Jakaminen, peilaaminen, sitoutuminen – näillä eväillä rovasti Liisa Tuovinen ravitsi seurakuntamme senioritiistaina kokoontunutta väkeä puheenvuorossaan. Ajattelin kuunnellessani jakamisen monitahoisuutta, ei ole kysymys pelkästään asioista puhumisesta, myös yhteiset tunnekokemukset ja yhteiseen päämäärään ponnistelu voivat muodostaa väkevän alustan läheisyyden kasvuun ihmissuhteissa. – Peilaamisessa on kysymys mahdollisuudesta keskustella rauhassa eri mieltäkin ollen toisen kanssa näkemyksistä. On kokemusta sellaisista keskusteluista joidenkin kanssa, jossa ei pyritä kääntämään toista samalle ajatusradalle eikä ajauduta inttämiseen tai peräti umpikujaan. Kokemus kunnioituksesta toisen näkemyksiä kohtaan lisää avoimuutta suhteessa. Keskusteluja voi käydä myös poismenneen puolison, vanhemman tai ystävän kanssa, siinä mielessä suhteet elävät kuolemankin yli.  – Sitoutuminen merkitsee syvällisen luottamuksen syntyä ja vaalimista. Se voi eri suhteissa muodostua eri tavoin, särkyä eri tavoin ja vahvistua eri tavoin. Sitoutuminen on tahdonalaista, mutta myös itsestään uusiutuvaa, niin ajattelen. Rovastin puoliso nosti kommenttipuheenvuorossaan esille myös kosketuksen merkityksen. Sain kyyneleet silmiini, kun muistin pienintä lastenlasta, jonka luottavainen painautuminen väsyneenä isoäidin syliin on ollut viimeisin puhtaan ja molemminpuolisen hellyyden kokemus.

Näinä päivinä on saanut haikeana katsella kurkiaurojen järjestäytymistä ja upeaa muodostelmalentoa kesämaille. Pienemmätkin siipiveikot ponnistelevat yhteistyössä ylävirtauksiin jaksaakseen muuttomatkan.

 Muuttolintujen lähdössä on samaa haikeutta kuin saattaessa lasta elämänsä ensimmäisenä kouluaamuna vertaistensa joukkoon, kuin aikuistuvan lapsen lähdössä vaihtarivuodelle toiselle puolelle maailmaa tai muuttoa kotoa omilleen. Haikeita hetkiä tulee vastaan omienkin muuttojen tai muiden isojen muutosten myötä. Haikeus on elämän perustunteita. Se ei ole niin syvä kuin suru, siinä on paljon toivoa – jos ei paluusta entiseen, ainakin jostain uudesta. Lähdöt ja paluut ovat luonnon ja ihmisen perushengitystä.

Kuin aalto rantaan palaavat linnutkin, tuovat kevään tullessaan.   

Rip ja Muru olivat yökylässä viikonvaihteessa. Perinteisesti saunan jälkeen on mitattu pituustilanne ja tehty merkit tiettyyn paikkaan. Mummeli on enää kuusi senttiä pitempi kuin Rip, ja Muru oli kasvanut peräti kaksi ja puoli senttiä edellisestä mittauksesta. Sää ei oikein meidän ulkoiluaikeitamme suosinut, saimme odotella sadetaukoa ja lopulta se tulikin. Muru haluaa aina ensin puistoon kiipeilemään, sieltä jatkoimme metsän läpi. Rip keräsi tällä kertaa värikkäitä lehtiä ja teki sienihavaintoja. Totesimme, että syyslehdissä on tosi hienoja väriyhdistelmiä ja sävyjä.

Kaupan kulmalla tapasimme Einen, joka tuli vastaan hyvin hitaasti askeltaen. Tervehdin ja pysähdyin kysymään vointia, kun tunnemme ennestään. Eine on jo 90 vuotta vanha ja asuu vielä yksin talossaan. Hänellä oli ollut jännittäviä ambulanssikeikkoja sairaalan päivystykseen, joista hän kertoi eloisasti. Lapset kuuntelivat silmät pyöreinä.

Kerroin lapsille murheeni pihavaahterasta, jonka kasvamista upeaksi puuksi olen 30 vuotta saanut seurata. Sen kaatamisesta on jo tehty päätös taloyhtiön hallituksen kokouksessa. Tuuli riepottaa syksyisin lehtiä yltympäriinsä. Se tietysti ärsyttää lähinaapuria ja kuulemma pilaa talon kattoa. Päätimme lasten kanssa pitää puulle kauniit hautajaiset, kun kaataminen on ohi. Joskus on hyvä huojentaa mieltä painavia juttuja. Surut helpottuvat ja ilot kasvavat, kun niistä saa puhua. Lapsillakin on murheita, he myös osaavat lohduttaa.

Tällä viikolla läksin Toisen mukaan Tädin luo. Menemme avaimella sisään, kun ovikelloon ei vastata. Täti istuu vuoteensa reunalla, mutta ei jaksa ponnistaa siitä jaloilleen ilman apua. – En tykkää kutsumattomista vieraista, Täti murisee taas – kun en ole arvannut käydä kaupasta mitään tarjottavaa. Omissa mielikuvissaan hän käy yhä itse tutusta lähikaupasta ruokansa, vaikka ateriapalvelu on tuonut jo kesäkuusta asti valmiin ruuan kotiin ja välipalatarvikkeet tilataan kotihoitajan tekemän listan mukaan kauppakassipalvelusta ovelle. Tänään on vielä vedenkäyttökielto klo 11-14 putkiremontin loppuun saattamiseksi. Siksi olemme nyt täällä.

Ateria tuodaan kahdeltatoista, mutta Täti ei halua syödä. – Ei ole nälkä, hän sanoo. Toinen vaatii syömään edes vähän, ja aukoo pakkaukset. Täti nokkii haluttomasti ruokaa. Omahoitaja Rose tulee. Käy ilmi, että hän on sekoittanut kellonajat, on siinä uskossa, että vedenkäyttökielto on ollut 9-12, vaikka Toinen oli lähettänyt oikean ajan tekstarilla. Täti haluaa vessaan syötyään. Laitan ämpärin vessanpytyn sisään. Iso lappu jää kertomaan, ettei vessaa saa vetää eikä lavuaariin laskea vettä ennen klo 14. Rose lähtee ja sanoo tulevansa klo 18 taas.

Yritän kysellä tädiltä hänen sota-aikaisesta osallistumisestaan lottatyöhön. Hän on sanonut kuuluneensa paikalliseen veteraaniyhdistykseen sen perustamisesta asti. Täti näyttää hämmentyvän: – En kyllä muista mitään siitä ajasta, olen minä jotain vissiin tehnyt. Toinen tarkistaa postin, avaamatta on tällä kertaa vain kutsu Veteraaniyhdistyksen 60-v juhlaan ja kylpyläreissutarjous Tallinnaan. – Olen aika yksinäinen, sanoo Täti, – ei täällä kukaan muu käy kuin te. Taannoinen kuntoutusviikkojen tuoma piristyminen on ohi, Tädin elämänhalu on kadonnut ja vointi hiipuu. Kun suljemme oven, hiljaisuus jää Tädin seuraksi.

Mediassa sitä vietettiin taannoin, minä vietän sitä jokaikinen päivä. Olin täyttänyt kesällä neljä, kun isoveli aloitti syksyllä koulun. Hänen aapisestaan ja tavausharjoituksistaan ilmeisesti minulle valkeni, miten kirjaimia yhteen liittämällä sanoja voi muodostaa. Itse en tuota muista, äiti on kertonut. Tavallaan kävin ’eskarissa’, kun kuusivuotiaana sain olla kevätpuolella ’kuunteluoppilaana’ alakoulussa, ja opettaja luetutti minulla lukuläksyt ääneen isompien mukana.

Myöhemmin opiskeluaikoina keksin nopean lukutavan, jolla tylsempää luettavaa voi selata keskittämällä katse aina rivin puoliväliin, ja pysyä silti kärryillä mistä puhutaan. Luen edelleen jatkuvasti, lukulasitkin jo on. Silmäilen laiskasti lehdistä kritiikkejä, kehut saattavat herättää kiinnostuksen, mutta joskus kirja aiheuttaa silti pettymyksen. Jätän myös surutta lukemisen kesken, jos teoksessa jokin hankaa vastaan tai kiinnostus sammuu.

Lukutaidon oleellista merkitystä ihmisen kehityksessä harvoin tulee ajatelleeksi. Tieto ei siirry vain kuultuna ja kokemuksen kautta. Lukeminen avaa kokonaisia uusia tiedon maailmoja, auttaa kokonaisuuksien hahmotusta, opettaa kriittisyyttä, ruokkii älyä. – Niin kauan kuin luet, pysyt elävänä – niin kauan kuin elät, luet joka päivä.

Palasimme kurssitapaamisestamme Korpilammen huimankauniista maisemasta. Täyteläinen olo ja hyvä mieli siitä jäi. Meitä oli tällä kertaa seitsemän. Kymmenet työvuodet ja nyt jo eläkevuodetkin ovat joukkoa siivilöineet, mutta ne meistä, joille tapaamiset ovat antoisia ja tärkeitä, tulevat yhä vuodesta toiseen mukaan. Paljon hienoja hetkiä koimme. Kurssimuistot kultaantuvat, myös haalistuvat, mutta ihania ovat ne naurunpurskahdukset, joita kukaan muu ei ymmärtäisi. Koemme yhdessä, miten erityinen on kunkin elämänpolku, miten elämäntehtävä on itse kunkin kautta toteutunut, voimia vienyt ja viisautta tuonut.

Moni meistä on työssään kulkenut vanhojen, sairaiden ja särkyneiden ihmisten rinnalla. Se on opettanut omaakin vanhenemista ja haurastumista ymmärtämään. Kurssitovereista joillakin on nyt omaishoitotilanne, muutama on jo joutunut luopumaan puolisostaan. Kuitenkin sisällämme jossain on yhä se nuori, toiveikas nainen, joka kerran lähti valmistuneena taholleen ammattiin, jatkokouluttautui ehkä, löysi ehkä elämäntoverin ja liittyi sukujen ketjuun lapsineen ja lastenlapsineen. Herkästi kostuvin silmin ja sydämellisesti nauraen täyttyivät yhdessäolon hetket jakaessamme toisillemme kokemuksen rikkaudesta.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon…

Olivat ilonamme eilisen päivää, Esikoinen ja lapset. Aurinko paistoi pihaan. Keinussa röhnötettiin kilpaa. Murunen keitteli luonnonaineksista ruokia jokaiselle, joka halusi hänen gourmetravintolansa listalta tilata. Tämä vaati tietysti kiipeilyä Vaarilan pihan aidalla tammen terhoja napsimassa. Sovittiin kuitenkin, että pihassa viihtyville oravanpoikasille jätetään talvievääksi kaikki yläoksien terhot.

Ritaripojasta on kehkeytymässä oikea hurmuripoika pisamineen, suurine silmineen ja pitkine ripsineen. Hän sallii mieluusti Mummelin hieroa futispeleissä kipeytyneitä jalkalihaksia. Murunen on nyt liittynyt koulun akrobatiakerhoon, kun hän on jo pitkään viihtynyt puistojen ja pihojen puissa ja trampalla temppuilemassa. On sydän kylmänä vain ihasteltava, sillä taitoa on jo melkoisesti. Isäänsä on tullut, Esikoistakin kutsuimme alakouluikäisenä ’kukkulan kuninkaaksi’.

PS Huomioita: tokaluokkalainenkaan ei enää laula lasten lauluja. Nyt lauletaan biisejä.

Runot

Sinikka Huusko   Suolaruusu   Kulttuurivihkot 2019

1962 syntynyt Sinikka Huusko on opiskellut Kriittisessä korkeakoulussa runoutta. Suolaruusu on hänen esikoisjulkaisunsa. Kirja sisältää teemarunoa, Vladimir Nabokovin Lolita-romaanin pohjalta itsenäiseksi kasvava seksuaalisesti hyväksikäytetyn lapsen maailman herkkä kuvaus.   – Runojen aihepiiri on siinä määrin ristiriitaisia tunteita herättävä, että pitäytyminen samassa teemassa tekee lukukokemuksesta raskaan. Sinänsä Huuskon runokieli on kaunista ja monitasoistakin.

”No minä pyydän kovasti anteeksi mutta puolustuksekseni sanon tämän: Kun tuuli tulee, niin tuli leviää. Niin se vain on. Siinä voi sitten tapahtua mitä hyvänsä ikävää. Puut mustuvat nopeammin kuin kuolleet, laululintuset lakkaavat, mehiläinen voi rusentaa pikkuruisen kukan urahdellen alleen, ja kaiken yllä kuu kuin sokea avuton puoliso vain jatkaa hymyilemistään vaikka roihu miltei ylettää sen kellastuneen yöpuvun liepeisiin. Niin, kaikensorttista ikävää puhumattakaan väärinkäsityksistä voi tapahtua, eli joitakin asioita voisi painaa villaisella, sillä niin se vain on pojat: Kun tuuli tulee, niin tuli leviää. ”

*

Romaanit

Malin Lindroth   Vanhapiika   suom. Hannimari Heino   Atena 2019

”Tahattomasti yksinäisen tarina”, jonka tekijä on palkittu ruotsalainen kirjailija ja kulttuurijournalisti. ”Oman elämänkokemuksensa voimin Malin Lindroth valtaa solvausta muistuttavan vanhapiika-sanan ja pesee siitä pois häpeän”, luonnehtii kustantaja teosta.  – Luulin oikeasti, että vanhapiika-käsite on jo kuollut ja kuopattu vapaan seksin aikakaudella, vaan eipä näy olevan. Joillekin sana edustaa mitä ilmeisimmin yhä jollakin tavalla vajaata ja muita huonompaa elämäntapaa – tai jopa kohtaloa. Lindrothin teksti kieriskelee yksinäisyyden, häpeän, vaille jäämisen ja huonommuuden tunteissa oikein olan takaa. Tulee tunne, että vanhapiikuus taitaa olla yksilön sisäisen maailman muinaisjäänne.

*

Lucia Berlin   Siivoojan käsikirja   suom. Kristiina Drews   Aula & Co  2018

Novellisti Lucia Berlin kirjoittaa lyhyitä, värikkäitä kertomuksia oman erityisen elämäntarinansa lähtökohdista ja kokemuksista.   – Tämä on lukijaystävällistä tekstiä, ensinnäkin siksi, että tarinat liikkuvat toisella puolella maapalloa ja niin toisenlaisissa kulttuureissa, joihin ei sukella samaistumiseen asti. Toisekseen Lucia Berlin on sujuva kirjoittaja ja varsin eläväisiä kuvia ja tapahtumia luova. Lukija surffaa erikoisten kertomusten laineilla ja nauttii vauhdin hurmasta.

*

Päivi Laakso   Sääskenpyytäjät   suom. Outi Menna    LIKE 2019 (2016)

Laakso on 1967 syntynyt suomalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka asuu Oslossa ja kirjoittaa norjaksi. Edellinen romaani Parantola on julkaistu suomeksi 2004. Tarina on autofiktiivinen pohjoisen meänkielisellä alueella asuvasta äidistä ja isästä, joilla on ulkomailla asuva Päivi-niminen tytär. Romaanin kieli on erikoisen ilmaisuvoimaista, äidin ja isän vuorovaikutuksen kuvaus on suorastaan herkullinen.   – Pohjoiset ihmiset ja heidän persoonansa alkuvoimaisuus on romaanin erityinen ansio. Päivi Laakso osaa etäännyttämisen, joka antaa tarinalle vielä lisää vahvuutta. Kiinnostava kirja!

*

Juha Siro   Yllämme kaartuva taivas   LIKE 2019

Vuoden 1998 esikoisromaanista lukien yhdestoista Juha Siron julkaisu on 1930-luvun Saksan fasismin nousuvuosista ja sodan melskeistä kiinnostavasti leikattu tulevaisuuteen romaani. Siron sotakuvaus ei mässäile keskitysleireillä eikä rintamasodan raakuuksilla, mutta paljastaa, etteivät kaikki saksalaisetkaan höyrähtäneet Hitlerin yli-ihmisrodun aatemaailmaan. Hento rakkaustarina, jolta sota leikkaa siivet sekä juuret on koskettavasti kuvattu ja tulevaisuuskuva jättää paljon auki.    –   Juha Siro on runsaasti palkittu, myös runoistaan. Hänen kielensä on kaunista ja romaanin rakenne huolella punnittu. Pidin tästä, vaikka en olekaan sotakuvausten ystävä. Sirolla on oma näkökulma.           

*

Joni Pyysalo   Alaska   novelleja   WSOY 2016

Neljän runoteoksen jälkeen Pyysalo ryhtyi proosaan. Tässäpä taas yksi sukupolvensa (s.1974) tulkki, akateeminen turkulaiseliitin kehuma kirjailija. En osaisi sanoa, onko Alaska varsinaisesti romaani, ehkä mieluummin kahden rinnakkain kulkevan tarinan modernia proosaroiskintaa. Kaksi outoa eläjää ajautuu toistensa taajuuksille, kytkeytyy yksiin hetkeksi ja hajoaa sitten atomeiksi.   – Jo kuudenkymmenen sivun jälkeen tunsin siinä määrin vastenmielisyyttä, että keskeytin lukemisen. On kyllä sairasta, ajattelin. Sitten etsin joitakin kriitikkoarvioita, joissa kehuttiin Pyysaloa kovasti. Päätin yrittää vielä. Palan kerrallaan tarinoita pureskeltuani, noin puolessa välissä kirjaa aloin saada ideasta kiinni. Pyysalon stereotarinalle löytyi logiikka. Dramaattinen loppu oikeastaan vaati tuon pureskelun ollakseen aito. – Silti mietin, miten nämä nykykirjailijoiden tarinat ovat usein niin synkkiä, jopa vastenmielisiä. Kuka haluaa lukea jatkuvaa tajunnanvirtaa lasten  pahoinpitelystä ja  hyväksikäytöstä, seksuaalisista perversioista ja itsetuhoisista ihmisistä? Positiivista on Pyysalon elävä, vahva ja vivahteikas kieli.

*

Marja Björk   Lainaa vain   LIKE 2016

Helsinkiläinen 1958 syntynyt Björk kuvaa kuudennessa romaanissaan oikeustiedettä opiskelevan naisen suistumista alkuperäisestä elämänsuunnitelmastaan miehen vuoksi. Lyhyellä onnella on hintansa. Tarina sijoittuu 1990-luvun laman aikaan.   – Björkin suorasukainen tyyli on romaanin aiheeseen liittyen tarpeeksi voimakas kuvaamaan päähenkilönaisen elämän kuvioita. Puhuttelevaa ja mukaansa tempaavaa luettavaa. 

*

Fredrik Backman   Kiekkokaupunki    suom. Riie Heikkilä   Otava Seven 2017 (2016)

”Riipaiseva kertomus, joka ei jätä ketään kylmäksi”. On pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa juurikaan muuta ei voi harrastaa kuin jääkiekkoa. Syntyy suuri unelma jääkiekkokaupungista, jonka pojat ja poikien perheet alkavat elää jääkiekkounelmaa. Kunnes unelma särkyy.   – Tartuin kirjaan, koska pidän jääkiekkopelin katselemisesta. Backman osaa kuvata äärimmäisin nyanssein mitä huipulle pääseminen vaatii ja mitä se antaa. Terävästi kirjailija eläytyy myös pienen paikkakunnan ihmissuhdeongelmiin ja kiekkoyhteisön sisäisiin hierarkioihin. Kirja on jännittävä ja pitää imussaan alusta loppuun.

*

Lucinda Riley   Enkelipuu   suom. Hilkka Pekkanen   Bazar 2018 (2015)

Irlantilainen 1967 syntynyt Riley kuuluu sarjaan viihteellisten kartanoromaanien kirjoittajat, joiden tuotoksia käännetään kymmenille kielille ja myydään miljoonittain. Romaani on sukupolvikertomus, jossa  tapahtumat sijoittuvat Walesiin, Lontooseen ja Hollywoodiin. Juonenkäänteitä riittää, on menestyneitä ja omituisia persoonia, on täyttymätöntä rakkautta ja taloudellisista syistä solmittuja liittoja. Kartano on henkilöiden elämän keskipiste. Kamalin kääntein etenevä tarina ohjataan huolella likipitäen onnelliseen loppuun.         – Muistin elokuussa, etten ole tänä kesänä ostanut yhtään pokkaria ja tempaisin tämän jostain alekorista.  Myönnän, että ostopäätökseen vaikutti kirjailijan irlantilaisuus, mutta kyllä vanha kunnon Maeve Binchy tämän voittaa kertojana. Rileyn tarinassa on synkkiä ja uhkaavia sävyjä, jopa siihen mittaan, että epätodellisuus alkaa häiritä lukijaa. Jotain pakonomaista loppuratkaisussakin on.  

***

Toinen sanoi aamulehden hakumatkallaan aistineensa syksyn tuoksua ensi kertaa tämän vuoden kierrossa. Vaikeaa on tarkemmin määritellä mistä kaikesta syystuoksu koostuu, mutta kyllä sen tunnistaa. Siinä on viileyttä, hyvästelyä, haikeutta, kiitollisuutta, kypsyvää ja maatuvaa. – Lapsuusmaalla siihen liittyi kypsyvän puutarhasadon ja viljanpuinnin vahvat tuoksut. Odotin aina malttamattomasti koulun alkua, uusien asioiden kiehtovaa oppimista, tovereiden ja opettajan tapaamista kesän jälkeen. – Mitä odotan nyt? Metsäkävelyjä. Solahtamista harrastuksiin, piireihin ja tapahtumiin, jotka on voinut itse valita. Aikuislasten, lastenlasten ja ystävien tapaamisia. Vuodenaikojen värittämää kahdenkeskistä arkea.

Pyrähdimme eilen illansuussa kotiseudullamme sijaitsevaan kassisen musiikin ystävien pyhiinvaelluskohteeseen, Ainolaan. Luonnontilaisella metsäkumpareella mäntyjen keskellä on tuo persoonallinen vanha talo, jonka alapuolisella, aurinkoisella rinteellä kukkii Aino Sibeliuksen perustama puutarha nykyasussaan. Siellä hymyävät ihanasti syvänsiniset ukonhatut, punaiset ja valkoiset syysleimut, heleänsiniset ruiskaunokit, juhlavat gladiolukset ja dahliat, herkät kosmoskukat, hehkuvat ruusut ja tuoksuvat omenat. Vanhojen juurevien mäntyjen latvukset kohoavat kohti taivaanlakea pyörryttäviin korkeuksiin. Puutarhan penkillä istuja voi kuunnella rauhassa silmät kiinni tuulen ääniä, mäntyjen havinaa, haapojen helinää, heinikon kahinaa. Talon päädystä löytyy vielä villiintynyt kukkamaa, herkkiä hajuherneitä, ruiskukkia, muutama myöhäinen unikko. Eteläpuolisella alarinteellä sijaitsee kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen ja Aino-puolisonsa leposija.

Ilta-aurinko valaisi Ainolan kodikasta pientä salia, jonka täytti otollinen yleisö. Meille tutuiksi ja rakkaiksi tulleet Trio La Rue -muusikot Virva-pianisti ja Susanna-viulisti meditoivat Sibeliuksen harvoin kuultua, varhaista pianotrioa sekä kuusiosaista, slaavilaissävytteistä Dvorakin pianotrioa sellisti-Esikoisemme kanssa. Siinä syntyi hetkiä, joita harvoin elämässä kokee. Kun kaikki on täydellisesti kohdallaan: musiikki, soittajien tulkinta, yleisön vire ja paikan atmosfääri.