Olemme kesän mentyä hiljentyneet sunnuntaiaamuisin radion ääreen. Olen pitänyt radiojumalanpalveluksen tasalaatuisesta äänestä ja musiikista. Seurakuntien striimaukset osoittautuivat kovin eritasoisiksi, ja televisiosta lähetettiin messu-uusintoja, mikä on täysin kuollut idea. Kirkkovuosihan elää teksteineen kulloinkin läsnäolevan seurakunnan osallistumisesta. Adventtina jäimme pitkästä aikaa katsomaan televisiosta lähetettyä messua Siuntion kirkosta. Vaan kuinkas kävikään.

Vanha keskiaikainen kirkko puhutteli kyllä tilana, jos nyt ei kauneudella niin ikiaikaisuudellaan. Seurakunnan kanttori soitti urkuja mallikkaasti, mutta upeaääninen oopperalaulaja ei ehkä ollut paras äänenjohtaja virsilauluun. Hän lauloi komean soolonkin, oopperamaneerit tosin rikkoivat laulun sanomaa. Seurakunta lauloi kuoronsa tukemana adventtiriemuun kutsuvan hoosianna-hymnin. Siihen voi sydämessään yhtyä.

Messumenojen kuvauksen paras kohta oli, kun kamera aika ajoin rauhoittui aidoin kynttilöin liekehtivään kattokruunuun. Liturgi yritti parhaansa, mutta yli taitojensa. Ihmettelin jälleen, miksi papit eivät ymmärrä lukea vuorotervehdyksiä, jos nuottikorva on heikko. Tässä messussa jolloteltiin Isämeidän rukous ja Herran siunauskin.

Palaamme mieluusti radiokirkkojen ääreen taas jatkossa.

Adventtikynttelikkö löytyi laatikosta, johon olin sen viime joulun jälkeen tallettanut. Kynttilät unohtuivat eilisellä ostosreissulla, mutta Toinen pujahti hakemaan lähikaupasta. Sytytän aamukahvilla ensimmäisen neljästä.

Valo! Pihan valonauhat, etuoven valokranssi! On merkityksellistä, että sytytämme valoja yhdessä. Kiitollisina, että olemme saaneet yhdessä kulkea nämä kaksi vaikeaa vuotta toisiamme tukien ja varjeltuneet taudista. Kiitollisina osaksemme tulleesta ystävyyden siunauksesta. Kiitollisina pojistamme rakkaineen, neljästä ihanasta lapsenlapsesta erityisesti.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on evankelis-luterilaisen kirkkomme juhlapyhistä merkittävimpiä. On koskettavaa juhlantuntua, kun kirkontäysi seurakunta on vuodesta toiseen kokoontunut laulamaan Hoosianna-hymniä. Epidemiatilanne saattaa estää kokoontumisia, mutta rukousta se ei estä. Hoosianna, Herra auta! Adventti, lisääntyvän valon juhla, on yhä paikallaan kalenterissa. Seurakunta odottaa Kristusta valoksi maailman pimeään yöhön.

”Hiljainen kuninkaamme, pysähdy elämämme keskelle,
anna sisimpämme aueta sinun läsnäolollesi,
havahduta meidät iloosi, valmista sydämessämme tilaa valtakuntasi tulemiselle.”

Työvuosina tahti vain kiihtyi joulua kohti. Ei ollut tilaa tunnustella miltä tuntuu marraskuu. Eläkkeelle jäätyä putkahti päiväkirjaani lause: alkaa olla syksy syksyltä syksympää. Aloin tunnistaa ilmiön, jonka nimesin marraskuun matalamieleksi. Se kesti yleensä noin kaksi viikkoa. Nyt mietin: marraskuun marras tulee vuosi vuodelta martaammaksi, vanhuuttako tämä on?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa marrasoire muuttui siinä määrin vakavaksi, että tokenin siitä vasta antibioottikuurin ja viruslääkkeen avulla ja pitkillä päiväunilla. Lapsenlapset ovat olleet kipeinä myös tahoillaan. Työelämässä ahkeroijilla ei näytä olevan varaa kuunnella itseään, painetaan patteripupuina päivästä toiseen pikkujoulujuhlia ootellessa.

Me asumme maassa, jossa on neljä vuodenaikaa ja niidenkin epämääräiset väliliukumat venyvät ja vanuvat ainakin maan eteläosissa. Luulisi vanhojen jo tottuneen. Vaan ei, moni on hankkiutunut vaivihkaa eteläiselle aurinkovyöhykkeelle eläkepäivien viettoon. Toiset matkailevat mihin suuntaan pääsevät, jos talous ei tee tiukkaa.

Koronatartuntatilanne on taas ennätystapissa vähän joka puolella, mikä sekä vaikeuttaa että rauhoittaa sinne tänne säntäilyä. Kaltaisilleni käypä marrashoito on olla aloillaan, ottaa kukin päivä sellaisena kuin se valkenee, hämärämpänä tai valoisampana, ja hakea pienten ilojen kopasta mahdollisuuksien mukaan sopivia mausteita tavallisten askareiden lomaan.
– Aina ei ole pimeää. Eilenkin tuli tupsaus lumihiutaleita, valoa pilvien raosta ja lempeää hämäränhyssyä iltaa kohti. –

Reilu pari viikkoa marraskuun pimeyttä on raahustettu läpi. Viime viikkoni on mennyt antibioottia syöden. Tämän viikon puolella tuli vielä viruslääke kehiin. Lääkitys väsyttää, vaan jospa tämä tästä pikku hiljaa normalisoituisi. Rokotusten jälkivaiva, päänsärky, on ainakin alkanut hellittää.

Isänpäivä meni iloisemmissa merkeissä. Murulla oli esiintyminen musiikkiopiston viululeirin isänpäiväkonsertissa. Oli ilo kuunnella kymmentä lahjakasta viulistia, kukin omassa kehitysvaiheessaan. Erityisesti jäi mieleen parin pojan esitykset. Muru oli porukan nuorin, joten hän sai aloittaa Schubertin Mehiläisellä. Konsertin päätti koko upean viuluryhmän raikas yhteisesitys. Kuopuksen perheen porukka oli flunssainen, juttelimme illalla videopuhelua. Pikkufriidu yski pahankuuloisesti, mutta hyppelehti silti kuvassa mukana, ja pikkupikkuinen oli jo unten mailla.

Ensimmäinen oikea pakkasyö ollut täällä etelässä, eilisaamun lukema miinus seitsemän. Tänä aamuna taas plussalla sama lukema. Sääennusteetkin soutavat ja huopaavat talven tulon kanssa. Autonrenkaiden vaihto on kumminkin tilattu tulipa talvi tai oli tulematta. Aamulla hajosi autokatoksen lukko käsiin. Onneksi ehti aueta ensin, että saatiin menopeli ulos ja käyttöön.

Sillä aikaa, kun lojuin nirvanassa hierojan käsissä, Toinen oli saanut Tätinsä talon isännöitsijältä puhelun, jossa ihmeteltiin vedenkulutuksen äkillistä nousua. Syylliseksi arveltiin Tädin ikiaikaista pesukonetta, jolla vaihtuvainen kotihoitajien armeija pesee lakanat sekä pitovaatteet tarvittaessa. Omahoitaja laittoi aina pyykkipäivänä pesuhuoneeseen lapun: Älä koske pesukoneeseen. Omahoitajaa ei enää ole, ei ehkä varoituksiakaan. Mitä lie tapahtunut, mutta kone on sekaisin. Onneksi ei vesivahinkoa asunnossa kuitenkaan. Pitääkö ostaa vielä uusi pesukone, Toinen tuumii nyt.

Meillä on ollut tapana nostaa vanhempiemme kuvat esille pyhäinpäivänä, jota myös vainajien muistopäivänä vietetään. Tuli lampukassa, tuohus ja tuikut saavat palaa loppuun sisällä, ovipielessä puolestaan lyhtykynttilä.

Pyhäinpäivää vietetään kristillisissä kirkoissa pyhien ihmisten muistoksi. Pyhyys liittyy ihmisen elämän merkitykseen kristityille, heissä on hyväntekijöitä, rauhanrakentajia, profeettoja, viisaita opettajia, palavia rukoilijoita ja evankeliumin sanansaattajia. Omia poismenneitämme emme muistele siksi, että he olisivat olleet erityisen pyhiä ihmisinä, vaan siksi, että he ovat liittyneet rakkauden sitein elämäämme, kulkeneet kanssamme, näyttäneet tietä. Kiitämme heistä ja muistelemme, mitä hyvää heidän kauttaan saimme. Ihmisyyteen kuuluu vajavaisuus. Oman ja läheisten epätäydellisyyden hyväksyminen vapauttaa kiitollisuuden. Ja siitä saa voimaa.

Aamiaisen ja lehdenluvun jälkeen rantaudun kirjoitushuoneeseeni ja avaan sälekaihtimen. Hätkähdän: naapurin pihalla on punakeltainen ema, ensihoidon auto. Ennen kokematon näky pysäyttää. Tiedän, että enää naapurissa ei asu vanhuksia, lapsiperheitä vain. Ei kai lapsille ole sattunut jotain, nousee hätääntynyt ajatus. Sitten: auto on tullut hiljaa, ei siis mitään kovin dramaattista kuitenkaan. Aamu on jo pitkällä ja useimmat autot ovat pihasta poissa, työssä kävijät töissään, isommat lapset koulussa. Nuori ja hontelo ensihoitotyöläinen tulee painavine laukkuineen autolle, jättää laukun ja ottaa pyörätuolin. Huoh. Ei mitään kamalaa siis. Hetken päästä pienten kaksosten äiti nostetaan tuolissa autoon, oikea nilkka on paketissa. Ema-auto lähtee yhtä hiljaa kuin on tullutkin.

Kuuntelen pyhäaamuisessa rauhassa radiokirkkoa, jossa saarnan aiheena on evankeliumin anteeksiantamusteksti Matteuksen mukaan: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Ehdollinen anteeksianto? Entä jos eksyy kaivelemaan toisten itselle aiheuttamia mielipahoja ja niiden anteeksiantamisen tilaa? Läheskään kaikkea toiselle aiheuttamaansa ei ole itsekään tehnyt tahallaan, ei edes tiedä toisen pahoittaneen mielensä. Kaikkea itselle aiheutettua pahaa mieltä ei asianomainen tietämättömyydestä tai tieten pyydä koskaan anteeksi. Pitäisi kuitenkin antaa anteeksi eikä jäädä hautomaan asiaa.

Saarnassa ei puhuttu itseäni eniten askarruttavasta tilanteesta: entä jos ei voi antaa itselleen anteeksi, koskeeko Jumalan anteeksiantoehto sitäkin? Entä jos on tehnyt vaikka vain kerran itsellekin käsittämättömästi ja ilman mitään syytä toiselle pahaa? Jos on pyytänyt anteeksi, ehkä kokenut saaneensa anteeksi, mutta kokee itse tekonsa yhä anteeksiantamattomaksi ja kantaa syyllisyyttä läpi elämän?

Runot

Kaarina Valoaalto Äimän käki Poesia 2021

Kaarina Valoaalto (1948-2021) oli eräs erikoisimpia runoilijoitamme, hyvällä tavalla sitä. Tämä teos on postuumisti julkaistu, kirjailija ehti työstää kokoelman valmiiksi ennen kuolemaansa. Hänellä on omintakeinen ja kuvastoltaan rikas runokieli. Häneltä jäi runsaasti julkaisemattomia runoja, ehkä postuumeja kirjoja saadaan vielä lisää. – Minun täytyy tunnustautua Valoaallon runouden ihailijaksi. Hänen teksteistään puuttuu kaikenlainen temppuilu ja rääväsuisuus. Yksinkertaisesti ja mahtavan osuvasti kuvattua elämää ja ajatuksia. Nämä runot ovat niin tosia ja samalla niitä lukee hymyssäsuin, jopa naurahdellen.
*
Proosa

V.S. Luoma-aho Delete Kosmos 2021

Kenties tuhansista lukemistani kirjoista erikoisin. Mykistää, kun pitäisi jotain sanoa. Ei tämä ole romaani, ei runoa – jonkinlainen kirjallinen temppurata ehkä. Todennäköisesti kirjoittaja on poikkeusihminen – kenties kustantaja on nähnyt tässä potentiaalia, jota minä en havainnut. – Mitä ihmettä tämä ihminen yrittää sanoa, mietin yhä useammin loppua kohti tarpoessani. Ja kyllä, tämä ei ollut minusta hyvä kirja. Okei, erikoisuus ei ole huono asia, ellei se sitten yhdisty täydelliseen logiikan puutteeseen. Jotain hyvää löysin: kirjoittajalla on rikas sanavarasto, erityisesti kirosanojen osalta.
*
Selma Lagerlöf Untuvainen suom. Uuno Kailas (1912) Tiberiuskirjat 2021

Tiberiuskirjat on julkaissut pieniä novellikokoelmia menneiden vuosisatojen mestareilta. Lagerlöfin (1858-1940) kolme pientä tarinaa on Daudet’n tapaan kaunista, sävykästä kieltä. Selma Lagerlöf oli ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut naiskirjailija ja Ruotsin akatemian ensimmäinen naisjäsen. – Vanhahtavine ilmaisuineen nimenomaan tapa kertoa on se, mikä näissä erityisesti viehättää, kuten myös se, miten kirjailija kykenee erittelemään henkilöidensä tunne- ja ajatusmaailmaa sukupuolesta riippumatta.
*
Alponse Daudet Maanantaitarinoita suom. O.A. Kallio (1908) Tiberiuskirjat 2021

Ranskalaisen Daudet’n Maanantaitarinat ovat aikansa huippuproosaa. Hän on kirjoittanut mm. kertomuskokoelman Kirjeitä myllyltäni, joka lienee innoittanut edesmenneen presidenttimme ns. myllykirjeiden julkaisuun viime vuosisadalla. – Viehätyin kovasti näistä pikku tarinoista, jotka liittyvät saksalais-ranskalaisiin sotiin. Daudet on ollut ilmeinen tyyliniekka ja sanataituri ja vanha Kallion suomennos tuo sen hienosti esiin.
*
Miika Nousiainen Pintaremontti Otava 2020

Tunnetun kirjailijan ja tv-persoonan nyky-yhteiskunnan kipupisteitä luotaava romaani kuorii ystäväkolmikon arjen kautta komedian keinoin yksinhuoltajaisyyttä, kumppania etsivän ja perhettä kaipaavan sinkkuelämää. Ystäväkolmikko on siinä vaiheessa, jossa omat isä- ja äitisuhteet ovat muuttuneet kuoleman, omaishoitajuuden ja leskiäidin uuden suhteen nyrjäyttämäksi hämmentäväksi todellisuudeksi. – Nousiaisen tyyli on arkitodellisuutta täsmällisesti kuvaavaa, romaanin hahmot samaistuttavia ja juonenkuljetus taitavaa. Minua hiukan häiritsi runsas kirosanojen käyttö miesten keskinäisiä dialogeja ja ajatusmaailmaa kuvatessa. Se on omiaan latistamaan tyyliä. Toisaalta Nousiaisen huumorintaju tekee lakonisuudessaan lukukokemuksesta hilpeää.
*
Elisabeth Strout Kaikki on mahdollista suom.Kristiina Rikman Tammi 2019 (2017)

Olive Kitteridgen tarinan luoja, Pulitzer-palkittu yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s.1956) on kyllä mainio kirjailija, meikäläisittäin laadukkuuden tae on sekin, että kirjat ovat päätyneet Tammen Keltaiseen kirjastoon. Viimeisin suomennos sisältää toisiinsa väljästi liittyviä, itsenäisiä tarinoita Amgashin pikkukaupunkilaisista, jotka tietävät toisensa, mutta tuntevatko itsensäkään, sopii kysyä. – Olen arvostanut ja ihaillut Stroutin julkaisuja, joille on myös löytynyt taidokas suomentaja. Kirjailijalla on loistava tyyli sanoa yhdellä lauseella paljon ja lyhyellä tarinalla kaikki oleellinen ihmisistään. Sitä ei voi kuin ihailla. Lukeminen on nautinto!
*
Satu Rämö Talo maailman reunalla WSOY 2021

’Vuosi Islannin maaseudulla’ kuvaa kiinnostavalla tavalla maassa asuvan suomalaisnaisen silmin nähtyä ja kaikin aistein koettua perhe-elämää pohjoisessa maassa, jossa perheen lapset puhuvat kahta marginaalikieltä, isän kanssa islantia, äidin suomea. Tavat ovat toiset ja ihmiset toista maata, mutta ankaran luonnon kanssa elää ihmisiä, joiden asenteesta on opittavaa. – Lue kirja, se vie sinut huikeisiin kokemuksiin, joita kotimaassa ei tule vastaan. Kirjoittaja osaa kertoa ja kuvailla ja tarttua pettämättömällä vaistolla ilmiöihin, jotka kutkuttavat erilaisuudellaan.

*Martti Anhava Niin katosi voitto maailmasta Otava 2021

”Teos piirtää esiin Paavo Haavikon mielenmaisemat, paikat ja tilanteet, joissa poikkeuksellisen rikas tuotanto on syntynyt”. Haavikko oli kiistatta aikansa kirjallisen establishmentin voimahahmo, runoilija ja vaikuttaja. Anhava on uutterasti paneutunut sekä henkilökuvan ja kirjallisen tuotannon että toiminnan vaikutuksen esittelyyn runsaan aineiston valossa ja henkilöhaastatteluin. Kävihän tästä myös ilmi viime vuosisadan kirjojen ja lehtien kustannustoiminnan sisäpiirien tila ja varsinkin Otavan perheyhtiön historian käänteet. – Kirja on ikävän kokoinen järkäle, jonka jaksanevat vain asioista syvällisesti kiinnostuneet kokonaisuudessaan käydä läpi. Ehdin puoliväliin, selailin välin ja luin viimeiset luvut. Tavalliselle lukijalle Haavikon kootut seikkailut kustannus- ja yritysmaailmassa eivät niin kiinnostavia olleet, joskin valottivat poikkeusyksilön persoonaakin. Se kumminkin selvisi mikä miesten keskinäinen maailma kirjallinen kulttuuri olikaan.

---

Pihan viimeiset, kohmeiset kukat pakkasyön jäljiltä. Ulos unohtuneet isot crocsit, joissa helisevät jäähileet. Korjaan viimeisen puutarhatuolin talviteloilleen vajaan. Toinen ripustaa ovipieleen kynttilälyhdyn. Aurinko käy näkyvissä, vaikka enimmäkseen pilvehtii. Sunnuntailounaaksi on karitsan paahtopaistia, rosmariinin ja valkosipulin tuoksu huumaa.

Olemme viikonloppuna eläneet vahvasti mukana lasten ja nuorten sellokilpailua Porvoossa, itse en kyennyt paikalle, mutta Toinen meistä oli kannustusjoukoissa. Pojanpoika siellä soittamassa, selvästi innoissaan, niin kuin vain teini voi olla, kun johonkin heittäytyy täysillä. Palkintoja jaettiin kolmessa ikäluokassa edistyneimmille. Onnea jokaiselle, joka on ponnistellut hyvän musiikin myötä soittotaitonsa kehittymisen eteen. Onnea voittajille ja kiitos opettajille, vanhemmille, isovanhemmille ja kannustusjoukoille. Kiitos tapahtuman järjestäjille, teitte hyvää työtä tukiessanne lasten ja nuorten hyvää harrastusta tänä vaikeana aikana.

Arki tulee aina uskollisesti viikonlopun jälkeen ja elämä palaa tuttuun uomaansa. Selkäjumppaa, metsäkävelyä, Haavikko-kirjan urakointia, kuoroa, pyykinpesua, Chesapeake Shoresin viidettä kautta…