Liisa Marjatta Järvinen Ja niin tapahtui – ryökynästä rovastiksi – mediapinta 2018
”Nainen kirkkopolulla 1960-luvulta
2000-luvulle” alaotsikko kertoo ytimekkäästi mistä on kyse, kirjoittajan
näkemyksestä omasta elämäntiestään tytöstä naiseksi, papiksi, kirjailijaksi.
Omalla jäljittelemättömällä tyylillään eläväisten tarinanpalasten ja
piirroskuvien kera kirjoittaja kuvailee tietään hämäläisestä lapsuusmiljööstä
teologisten opintojen kautta helsinkiläiseen seurakuntaan lehtoriksi ja
papiksi. Mosaiikkimainen kuvakooste paljastaa tekijänsä sielunmaiseman
rikkauden. – Olen lukenut Järvisen
kirjallisen tuotannon lähes kokonaan, joten monet tarinat ovat ennestään
tuttujakin, mutta myös uusia putkahtelee muistikomeroista. Tästäkin
muistelmateoksesta tulee esiin, kirjailijalle tärkeä pappeusteema, onhan hän
sitä naisteologien sukupolvea, joka vihittiin papiksi vasta 1980- luvun
lopulla. Kirja oli minulle monin tavoin sukellus oman nuoruuteeni teemoihin.
Huumorin ja piirrosten ansiosta lukukokemus oli riemastuttava.
*
Orhan Pamuk
Punatukkainen nainen suom. Tuula Kojo Tammi 2019 (2016)
Turkin tunnetuin nykykirjailija Orhan Pamuk
sai Nobel-kirjallisuuspalkinnon v. 2006. Viimeisin suomennettu romaani kiertyy
vanhan Oidipus-myytin itämaisten muunnosten punokseksi. Turkkilaisessa
kulttuurissa isän ja pojan suhde on suvun ja perheen peruspilareita. Päähenkilö
joutuu nuorena lukiolaisena kaivontekijämestari Mahmutin apulaiseksi taatakseen
äidille ja itselleen toimeentulon isän jätettyä perheensä. Mahmut on loistava tarinankertoja
ja nuorukaisen ja kaivomestarin välille kehkeytyy isä-poikasuhde, jonka
taustalla on muuan punatukkainen nainen teatteriseurueesta. Kiihkeän nuoruuden
rakkauden muisto ja tarujen tragedian toistuminen päähenkilön elämässä
muodostaa romaanin loppuratkaisun. – Romaani
on omalla tavallaan kiehtova tarina, joka jää vanhoihin myytteihin
kaivautuessaan väistämättömän tragedian vangiksi.
*
Lucinda Riley
Varjon sisar suom. Hilkka Pekkanen Bazar 2019 (2016)
Riley, irlantilainen bestselleristi, ryhtyi tahkoamaan kirjasarjaa seitsemästä sisaresta. Prisman kirjahyllyköltä poimin sarjan kolmannen pokkarina, jonka 733:ssa sivussa riitti lukemista viikkokausiksi epidemian sulkeman kirjaston ollessa kiinni. Kirjasarjan idea on lainattu kreikkalaisen mytologian tarusta, joka kertoo Plejadien tähtisikermästä, jossa on valovoimainen kaksoistähti. Rileyn tyyli on runsassanainen ja kuohkea, osittain ehkä johtuu tavastaan työstää romaaneja sanellen. – Ajattelen, että ajankuluna paksut romaanit ovat paikallaan, mutta lukijan mieleen saattaa tulla, että tiivistämällä ja turhaa höttöä karsimalla henkilöt nousisivat selkeämmin esiin ja juoni etenisi ripeämmin. Karanteenilukemistona tämä ihme kyllä toimii.
*
Piia Leino Yliaika S&S 2020
Helsinkiläinen 1977 syntynyt toimittaja ja kirjailija Piia Leino on kehrännyt kokoon ankean tulevaisuusdystopian. Tarinaa kuljetetaan kahdessa ajassa, vuodessa 2024 ja 2052. Politiikka ja poliitikko Annastiina Kankaanrinta ovat pääosassa. Kun kehitellään tekoälyinnovaatioita ja ryhdytään laatimaan lakeja, ei aina tiedetä, mihin ne pitkällä aikavälillä voivat johtaa. Kirjailijan missio tuntuu olevan näyttää, mitä talouselämän ehdoilla etenevä kehitys tuottaa yksilön kannalta. – Näköala, jonka kirjailija tarinallaan avaa, on hyytävä. Kirjaa lukiessa näin painajaisunia, mikä ei ole tavallista. Tavallaan tärkeä keskustelunavaus tässä ajassa.
*
Kari Palin Kuritushuoneen
päiväkirja
CrimeTime 2020
Sörkan
vankilassa 1970-luvulla rikolliseen elämäntapaan ajautuneet stadin kundit
lusivat toistuvia tuomioitaan. Kuritushuone oli täynnään taparikollisia, joita
vankeinhoitolaitos piti parantumattomina venkuloina, joukossa myös taposta ja
murhista tuomittuja. Monet päättivät, etteivät enää jatka elämäntapaansa, mutta
viinanhuuruisessa vapauden hurmassa päätös unohtui. Neljättä tuomiotaan sovittava
vanki on varovaisen tosissaan aikomuksessaan muuttua. Hän on oikeilla jäljillä
ja saa myös muutokseensa tukea. – Epidemia-ajan
riskiryhmäkaranteenilaisen on helppo samaistua vangin yksitoikkoiseen elämään. Mitään
suurta taidetta päiväkirjateksti ei ole, mutta vilpitön yritys välittyy
lukijalle ja myötätunto herää. Senkin oivalluksen voi tehdä, että vangit ovat
yksilöitä erilaisine piirteineen, ja varhaiset vaille jäämisen ja pettymyksen
kokemukset istuvat tiukassa.
Helluntai on alkuseurakunnan syntymän, Pyhän Hengen vuodatuksen ja yhteyden juhla. Erillään olon näännyttämät karanteenilaiset tarvitsevat kaiken saatavilla olevan ilon tuomaa voimaa voidakseen palata näkyville, etsimään oikeita ja mahdollisia tapoja yhteyteen rakkaidensa ja toisten ihmisten kanssa.
Eilen iloitsimme lastenlasten erinomaisista koulutodistuksista ja alkavasta kesälomasta. He myös tarvitsevat perhe- ja sukuyhteisön parissa voimaantumista. Kesä on kesä tänäkin vuonna, vaikka joudummekin vielä muistamaan tietyt rajoitukset ja etsimään uudenlaisia tapoja liittyä toisiimme.
Nyt on kevätkesä, en voi jäädä tuijottamaan ikkunastani puun tyhjää paikkaa ja revittyä pihaa, se on selvä. Joudumme joka tapauksessa olemaan vielä aika paljon aloillamme koronaohjeistuksen takia. Täytyy pakottautua kehräämään suunnitelmaa, miten pihan vauriot korjataan. Onneksi terassi on paikallaan. Onneksi on ennen kaikkea tuo Toinen, eihän mistään mitään tulisi minun vähäisillä voimillani. Säilyneet kasvit on otettava ylös, maa möyhennettävä, lisättävä multaa, tasoiteltava ja kylvettävä nurmea, istutettava kasvit uusiin paikkoihin. Voisiko tuon tyhjän paikan täyttää kukkivien pensaiden rivistöllä. Se ei ainakaan kylväisi lehtiään naapurin pihan puolelle eikä talon katolle. Grrr.
Pessimistin lohdutus: Niinpä niin, sen saattoi arvata. Älä koskaan kiinny mihinkään, älä keneenkään. Älä kuvittele, että on olemassa asioita, ihmisiä, eläviä olentoja tai luontoa, joka saisi kasvaa, kulkea ja lakastua kanssasi. Ei ole. Ainoa mikä on varmaa, on kuolema ja tuho. Joko nyt, ennemmin tai myöhemmin.
Positivistin lohdutus: Niinhän se on, elämä on jatkuvaa muutosta. Jokaisen muutoksen alta voi versoa kuitenkin uutta. Muutos on mahdollisuus! Usko pois, huomenna tuntuu jo paljon paremmalta!
Myötäelävä lohdutus: Niin. Arvaan, että sinusta tuntuu nyt kurjalta, kunpa osaisin lohduttaa. Haluaisin ymmärtää, mitä tämä tapahtuma sinulle merkitsee. Jos voisit kertoa jotain tunnelmistasi…
Menetys voi olla puun muotoinen. Kun minulle kerrottiin, että minulle rakas puu on kaadettava, koin ennen kokematonta tuskaa. Ensin ajattelin, että kytken itseni kettingillä puun runkoon, kun moottorisahamurhaajien partio tulee. Sitten halusin muuttaa pois, lähteä pakoon. Ne tulivat varhain tänä aamuna, olin vielä nukkumassa, en ehtinyt pakoon. Oksa oksalta keväänvihreää iloa hehkuvan vaahteran kukkiva mekko riisuttiin. Viimeksi pilkottiin suoraselkäinen runko, jonka kannosta näki, että puu oli terve ja elinvoimainen. En ehtinyt hyvästiä sanoa, kun kaikki, jopa kanto, oli viety pois. Piha on raastettu, ruoho ja kukat silpoutuneet. Sielunpuuni paikalla vain autio tyhjyys. – Lohdutonta.
Tänään pakkasimme koriin kahvitermarin lisäksi limsaa, suklaakeksejä ja shampanjaa sekä kinuskitäytekakun. Ajoimme Esikoisen paratiisipihaan juhlimaan kesää. Rip ja Muru esittivät upeita voltteja trampalla, tulivat siitä sitten kesämaljoille ja kakulle kanssamme. Kouluunpaluu oli selvästi laukaissut eristysfiiliksen. Kumpikin tuli vuorotellen istumaan syliin oma-aloitteisesti ja halusi halauksen. Se kyllä sulatti ikävänkohmeet tehokkaammin ikinä.
Piha hehkui kaikenvärisissä kukissaan, ja mustarastas vihelteli jossain viereisen puiston puussa. Löysin pari pientä suloista varjoliljaa jo kukassa saniaisten joukossa. Jopa orkidea ikkunalla ruukussaan oli herännyt kukkimaan. Elämä voittaa!
Vaihteluksi ja virkistykseksi pakkasimme taas kahvikorin ja suuntasimme Sipoon maalaismaiseman halki kohti Nikuvikenia, jossa kaupunkimme ulkoilualue ja veneranta sijaitsee. Edellisestä käynnistä oli runsaasti aikaa, yhtä ja toista muutosta oli tapahtunut. Kalliolla sijainnut päärakennus oli jo vuosia sitten palanut maan tasalle. Palojäljet oli raivattu pois ja nyt kallioisen merenrantamaiseman jylhyys pääsi oikeuksiinsa. Rinteessä olivat mustikat jo tekeillä ja maa sinisenään kukkaa. Autoja oli parkkipaikalla runsaasti ja koska rantamaisemassa ei ollut kuin yksi pariskunta lisäksemme, voi päätellä, että veneilijöitä olivat muut. Toinen pariskunta viritteli tulia katokseen, me kävelimme kalliolla ja istuimme sitten kahvittelemaan saunan kuistille.
Vesi välkehti auringossa. Kauempana lipui purjevene saaren taakse. Rantaruovikossa silkkiuikkuemo hautoi tyynesti pesässään. Kuistin edustan mäntyyn lennähti pieni ja siro vaaleanharmaa lintu ja piti meille konsertin. Olisiko tuo leppälintu, tuumin, ei kovin erikoinen laulaja, mutta yksinkertaisen säkeen kirkas ilo oli suloista kuulla. Tällä kertaa lintukirja ja kiikari olivat jääneet kotiin, voimme rauhoittua kuuntelemaan ja katselemaan luonnon kauneutta. – Kevät on täällä!
Nythän meille on kerrottu, että ravintolat saavat avata kesäkuun alusta, kuitenkin aukiolorajoituksin, 50{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} asiakasmäärin. Tarjoilusta ja anniskelusta on vielä eri määräykset. Buffet-aamiaisten järjestäminen hotelleissa vaatii vielä sorvaamista. Aamiainen tuskin sujuu yksittäin tarjoiltuna nykyisellä henkilökuntamitoituksella. Kokoontumiset, mm. kirkkoihin tulevat luvalliseksi enintään 50 henkilölle. Tämä pitää kesäfestarit ja urheilukatsomot vielä poissa kuvioista. Saa nähdä virkistyykö kotimaan matkailu näillä eväillä.
Riskiryhmäläiset eivät paljon helpotusta eristykseensä toistaiseksi saa. Yhä me seisoskelemme ikkunoiden luona katselemassa liikkuuko pihalla tai kadulla ketään, sataako vai paistaako, eli pääseekö edes lenkille tänään. Luonto tarjoaa kyllä virikettä, jos sinne selviytyy, mutta eihän sekään sosiaalista kanssakäymistä korvaa. Kesä on sukujuhlien ja -tapaamisten kulta-aikaa. Joko nyt saisi järjestää lähipiirille tapaamisen, missä voitaisiin juhlia tutkintonsa suorittaneet nuoret ja muistella hautaan keväällä saatetut vanhukset?
PS. Tämänpäiväiset ohjeistukset ovat riskiryhmille oikeansuuntaiset. Siis varsinaiset suositukset eivät muutu, mutta lähiomaisten ja ystävien tapaamiset eivät ole ehdottomasti kiellettyjä, omaa harkintaa ja maalaisjärkeä saa käyttää.
Lapsi ihmettelee kaikkea. Rauhan alkuvuosina syntyneenä ihmettelin aikuisten puhetta vainajista, kaatuneista ja kuolleista. Isäni ja äitini olivat kumpikin menettäneet sodassa vanhimman veljensä. Äidit, vaimot ja lapset heitä muistelivat ja kaipasivat kyynelin, sisarukset menetyksen ja murheen tuntein. Sankarihautausmaalla käytiin heidän muistopaikallaan kukkia viemässä.
Sotatarinat glorifioivat sankareiksi luotien kaatamat, kranaattien silpomat, pommien ja tykin kuulien murskaamat ihmiset, jotka eivät itseään sankareina pitäneet. Mitä kauemmaksi historiaan sotavuodet jäävät sitä harvemmaksi käy kaatuneiden lähiomaisten ja muistelijoiden joukko. Jälkipolvet nostavat yhä kiitollisina tai velvollisuudentuntoisesti lipun salkoon tänään, kaatuneiden muistopäivänä ja itsenäisyysjuhlien aikaan.
Otsikon toteamus on jäänyt mieleen professori Antti Eskolan uskon pohdiskeluja sisältäneistä teoksista. Viime aikaisten hälyttävien, Afrikkaa koskevien uutisten äärellä on todettava: muutakin on kuin viruspandemiaa. On yhteiskuntien kehitystason eroja. On taloudellista ja koulutuksellista eriarvoisuutta. On tuholaisten aiheuttaman nälkäkatastrofin partaalla hoippuvia kansoja, joista alkaa jälleen uusi pakolaisvirta eteläisen Euroopan turkoosina välkkyvän kuolemanmeren yli.
Maailmanlopun ennustajilla on materiaalia yllin kyllin. Virallinen synkistelijämme, luontoaktivisti Pentti Linkola on vaiennut. Kuka nyt muistuttaisi meitä, ettemme yksilöinä emmekä lajina ole ikuisia. Meitä on yksinkertaisesti liikaa maapallon rajalliselle kestokyvylle. Olemme monin tavoin kekseliäitä sekä itsemme että toistemme viihdyttämisessä ja tuhoamisessa. Viisautta on vähemmän eikä se asu samoissa kamareissa kuin valta.
Tapasimme yhdessä koko poppoon kanssa meren rannalla. Kukin perheyksikkö istui omalla retkihuovallaan, omine eväineen. Se isompien lasten ja kuopukkaisen iloinen pulina oli juuri sitä, mitä tässä eristyksessä on eniten kaivannut. Olen sitä mieltä kahden kuukauden karanteenin kokemuksella, että jos kuolla pitää, niin mieluummin sitten koronavirukseen kuin ikävään. Pojantytär, 1v 7kk oli päiväkodissa taiteillut pienen kätösensä jäljen sekä äidilleen että mummelille muistoksi korttiin. Sykähdyttävää.
PS. Illemmalla käytiin vielä ihanan aikuismainen keskustelu Esikoisen kanssa kaikenmaailman asioista. Sekin virkisti!
