Hiusmuoti muuttuu kaiken aikaa. Nuoret värjäävät itse tukkansa, käsittämättömän räikeitä ja tappuraisia hiuskuontaloita näkee. Lyhyet hiukset sojottavat mikä minnekin. Se saattaa sopia pop-idolin imagoon, mutta variksenpesäkampaus ei välttämättä herätä luottamusta ammatillisen koulutuksen tai työpaikan hakijana. Harmaantuvat käyvät värihuuhteluissa, ohuthiuksiset hankkivat lisäkkeitä ja peruukkeja. Jotkut ajavat hiuksensa osittain päänahkaa myöten ja jättävät suortuvia tai läjältä näyttävän kasan tukkaa päälaelle. 

Sirpa laittaa ekologisilla aineilla pehmennystä hiuksiini, joiden kampaaminen haluttuun muotoon kotona onnistuu vaivattomammin, jos ne ovat taidolla leikatut ja aika ajoin esikäsitelty. Tällä kertaa kampaamossa on muitakin. On oppilastyttö, joka seuraa osaavan ja kokeneen ammattilaisen työskentelyä. On myös raksalla harjoitteleva poika, joka on poikennut pakkasesta äitinsä kampaamon kotoisaan lämpöön nauttimaan eväitä. Hiukseni pitävät Sirpan kosketuksesta, aineista, joita hän käyttää ja tavasta, jolla hän houkuttelee niitä löytämään luontevan muotonsa.

Kerron oppilastytölle (noin 17 v), että nuoruudessani ohjeistettiin pitkää tukkaa harjaamaan joka ilta sata vetoa, että hiukset saavat kiiltoa ja päänahan verenkierto voimistuu. Pitkiä hiuksia ei pidetty vapaana niin kuin nykyään, pienimmille punottiin letit, isommilla hiukset koottiin nauhalla niskaan tai ylös ja aikuisilla nutturaksi. Sitten tulivat muotiin lyhyet, permanentatut hiukset, joita pesun jälkeen rullattiin kuivumaan. Föönien ja sähkökihartimien tulo markkinoille helpotti työikäisten naisten aamukiireitä. Tyttöä naurattaa, kun kerron, että olen kadehtinut luonnonkiharaisia. Hänellä on puolipitkät, latvavärjätyt luonnonkiharat hiukset, jotka sähköistyvät herkästi harjaamisesta. Hän unelmoi suorista hiuksista.

En voi kehua seuranneeni juurikaan olympiakisoja, mutta kun niiltä ei täällä voi välttyä, olen kyllä iloiten pannut merkille suomalaisten naisten mitalimenestyksen jääkiekossa, hiihdossa ja lumilautailussa. Kiekkoleijonien alkueriin lopahtanut turnaus harmitti siksikin, kun se nostatti tyypillisen syyllisten etsinnän. Ainako pitäisi voittaa? No, pitäisi, pitäisi, ei urheilupomojen pätemisrinki muuten pyöri. Yksilölajeissa saattaa alisuoriutumistakin ilmetä, mutta monesti on kysymys puhtaasti siitä, että joku maailman talviurheiluhuipulta vain on parempi.

Aamupäivällä piti oikein seisahtua ruudun ääreen, kun selostajan äänivalli alkoi murtua Iivo Niskasen ylivoimaisen viidenkympin hiihdon loppuvaiheissa. Upea suoritus! Iloitsen ennen muuta urheilijan onnistumisesta, hän on kultamitalinsa ansainnut sisulla ja ja sitkeydellä.

Ja ainahan on mukava kuulla harvinaiseksi käynyttä kultamitalimarssia soitettavan.

Mussukat olivat isänsä kanssa sunnuntailounaalla. Miten huikeasti he tuovatkaan virtaa! Saimme jääkaapin oveen uudet taidekuvat. Ritaripojan sateenkaarisydän teksteineen puristi mummelin silmiin liikutuksen kyyneleet, jotka puolestaan häkellyttivät taiteilijan. Muru kävi mummelin koneella ja ohjeistuksella googlettamassa ’meren eläimiä’, joita yhdessä äimisteltiin sillä välin, kun miehet jännäsivät lätkämatsia Pyeongchangista.

Viimevuotisten vaivojen aktiivihoito loppui eiliseen. On suotavaa, sanottiin, palata normaaliin elämänrytmiin. Siis konsertteihin, kirkkoon, leffakerhoon ja ystävätapaamisiin taas, no, kuitenkin vähän kerrallaan mieluiten. Siis sauvat messiin ja aamulenkille. Aurinko helottaa, hanki kimaltelee, askel rouskuu. Metsäpolulla on raikasta ja tuoksuu havuille. Keuhkojen kautta vereen sekoittuu happea, ja kohtalon kourissa kokkaroitunut ajatus sulaa notkeaan liitoon.

Kiitollisena ajattelen tapaamiani hoitajia, jotka puurtavat kipeiden kanssaihmisten hyväksi työpaikoillaan ja jaksavat kohdata positiivisesti ja ystävällisesti ihmisen silloin, kun elämässä ei mene hyvin. Hymy on puolet hoitoa! Kiitollisena ajattelen myös niitä ystäviä, jotka ovat muistaneet rukouksin, kortilla, tekstarilla, soitolla. Kun ei itse jaksa ottaa yhteyttä, ystävä, joka jaksaa, on kullanarvoinen.

Kiinnitin huomiota lehtien penkkariajeluotsikoihin. Monissa kaupungeissa kerrottiin ajelureitit ja aikataulut ennakkoon iloiseen ja myönteiseen sävyyn. Iltalehti yrmyili penkkariajelujen häiritsevän ja sotkevan Helsingin liikennettä.

On tietysti niin, että stadissa lukioita on eniten, toki kahdentoista vuoden kouluputkesta ulos turskahtavien laumojen riemu sekä näkyy että kuuluu.  Eikö abien perinneiloittelu kerran vuodessa saa hämmentää autoissaan kyrmyilevien tärkeiden aikuisten pätemisreittejä? Ja onhan se ihanaa, että sää ei ole aina syyllinen, kun kaikki on sekaisin. 

ystävyyden avainsanoja minulle ovat yhteiset arvot, hyväksyvä vuorovaikutus, myötätunto, läheisyys, ilo.

onko yksisuuntainen vuorovaikutus, tuki, myötätunto ystävyyttä? joskus on, jos siihen sisältyy läheisyyden ja ilon ajatuskin.

molempiin suuntiin toimiva yhteys pitää ystävyyden elävänä. yhdensuuntaisena ystävyys hiljalleen kuihtuu.  

Huokaan syvään: vihdoin kotona. Kyllä pizza maistuu.

Fysioterapeutti Ida oli erilainen nuori ihminen kuin edeltäjänsä. Taitavasti Idakin käsitteli käsivarren akupisteet ja imusuonet. Sain myös kipeytyvän ranteen varalta kokeneen neuvoja. Olkapään ja olkavarren tilanne näytti ja tuntui nyt niin hyvältä, että terapia voidaan päättää. Minulla on numero, johon voin soittaa, jos tarvitsee syystä tai toisesta palata asiaan.

Tapasin toisen hoidon jälkeen sovitusti kirjoittajaohjaajan työhuoneellaan. Häneltä sain varteenotettavia neuvoja elämäntarinatekstin stilisoimiseksi sekä pari hyvää ideaa täydennykseksi. Keskustelimme yhteisöllisyydestä ja yksinolon tarpeesta. Koin tulleeni ymmärretyksi. Keskustelimme myös tekstin kulttuurihistoriallisista arvoista, jos päättäisin muokata tekstiä tietyiltä osin julkaistavaksi. Kirjallisen palautteen hän päättää sanoihin: Tarinasi lukeminen on koskettanut minua syvästi. Kiitos luottamuksesta.

Pressiklubi kuuluu perjantai-iltoihimme. Se tulee sopivasti iltateen aikaan ennen ylen pääuutisia ja pöyhii viikon herkullisimpia uutisaiheita. Tällä kertaa kiinnitin huomioni asioita enemmän toimittajien elekieleen, joka oli hätäisesti ja töksähtelevästi käsillään huiskivan juontajan Sanna Ukkolan sekä meluisan ja monisanaisen Reetta Rädyn ansiosta kovin levotonta. Keskustelukin ryöpsähti loppupuolella päällekkäin puhumiseksi. Miehet taas olivat tällä kertaa sujuvasanaisia ja rauhallisempia. Hjallis H. on omalla suorapuheisella tavallaan sympaattinen olento eikä muistuta kovin paljon Joonas Nordmanin kärjekkäästi imitoimaa ’pelimies’ – hahmoa. En nyt sanoisi, että Ruben Stilleriä varsinaisesti ikävä olisi tullut, mutta hänen huumorinlajinsa oli sentään sympaattinen. Nykyisessä Pressiklubissa ei huumoria olekaan, ellei siihen viittaavaksi lasketa silmiään pyörittelevää piirrosheppua lopputekstien äärellä. Eleet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, vai miten se …

Juutuin katsomaan toissailtaista A-studio-ohjelmaa, jossa toimittaja Kirsi Heikell keskusteli Elina Knihtilän, Pihla Viitalan ja Lasse Saarisen kanssa Teatterikorkeakoulun skandaalista. Aiemmin arvailuksi jätetyn nimen tuominen viimein julkisuuteen ei ollut tarkoitushakuinen mestaus, se antoi oikeutta uhreille. Studiossa oli lähes harras tunnelma, jota toimittaja taitavasti rytmitti. Seksuaalisen häirinnän ja opiskelijoihin kohdistuvan vallankäytön jatkuminen vuosikausia on todella käsittämätöntä ja järkyttävää. Asian käsittelystä jäi katsojalle jotenkin puhdistunut olo, mikä tässä ajankohtaisohjelmassa on ainutlaatuista. Kiitos Kirsi Heikell.

Tietenkin meillä oli pakollinen ajo moottoritietä kaupunkiin juuri tänään kaikista päivistä, kun väylä oli sakeanaan liikenteen nostamaa ja tuulen pyörittelemää myräkkälunta. Pääsimme onnellisesti kotiin, mutta taiten oli ajettava. Palatessa voi todeta muutamankin auton päätyneen romuttuneena penkkaan.

Huominen pelottaa jo nyt. Myräkkä kuuluu jatkuvan, ja ammattiyhdistysväki tulee vyörymään kaikkialta Senaatintorille nyrkkiä puimaan sen sijaan että menisivät töihinsä ne, joilla töitä on.  Niinpä pääkaupunkiseutu on todennäköisesti helvetinmoisessa kaaoksessa. Ja sinne on sekaan on monen ängettävä omine kyyteineen, vaihtoehtoa ei ole.

Toinen on puhkunut kotiin tultuaan kolan kanssa pihateitä auki. Jotain rajaa toivoisi lumen tulossakin, mutta nykymaailman säässähän mikään ei enää ole kohtuullista.

Eilinen ”suuri vaalikeskustelu” oli todella tylsä. Toimittajat eivät keksineet mitään uutta kysyttävää, kaluttiin samoja teemoja, jotka jo moneen kertaan ovat olleet esillä. Niinpä ehdokkaatkin toistelivat jo monesti kuultuja mielipiteitä ja perusteluja. Koska kaikki kysytty ei ollut presidentin toimialaakaan, menivät vastauksetkin ’arvojohtajuuden’ piikkiin, mikä on aikalailla epämääräinen käsite. Vastaukset kertoivat lähinnä kunkin oman taustayhteisön poliittisesta agendasta. Kuulun miljoonan kansalaisen joukkoon, joka on jo äänestänyt. Sunnuntaina voidaan taas seurailla mitä tyyppiä enemmistö kannattaa. Tuskinpa moni yllättyy, paitsi ehkä Paavo.