Pilvinen päivä tämä palmusunnuntai. Ei houkuta rämpimään jäisen metsätien takaisille pajukoille kissoja hakemaan. Koska remontin vuoksi huusholli on ulkoisesti mullin mallin, mihin niitä voisi asetellakaan.
Istuin tuolissani tunnin radiokirkkoa kuunnellen. Mietin taas mihin kirkko, johon olen lapsuudesta läpi nuoruuteni ja työikäni syvällisesti kuulunut, on menossa. Mitä on tämä alituinen pianon kilinä ja rumpujen kumina, mitä nämä rämpytyslaulut, joiden sanoista ei kukaan selvää saa? Kuulisipa useammin urkujen rauhallisen huminan tutun virren taustana ja semmoisessa tempossa, johon ehtisi mukaan. Mitä on tämä vimmainen kohdennus, tänäänkin taas rippikoululaisia ajatellen kaikki tehtiin? Voisiko radiokirkon seurakuntaa palvella vähän laajemmalla spektrillä? Saattoi jäädä moni muukin radion ääressä sanan ja virren ruisleipää kaipaamaan.
Virret ja vanhat hengelliset laulut ovat minullakin arvossaan, myös uusissa virsissä on kauniita. Liekö kuulon erotuskyvyssä vika, kun ei tahdo kaikista lauluista saada mitään selvää ja melodiatkaan eivät puhuttele yhtään. Valinnaksi tuleekin yleensä vakaan kotikirkon nettiyhteys tai körttiseuratallenteet. Vielä enemmän kuvaamasi suuntaus on kuulemma joissain vapaissa suunnissa. Ystäväni meni pitkästä aikaa kesäjuhlille ja palasi pettyneenä. Hän ei kuullut yhtään kaunista vanhaa laulua, vain nuorisobändin rämisevää ylistysmusiikkia. Tietysti on erittäin tärkeätä vetää nuorisoa kirkkoihin. Onko tämä vain musiikkimakukysymys?
Kommentin jätti Annikki · maanantaina 29. maaliskuuta @ 19:52