Sinä Jumalan Pojan äidiksi valittu, toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa inkarnaatiosta. Et ehkä ymmärtänyt silloin, mitä valintaan sisältyvä palvelukutsu merkitsi. Suostuit silti. Enkelille on takuulla vaikea, ellei mahdoton sanoa ei.

Sinä kuljit sen tien, antauduit Jumalan suunnitelmaan, tulit raskaaksi, synnytit ja kasvatit pojan, jolla oli erityinen ja mahdoton elämäntehtävä: lunastaa kärsimyksellään ja hengellään ihmiskunta. Jos ei ole helppoa olla äiti tavalliselle lapselle, Jumalan Pojalle toki sitäkin vaikeampaa. Monesti olit varmaan ymmälläsi. Ajattelen, että enkeli sai käydä myöhemminkin antamassa sinulle voimaa ja viisautta.

Maria, äiti, rukoile meidän tavallisten äitien puolesta, että voisimme rakastaa, hyväksyä ja tukea lapsiamme, kun he valitsevat omaa tietään.

Eilinen allakkapäivä muistutti ihanasti, että kyllä, kyllä kevät etenee. Yö antaa tilaa päivälle, pimeä valolle. Talven selkä taittuu, lumen ja jään valta luovuttaa otettaan. Eteläisessä ja lounaisessa osassa maata kevään tulo on jo vauhdissa, mutta ensimmäiset merkit luonnonystävä pohjoisempanakin on varmasti havainnut.

Jokainen kevät on uusi kevät. Se kertoo, että taas saamme ottaa valosta ja kasvuihmeestä voimaa ihmiseloomme. Ihminen iloitsee ja kiittää.

Puhelussa ystävättären kera lausahti hän ihmetellen, mikä lienee tämä sisäisen kiireen tuntu hänen sisällään. – Sisäinen kiire? – sitä pitääkin miettiä vähän tarkemmin.

Toisen, tutunkaan, sisäiseen elämään ei ole muuta avainta kuin kuuntelu. Päädyn tutkistelemaan asiaa omalta kohdaltani. Omasta elämästä itsellä on sellainen tuntu, että enää ei ole kiire minnekään. Tiettyjen käänteentekevien ja ravistelevien kokemusten kautta on sisälleni tullut sellaista suloista hiljaisuutta, jolle kaikki rientäminen, kiiruhtaminen, tulevaisuuteen kurkottelu ja elämänkokemusten hamuaminen on vierasta. Kaikki tarpeellinen tuntuu olevan tässä, arkisen onnen säteet, rakkaat ihmiset, menneen vaikuttavimmat ja kauneimmat muistot.

Kiire alkaa, kun huomaa ajan lyhenevän. Joissakin tehtävissä on takaraja, deadline, joka lisää painetta, ’painaa päälle’, kuten sanotaan. Jos sisällä alkaa lepattaa ja kiireen kumu kasvaa, olisiko kysyttävä mikä deadline painaa päälle? Vuodet pinoutuvat niin hiljalleen, ettei sitä oikein tajua. Tulevaan liittyvät toiveet ja haaveet tulevat takarajoilleen yksi toisensa jälkeen. Unelmista luopuminen on vaikeaa. Elämätön elämäkö sen kiireen nostaa kuin autiomaassa tarpova karavaani hiekkapölyn? Vanhuutta – ja kuolemaa – kohti vaelluksen tarkoitus voisi olla etsiä keitaat, viipyä niillä lepäämässä ja virkistymässä.

Ei ole suoraa tietä taivaaseen, polku käy maallisen elämän kautta. Kun puhutaan hengellisestä matkasta, Tiestä, on hyvä muistaa, että olemme maan lapsia, elämämme täällä on sidottu aikaan ja paikkaan, luonnonlakeihin ja maan realiteetteihin. Tämä tosiasia värittää myös hengellistä elämäämme, kokemuksiamme, kulkumme vaiheita. Maallinen elämämme on yksilöllistä, kullakin on oma tiensä. Silti elämään kuuluu ihmisille yhteistä kokemusta, yhteisiä vaiheita, yhteisesti tunnistettavaa. Hengellinen matkamme ei ole maallisen realiteeteista irrallaan, sekin on kunkin oma, ja siihenkin sisältyy yhteistä kokemusta ja monille yhteisiä vaiheita.

Tänään on isäni kuoleman vuosipäivä. Hän syntyi viime vuosisadan alkumetreillä autonomisessa Suomessa, kasvoi ja kävi koulunsa itsenäistyneessä valtiossa. Nuoruusvuodet menivät sodassa, häätkin siirtyivät sodan vuoksi ja esikoinen syntyi talvisodan päättymisen päivänä.

Veljelleni tämä päivä on siis hänen oma syntymäpäivänsä, josta on isän kuoleman myötä tullut muistojen värittämä. Samassa päivässä lomittuvat ja väreilevät monenlaiset yhteiset ja henkilökohtaiset kokemukset ja muistot.

 Tästä aamusta alkoi arkiviikko, jossa ei ole toisaalle luvattua ennen torstaita. Sanon näitä eläkeläisen vapaapäiviksi. On vain niin sanomattoman ihanaa työvuosien jälkeen voida elää vapaita vuosia, joissa se, mitä tapahtuu, on itse valittua. Ja siitäkin, voi pitää vapaata.

 Elämä on noutopöytä, josta voi valita mieleisensä – tai olla valitsematta. Elämän rikkauteen kuuluu sekin, että vapaat vuodet täyttyvät sekä onnesta että luopumisen kivusta. Ei ole vain toista tai toista, on molemmat. Onnelle on mahdollisuus antaa aikaa, luopumisen merkitys aukenee sekin hiljalleen.

Tunnen työorientoituneita ihmisiä, joille on ollut kerta kaikkiaan mahdotonta ottaa olemisen vapaus omiin käsiin eläkeajan koitettua. Papille on mahdollista jatkaa virasta luovuttuaan seurakunnallisia tehtäviä monin tavoin. Tiedän tasan yhden entisen työtoverin, joka päätti pitää eläköidyttyään papintöistä intervallivuoden. Jos näkisimme tulevaisuuteen, uskon, että meitä olisi enemmän. 

Eilen kaadettiin ryskyen monen vuoden ja satojen miljoonien työ. Raunioilla savuaa, raivaajat yskivät, potkivat hiiltyneitä ja luhistuneita rakennelmia. Kun ei ole edelletyksiä, niin ei ole. Oliko alunperinkään? Vallan huumassa kiilteli silmissä uusi, uljas monumentti, jota fiilattiin ja höylättiin, kiillotettiin ja puleerattiin huomaamatta, että palaset eivät alkuunkaan sopineet toisiinsa.

Kuinka paljon turhautumista ja tuhkaa vallan kammareissa.

Tuntui ihanalta, että koulukkaatkin vielä tulivat mielellään Vaarilaan yökylään. Eipä heille enää paljon tarvitse ohjelmaa järjestää, heillä oli pelejä mukana ja pulkat laskiaismäkeä varten. Kohta tultua Muru kysyy ’kultasydäntä’, joka on hänen ja odottaa täällä omistajaansa niin kauan kunnes hän oppii saamaan sen itse kaulaan ja pois. Muru suunnistaa Mummelin lipaston tietystä laatikosta kaivamaan piirustusvälineet ja kohta Vaarilan jääkaapin ovessa on uusi kuukauden kuva, tällä kertaa maaliskuun talitintit. Lintukirjasta tarkistetaan miten ne värit on, vatsa keltainen mustan keskiviivan kera ja selkä vihertävä ja siivissä vihertävää, mustaa, valkeaa ja sinistäkin. Ja musta patalakki.   

Lihapullalounaan jälkeen suunnistetaan pulkkamäkeen. Sieltä palattua Rip alkaa vaatia yökyläohjelmaan kuuluvaa saunomista. Saunaa odotellessa katsomme yhdessä uutta Muumisarjaa, jonka lapset ovat jo nähneetkin, mutta katsovat ilmeisen mielellään uudestaan, kun Mummeli ei ole vielä ehtinyt. Saunan ja iltapalan jälkeen laitetaan vuoteet ja pestään hampaat. Iltasatua valitsee enää Muru satukirjahyllyköstä, Rip lukee itsekseen omaa Tolkieniaan. Mummelin iltalaulut, jotka ovat eri lauluja kuin isin tai äidin, halutaan edelleen, ne samat, jotka aina. Muru nukahtaa ennen kuin viimeinen tähtilaulu on lopussa. Rip kuuntelee kiinnostuneena, kun Mummeli improvisoi juuri hänelle räätälöityä unilaulua eri sävellajeissa.

Aamulla Muru herää ekana ja kömpii Mummelin selän taa. Koska uni ei kuulemma enää tule takaisin, hän kaivautuu Mummelin tuoliin ja etsii Vaarin kaukosäätimellä Peter Pania Arenasta. Aamupäivä menee pyjamabileiksi, kun Rip on noussut ja he alkavat leikkiä peleillään. Vaari ja Mummeli olivat onnistuneet saamaan kaupan kalatiskiltä ahvenfileitä. Muru toimi mielellään perunankuorimakoneena, jota Rip välillä käy säätämässä turbovaihteelle. Kun isi tulee hakemaan, hänkin pääsee paistettujen herkkufileiden makuun. Ja Muru sen sanoo: nyt meill’on oikeet ahvenbileet!

Runot

Claes Andrsson  Maanalainen näkötorni  suom. Jyrki Kiiskinen  WSOY 2018

Kirjailija, ent. kulttuuriministeri Anderssonilta julkaistu viimeisin runoteos sisältää tutusti filosofoivaa runoa, jossa on kaikuja politiikan vuosilta 1990-luvulla. Runot eivät kikkaile sanoilla eikä muodolla, pääosassa on sisältö, sanottava. Teos on vain kuutisenkymmentä sivua, mutta lukemisen arvoinen.  – Olen Anderssonin filosofissävyisestä runoudesta aina pitänyt, niin nytkin. Runoilija muistelee, hyvästelyn tuntuakin on.

”Sellaista sattuu että valo etsiytyy / ihmisten välille ja täyttää heidät / luottamuksella ikään kuin rakkaus / saisi heidät kukkimaan eikä mennyt / enää painaisi heitä kuin arkku joka on / täynnä jäätä torjuvassa autiomaassa”

*

Romaanit

Pirjo Hassinen  Parit  Otava 2018

Heikkous ja vahvuus eivät ole ihmisessä joko tai -ominaisuuksia vaan usein sekä että. Kokenut romaanikirjailija Hassinen kertoo tarinaa suvusta, jossa menestytään ja epäonnistutaan, sairastetaan, kuollaan, mutta myös toivutaan. Vahvuus näyttäytyy suostumisena sitoutumaan tosiasioista tietoisena sekä elämänsä raivaamisena päämääriensä toteuttamiseen. Tarina alkaa tyttärestä ja äidistä, joilla on poikkeuksellisen kiinteä suhde. Mitä tyttärelle tapahtuu, kun äiti kuolee ajalleen tyypillisesti keuhkotautiin? Kuka suvussa lopulta hoitaa suhteita, joita toiset parhaansa mukaan sotkevat?  – En ole tyypillisesti Hassisen romaanitaiteen ystävä, mutta kyllähän hän osaa tarinan rakentaa ja kuljettaa niin, että lukija pidetään imussa.  

*

Amos Oz  Älä kysy yöltä suom. Pirkko Talvio-Jaatinen  Tammi 2010 (1994)Amos Oz syntyi 1939, toimi Israelissa yliopistossa kirjallisuuden professorina ja kuoli 2018. Hänellä on omintakeinen kirjailijanääni, teksti hengittää kevyesti ja tarina vaeltelee maisemassaan tuulen tavoin. ”Romaani on kuin lempeää, melankolista kamarimusiikkia, ilmavaa, muttei heppoista.” (New York Times)          – Pidin kirjailijan tyylistä, hän ei takerru henkilöihinsä eikä kuljeta tarinaa tiukalla otteella, lukijan on helppo hengittää tarinan aaltoilussa.

*

Marja-Leena Mikkola  Mykkä tytär  novelleja  Tammi 2001

Kirjailijana ja vasemmistolaisena tunnetun Mikkolan tuotanto on monipuolista. Hän on julkaissut useita novellikokoelmia, romaaneja, lastenrunoja ja -romaaneja sekä elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Hänet tunnetaan myös kabaree- ja lauluteksteistään. Tässä teoksessa on viisi novellia, joista laajin, painavin ja puhuttelevin, Mykkä tytär antoi kokoelmalle nimensä. Kertojan tyyli on kosiskelematonta, pehmeästi havainnoivaa. Useimmissa novelleissa hän kuvaa naisten ihmissuhteita ja elämää.  – Kuten monet 60- ja 70-luvun nuoret, olen löytänyt ensin Mikkolan laulutekstit. Hänen myöhempi novellitaiteensa on jäänyt vasta nyt löydettäväksi. Niminovelli on hienosti kerroksellinen ja intensiivinen matka erään naisen historiaan.

*

Katja Kettu  Rose on poissa  WSOY 2018

• Kirjaan tämän tähän, vaikka en lukenut, siksikin, jos jossain toisessa mielentilassa toisena aikana pääsisi sisälle tarinaan. Harvoin näinkin nimekäs kirjailija saa aikaan tämän: ensi sivulta jo alkaa tökkiä. Ja kun tunne vain voimistuu sivu sivulta, siihen se sitten jää, jonnekin sivun 30 tienoille. Miksikö? Ehkä outojen nimien maailma. Ehkä kirjemuoto. Ehkä hyppely kahden aikakauden välillä, taas.

*

Anja Snellman  Kaikkien toiveiden kylä WSOY 2018

Kreetasta, kreikkalaisten erityisestä saaresta, tätä päivää ja mennyttä. Kahden aikakauden välissä elävä vanha Agave, vuorikylänsä viimeinen asukki, löytää rinteeltä vuoritieltä suistuneen nuoren naisen henkihieverissä ja parantelee yrteillään elävien kirjoihin. Matkaoppaana toimineen Monikan traaginen tarina, ja Agaven elämänmittainen rakkaus Mikisiin, lauluntekijään, kehkeytyy hiljalleen auki, solmiutuu yhteen ja tempaa lukijan mukaansa. 1970-luvulla ensi kertaa käydessämme Kreeta oli melko neitseellinen turistisaarena, mutta tällä vuosituhannella uudestaan käydessämme, turismin inhorealistiset puolet näkyivät ja tuntuivat jo sielläkin.  – Nautin kovasti vanhan Agaven ja nuoren Monikan yhteisen kesän kuvauksesta. Anja Snellman on löytänyt nautinnollista rauhaa tekstiinsä, jonka maustaa hänelle ominainen kirpeys.

***

Silleen mukava sunnuntai oli, että kun Mummoa ei kerta yhtään huvittanut ryhtyä ruuanlaittoon, päätettiin yksissä tuumin lähteä tutkimaan yhtä kotikaupungin uusimmista ravintoloista, jos sieltä löytyisi toisen tekemää. Ja kyllä löytyi.

Eka ylläri oli se, että alkupalapöytä oli runsain ikinä missään joitakin hotelliaamiaisia tai laivaristeilyjä lukuunottamatta. Siis parikymmentä lajia kasviksia sekä kylmäpöydässä että lämpiminä. Lautanen oli pieni, siitä olisi pitänyt tehdä johtopäätös, mutta kun teki mieli maistaa kaikkea pikkuisen. Toinen ylläri piili vihreässä, jonka Mummo kuvitteli maustekurkuksi, tuo peijakas olikin tappavan tuimaa jalapenoa. 

Poikakaveri ehdotteli sipulipihviä, mutta Mummo valitsi havaijinleikkeen. Liha oli kyllä pahoinpidelty ohueksi, mutta levinnyt samalla miehen kouran kokoiseksi. Lisukkeeksi valitut kasvikset olivat rapsakat. Puolivälissä annosta Mummo jo ähki: en kyllä jaksa enempää, en millään. Ei jaksanut avittaa P.Kaverikaan, kun oli oman annoksensa popsinut. Eikä tää ollut enää mikään ylläri. Tulos on ollu sama likipitäen joka kerta, kun annoksia on erehtynyt tilaamaan.

Pissismummo tunsi itsensä ylibuukatuksi vieriessään alas parkkihalliin. Kotimatkalla hän suunnitteli jo mihin instanssiin voisi valittaa ravintoloiden yleisesti liian suurista annoksista. Hävikistä saarnataan sormi pystyssä, mutta kun mummoon ei mahdu enempi kuin mahtuu. Lapsi-ihmisille kyllä on omat listat ja annoskoot, missä viipyy Mummolista puolikasannoksista?

Bussiin kadun poikki, liukkaita paikkoja varoen. Kun aikataulu on minuutintarkka ehtiä bussista junaan, jokaisella pysäkillä tietty pysähdytään ottamaan tai jättämään. Asemalla ei näy mitään eikä ketään. Taulu onneksi kertoo, että juna on myöhässä viisi minuuttia. Nyt oli tuuria!

Tapaan leidi-ystävän ja suunnistamme Lasipalatsille, jossa taas on jonoa. Käyn kysäisemässä etupäästä kauanko ovat olleet, no, kymmenisen minuuttia. Asetumme jonoon. Mikäs siinä olisikaan rupatellessa, jos ei stadin vinhanpureva tuuli kävisi poskipäihin. Kaksikymmentä minuuttia siinä ja toinen jono aulassa lipputiskille. Alakertaan laskeutuva laaja valkea portaikko vetäisi helposti sata ihmistä, mutta on tyhjänä. Ehkä jonotus on jatkunut hisseillä, ainakin vaatenaulakolla löydämme taas jonon.

Museon aulasta avautuu yläilmoihin kaksi pyöreään ikkunaan päätyvää lieriötä. Niistä näkyy enimmäkseen taivasta. Peräseinällä on ’Enso’, muotoaan hitaasti muuttava, musta kuvio valkoisella pohjalla. Kuvio palaa alkuun joka 18.minuutti, saan tietää, ja sen, että enso on japaniksi ympyrä. Tosin suomalaiselle siitä tulee mieleen tietty entinen paperiteollisuusyhtiö.

Sisätiloissa tuntuu lievä kellarin haju. Olemme aika syvällä katutason alla. Musta (puu?)parketti on ääniä vaimentava, mutta ulkokenkien jäljet siinä näkyvät. Magritten elämää ja taidefilosofiaa valaisevat tekstit seinillä keräävät väkitihentymiä, taulujen eteen päästäkseen pitää puikkelehtia. Ihmiset keskustelevat näkemästään, sekä taiteentuntijan että -turistin kommentteja kuulee. Osa Frosterus-suvun taidekokoelmaa täydentää hillitysti päänäyttelyä peremmällä.

Käymme tavatessamme useimmiten taidenäyttelyssä, mutta kuten varmaan moni muu, jonotimme nyt myös nähdäksemme tuoreeltaan tämän ainutlaatuisen paikan, joka ei ole museo, vaan maanalainen galleria. Poistuessamme kahvilan kautta hiffaan, miten ulkojonon olisi voinut kiertää. Vaan mikäpä kiire tässä eläkeläisen elämässä.