Kevät hiipii vappua kohti. Lukemattomat koleat, räntäsateisetkin vaput on eletty pitkän elämän varrella. Sellainenko taas on tulossa? Toisaalta viime vappuna oli ja nytkin sää on aika samantekevä tässä hitaassa ja nihkeässä paluussa entisen elämän tapaiseen kevääseen. Sitä pirskahtelevaa keveyttä ja raikkaita pyrähdyksiä ulos ympyröistä ei enää synny. Elämään on tullut uudenlaista vakavuutta, jopa raskautta. On tajuttu viiltävästi: elämä ei ole ennustettavissa, se saattaa yllättää, muuttua epävarmaksi. Herättää pelon väreitä.

Vastuulliset naiset ja muutama mies vallan kammareissa ovat viimein tulleet järkiinsä. Thank God! Monta päivää ja yön seutua on kansa saanut ihmetellä, mikä voi olla noin vaikeaa samassa veneessä samaa väylää purjehtiville, että pitää uhata veneen kaatamisella. Median hullunmylly asian ympärillä ei ollut omiaan pitämään yllä toivoa järkiintymisestä. Ehkä tämä tästä vielä kevenee, vapun väreiksi.

  • Viime keväänä ajattelin, että seuraavana vuonna on paremmin. Olemme edelleen ikävässä tilanteessa, Suomessa ja maailmalla. Samalla elämä soljuu eteenpäin ja tuntuu, ettei voi tarttua aikaan, toimintaan, lähiperheeseen, ystäviin rennoin mielin. Väkisinkin tulevaisuus aiheuttaa pelon tuntua. Itse ikääntyy. Pääsemmekö pitkään aikaan tai peräti koskaan siihen, mitä tunsi ennen koronaa.

    Kommentin jätti Pirkko · torstaina 29. huhtikuuta @ 14:54

  • Tuota samaa on tullut mietittyä. Vaaravyöhykkeessä ollaan sikäli, kun tämä virus on osoittautunut taitavasti muuntautuvaksi. Kulkeeko rokotuskehitys koko ajan jälkijunassa? Vaikka pandemia saataisiin kukistettua, puhkeaisiko siellä täällä uusia virusmuunnosepidemioita toistuvasti? Opimmeko tästä kaikesta jotain? Emme voi hukata toivoa paremmasta. Niin kauan kuin on toivoa, elämä jatkuu.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 29. huhtikuuta @ 19:42

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.