Vanhan iskelmän sanat käväisivät mielessä: ”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan…” Jokin panee tuota kysymään, vaikka kyynikon vastaus on selvä: ei ihminen muutu.

Olen käynyt Italiassa nuorena ja keski-ikäisenä. Nuorena ihastuin italialaiseen elämänmenoon, ihmisten vilkkauteen, elämäniloon ja säteilyyn. Olin sitä mieltä, että italialaiset ovat auringon lapsia, valo ja lämpö on tehnyt heistä välittömiä ja iloisia. Vuosikymmeniä myöhemmin vietimme aikaa Roomassa. Katselin elämänmenoa siellä ja ajattelin: mihin näillä on näin kova kiire koko ajan. Ei olla turhan tarkkoja liikennesäännöistä, sovituista ajoista tai mistään. Olkapäät nousivat kovin herkästi ja käsiä leviteltiin yhtenään. Pari viikkoa sitten nähdyn italialaisen klassikkoelokuvan seuraaminen oli yllättävän työlästä. Puolivälissä olin jo ihan kypsä lähtemään kotiin. Elokuva oli hirveän meluisa, ihmissuhteet pinnallisia ja sotkuisia, ja juoni haahuili sinne tänne. – Ei tämmöistä enää jaksa, sanoin Toiselle.

Mustavalkoinen filmi olisi voinut olla sitä aikaa, kun nuorena ihastuin italialaiseen elämäniloon. Miksi koin sen nyt niin eri tavalla? Ainoa johtopäätös voi olla: ihminen muuttuu ikääntyessään. Olen itse muuttunut. Suuntaa voi miettiä, kun moni asia on jo osastossa: ei enää, kiitos.