika kankeasti köpöttelin ekalla kaupunkireissulla siksikin, että mm. Espalla oli paikoin jäisiä kohtia.

Ilta kotona on rauhaisa, mutta ulkona pyryttää siihen malliin, että se tietää Toiselle hommia aamulla.

Jalan hermopinne tuntuu ihmeenomaisesti lauenneen ja särky hävinneen. Olen niin kiitollinen! Kotikirkossa käynti on sielua hoitavaa, tapaa tuttuja messu-uskollisia, jotka ovat siellä varmaan joka sunnuntai. Aina on siis joku, jonka kanssa voi jakaa ilonsa tai surunsa, jos haluaa.

Markus-pappi puhui saarnassaan pitkään presbyteeri Samuel Smiley’sta, jota hän oli jo alkutervehdyksessään lainannut tähän tapaan: ”Ajatus synnyttää teon, teot synnyttävät muutoksen”. Smiley tuntuu eläneen oivalluksensa mukaisesti. Arvaan, että saarnaajan paneutuessa perusteellisesti Smileyn elämään ja aikaansaannoksiin, joku kaltaiseni kuulija saattoi miettiä, milloin päästään sunnuntain evankeliumitekstiin vaiko ollenkaan. Vaikka Samuel S:n elämästä on paljon opittavaa, maailman pelastajaksi hänestä ei ole.

Siunattujen vainajien muistokynttilöitä sytytettiin kahdeksan, kastettujen lasten kaksi eikä avioliittoon kuulutettuja ollut. Näin nykytrendit kirkossa näkyvät. Keskeisessä asemassa seurakunnassa ollut entinen työtoveri oli tullut kuulemaan puolisonsa kuoleman ilmoitusta, kuten yhä on tapana. Menin halaamaan messun jälkeen. Yksi toisensa jälkeen tulemme siihen kohtaan elämää, jossa luopumisen kipu on kohdattava.

Esikoisen porukka on hiihtolomallaan mökillä, meilläkin on siis loma. Täällä ei kyllä paljon hiihdellä. Mökiltä tulleessa kuvassa Muru istuu lumen peittämän sorakasan päällä. Lausahdan spontaanisti: – Kas, Kukkulan kuningatar! (Isäänsä kutsuttiin saman ikäisenä ’Kukkulan kuninkaaksi’, koska hän halusi aina kiivetä korkeimmalle.)

Könysimme yhdessä eilisiltana musiikkiopiston viulistien ystävänpäiväkonserttiin. Sali oli täpö täynnä vanhempia, lapsia ja isovanhempia. Esiintyjien pukukoodi on, kuten soittajilla ainakin, musta-valkoinen. Murulla oli soma valkoinen mekko, mustat legginsit ja kengät. Tummat hiukset oli kammattu ylös nutturalle. Yhteissoiton jälkeen Muru pääsi esittämään Weberin Metsästäjien kuoro -kappaleen, josta opettaja sanoi jälkeen päin: Hyvin soitit.  

Mitä olen n i i n kaivannut – kävelyä pakkasraikkaassa aurinkoisessa säässä kaupungin aamuruuhkan hiljennyttyä. Kaksi ja puoli kuukautta on mennyt kenkkukoiven kanssa kärvistellessä, kepin kanssa tai ilman. Pahimmillaan puoliksi linkussa Toisen käsipuolessa ovelta autoon, autosta apteekkiin tai johonkin muuhun asiointipaikkaan ja takaisin kotiovelle. Määränsä kutakin ihminen sietää, olen huomannut, että on alkanut ärsyttää.

Viikon verran olen nyt nukkunut paremmin, kävellyt suorassa kuin ihminen. Uskaltaudun pienelle lenkille lähikatuja pitkin sauvat tukena ja Toinen mukana. Jäisille metsäpoluille en tohdi lähteä seikkailemaan. Loppusuoralla lonkka alkaa jo viestittää.  Miten muutamassa kuukaudessa ehtii tulla näin kankeaksi? Tajuan, että vaikka jalkahermo rauhoittuu, edessä on vielä sisua vaativa lihaskunnon palautusurakka.

Nythän on niin, että, jos leffakerhossa takanasi istuva (mies) aivastaa keuhkot ryskyen ja sylki roiskuen, on satavarma, että vähintään viisi lähintä edessä, takana ja vierellä saa tartunnan viruksesta. Eikä virus ole mikään söpö pöpö, vaan kunnon suomalainen flunssavirus, joka kouraisee syvältä.

Niin että kiitos vain sulle isotörppö miesihminen, olen flunssassa ja nettiraivoan. Ja olen katkera sulle, koska menetin yhden ihanan isovanhempien iltapäivän Murun päiväkodissa ja ennen muuta Murun esittämän revontulitanssin. En tietenkään lähde tungokseen aivastelemaan ja levittelemään virustasi. Olisit pitänyt suusi kiinni. Ja tiedoksi: nenäliinojakin on olemassa.

Helpotti. Hiukan.

Olen todella kärmeissäni, pihisen ja leimahtelen. Välittömänä syynä on tilanne: olen kenkkukoipeni vankina kotona, yö oli taas pitkä ja monivaiheinen ja nyt vielä kurkussani tuntuu olevan kaktus. Mutta taustalla on isompi harmitussyy: Akateeminen. Siis se kirjakauppa pääkaupungissa, joka on pettänyt pitkäaikaiset asiakkaansa pahan kerran.

Monituiset kerrat vuosien mittaan kävelin sinne sisään ja katukerroksen uutuushyllyltä löysin etsimäni, yläkerran pöydiltä ja hyllyiltä harvinaisemmat asiateokset. Korttihullunkin vaatimukset täyttävä, laaja-alainen valikoima tarjosi taidetta ehtymättömät määrät. Alakerrasta löysi aina ihania tyhjiä kirjoja, jotka voi täyttää omin sanoin ja kaikkea muuta kirjoittajan rekvisiittaa. – Nyt tämä kaikki on muisto vain.

Syksyllä viimeksi kävin siellä. Olen jo oppinut, että paras mennä palvelutiskin jonon päähän ja kysyä vuorollaan onko sitä ja sitä kirjaa. Liian monta kertaa on vastaus sitten ollut, ei ole enää – kun premiäärikausi on jo ohi – tai – painos on lopussa. Voidaan tilata, se tulee viikoissa kyllä – tai – etsikää jostain muualta, ehkä löytyy. – Samana vuonna ilmestynyt kirjakin! Mitä ihmeen palvelua. –

Onneksi Aalto Café on vielä – tai oli ainakin syksyllä – entisellään. Pöytiin tarjoiltiin ja kirjojen ystävä sai edes kahvinsa design-atmosfäärissä. Kerran erinomaista kahvia nautiskellessa päätin, että tänne en enää tule kirjojen vuoksi. (Pitäkää tunkkinne.)

Ja tällä kertaa harmi lauhtui, kun Toinen sanoi lempeästi voivansa tilata syvästi inhoamastani nettikaupasta kirjat, jotka halusin. Ne tulevat kuulemma muutamassa päivässä. Juu, varmaan. Siis jos posti.

Leffakerhon näytäntö, 45 vuotta, antoi eräänlaisen tulevaisuusnäkymän vanhan avioparin  arkeen ja juhlaan. Pari oli aikonut juhlia 40 yhteistä vuotta (ne rubiinihäät), mutta mies joutui ohitusleikkaukseen, joten juhlat siirtyivät viidellä vuodella. Vähitellen juhlaintokin hiipui, mutta ystävät vaativat heitä toteuttamaan alkuperäisen ajatuksen.

Vanhan parin arkea sävytti miehen masennus (tavallista sydänleikkauksen jälkeen) ja sen myötä  vaimon melkein liioitteleva huolehtiminen. Eräänä päivänä mies sai kirjeen, jonka myötä miehen salattu nuoruuden aikainen, traagisesti päättynyt suhde ennen nykyistä avioliittoa, astui lapsettoman parin nykypäivää varjostamaan. Vaimo provosoitui salaamisesta.

Elokuva oli viipyilevä ja näytti runsaasti vanhan parin arkea. Kaipasin kieltämättä kuvaukseen vähän vauhdikkaampia kohtiakin (kuvitellen, että semmoistakin on), ja mietin tuollaiseltako nelikymppisen elokuvaohjaajan silmissä näyttää pitkäaikaisen pariskunnan elämä. Vaikka parin vuoden päästä tulee meillekin tuo päivä, en ihan osannut samaistua, kuvittelin, että joskus kymmenen vuoden päästä elämä olisi noin verkkaista…

Andrew Haigh: 45 Years (Britannia 2015), pääosissa Charlotte Rampling ja Tom Courtenay.

Senioritanssiporukka oli saanut vuoron kaupunkimme jäähallin kuntosalista. Sinne suunnistimme yhdessä. Hauska oli havaita: ennen meitä sieltä purkautui ulos rivitanssijat, eläkeläisiä hekin ja meidän jälkeemme sisälle änkesi seniorijumppalaiset. Kyllä iättömät ihmiset harrastavat liikkumista niin innokkaasti, ettei tilat riitä. Poistuessa kannustimme jääkaukalossa pelaavia kiekkotyttöjä.

Tunnen kyllä luissani (lue kenkkukoipi sähköttää), että tunnin ja vartin tanssisessio tuli ihan suorituskyvyn ylärimaa hipoen suoritettua. Mahdanko päästä aamulla petistä ylös, hirvittää jo.

Yllätyin, kun alueemme sairaala kutsuu jo tammikuun lopulla minut fysiatrian polille kenkkukoipineni. Olen hämmästynyt, että asia etenee näin vauhdikkaasti, kun lähete lähtee yksityiseltä ortopediltä eikä tk:n omalääkäriltä. Onko tämä siis tulevaisuutemme, eläkeläistoverit; kun valinnanvapaus tulee, on parasta valita yksityisen lääkäriketjun palvelut? Riittääkö eläke, jos valitsee yksityisen, eli tuleeko hintataso olemaan sama kuin kunnallisella puolella myös yleislääkäripalvelujen kohdalla? Jos nykyistä useampi valitsee sitten yksityisen, tuleeko sinne pitemmät jonotusajat ja sama tukkoisuus kuin terveyskeskussysteemissä on nyt? Niin, ja ovatko ne enää yksityisiäkään, kun ovat osa suurta aluepohjaista Sote-systeemiä?- Kyllä mietityttää.