…tästä tuli jo viime lauantaina Esikoisen puhelinsoiton myötä. Joskus vain se, mitä tapahtuu, muuttaa tunnelman ja mielialat dramaattisesti. Ja kun tunteet tasaantuvat – kyllä ne aina tasaantuvat – ihminen löytää realiteetit, joihin voi nojata tapahtui mitä tahansa. Emme yleensä lamaannu, emmekä panikoi ongelmatilanteessa – emme myöskään riehaannu, jos onni oikein isosti yllättää. Sanotaan sitä vaikka elämänkokemukseksi.

…on sisältänyt omien suunnitelmien joustovarojen aktivoimista, puhelinsoittoja, kaksi sairaalakäyntiä, kyyneleitäkin, hiljaisia rukoushuokauksia ja syvää kiitollisuutta, ettei käynyt pahemmin. Muilta osin olemme pysyneet suurin piirtein niissä raameissa, joita viikkoon oli sovittu. Kun odottamatonta tapahtuu, on käsiteltävä asiaa pala kerrallaan ja aina välillä palattava reaalielämän toimiin. Se auttaa.

…on paljastanut karusti ja kauniisti, ketkä ovat rakkaimpamme ja tärkeimmät ihmisemme, myös lähipiirimme, johon voi luottaa. – ”Käyköön myöten taikka vastaan, eipä Isä hylkää lastaan, Herra ohjaa parhaaksemme kaikki vaiheet päiviemme.”

Naapurin vesseli raahustaa itsensä kokoinen varustekassi ja maila messissä auton takakontin luo. Iskää varmaan odotellaan viitisen minuuttia ja sieltä hän puhaltautuukin paikalle ja tulevan kiekkotähden kuljetus puolen kilometrin päähän kaupungin jäähalliin treenivuorolle lähtee pihasta. Hetken päästä tulee äiti ja veljeään hiukan pienempi tyttö vaaleanpunaista pyörää tarmokkaasti polkien. Viikonlopun meiningit itse kullakin.

Minä istuin kuuntelemassa radiokirkkoa. Olin ottanut tällä kertaa virret ylös ja lauleskelin seurakunnan mukana. Aika nopeatempoista oli, omat fiilikset ei ihan siihen lentoon alkuun taipuneet. (Tämä ei ollut eka kerta. Joko minä olen hidastunut tai nykykanttoreiden virsirytmejä on turboahdettu. Minäkö se olin, joka parikymmentä vuotta sitten vielä määrittelin virsilaulun laahaavaksi jollotukseksi?) Saarna oli aika mainio, Markuksen evankeliumitekstistä (7:5-13) otettiin viipale ja se pureksittiin perin pohjin neljännen käskyn näkökulmasta. Voiko rakkauden velvoitetta kiertää? Toistettu lause jäi mieleen: ”Muista, että vastapäätä oleva on ihminen.” Mielessäni jatkoin: – niin ja vierelläsi, kaupan kassajonossa takanasi ja edessäsikin.

Uunissa kypsyvät Välimeren kyljykset, pihvit uunikasvisten ja kuorittujen tomaattien kera, maustettuna basilikasilpulla sekä lisukkeena sipuliperunat. Aurinko valaisee päivän – ja ajatukset viivähtelevät lasten ja lastenlasten luona.

Arkisena pilviaamuna otin sauvat ja lähdin tutuille kävelyreiteilleni, joista osa kulkee kotikatuja ja osa metsäpolkuja. Lähikadulla vuosia sitten palaneen talon paikalle on kesän aikana rakentunut uusi asumus, jota voisi sanoa jo ’pytingiksi’, niin muhkea siitä näkyy tulevan. Ja ihan eri näköinen kuin kodikkaat omakotitalot siinä vieressä.

Pysähdyin alakoulun kohdalla, mielessä oli kuvata koulun pihan puolella iloisesti syysmekossaan hehkuva vaahtera. Lapsilla oli välkkä, tervehdin heitä sekä kauempana seisovaa opettajaa. Kuvasin puun ja lapset tulivat aidan luo ja halusivat nähdä millainen kuvasta tuli. Pieni poika esitteli ylpeänä löytämäänsä hämähäkkiä, tyttö taas näytti hampaankoloa, josta keiju oli yöllä vienyt pienen alahampaan. Koska välkkä oli lopuillaan, opettaja ilmaantui paikalle ja sain sanoa mitä siinä juteltiin ja toivottaa lapsille ja opelle hyvää koulupäivää. Lasten kohtaamisesta jäi herkkä, iloinen fiilis.

Metsä – pihlajanmarjojen, värikkäiden lehtipuiden, tummanvihreää uhkuvien kuusien, ylväiden mäntyjen ja värisevälehtisten haapojen valtakunta. Vakaasti se elää jokaisena vuodenaikana omanlaisessaan asussa ja tarjoaa suojan pienille linnuille, maassa mateleville ja loikkiville eläimille ja luvuttomalle erilaisten hyönteisten populaatiolle. Ja ottaa ystävällisesti poluilleen myös ihmisen.

Joskus pitää urakoida tätäkin elämänsä palstaa, tsekata ikääntymisen tuomien toimintarajoitteiden tilaa. Juhlasunnuntain jälkeisenä arkiaamuna kärvistelin tunnin verran hammashoitajan tuolissa kuuntelemassa krapsutusta. Viimeistelynä painepesurilla soodavettä kalustoon ja loppusilauksena fluoria. 131 euroa yksityisellä klinikalla.

Seuraavana aamuna istuskelin terveyskeskuksen aulassa tilattua laboratorioaikaa odotellen. Katselin maahanmuuttajaäitiä, joka nojasi seinään silmät kiinni. Vieressä pikkulapsi rattaissa selaili pienenpienellä tummalla etusormella kännykän kuvia. Äiti heräsi, kun ’lapsenvahti’ kopsahti lattialle.

Putki toisensa perään täyttyi laskimoverestä. Vessassa kävin luovuttamassa näyttöä munuaisten toiminnasta. Viimeiseksi vielä sydänfilmiä pätkä, josta sai itselle kopion pyytämällä. Ymmärrän jotain niistä itsekin, mutta jos tarvitsisin sydänlääkäriä, olisi alkajaisiksi näytettävää.

Huomenna on edessä viime aikojen ikälisä, kuulon seuranta. Ensimmäisellä kerralla lääkäri ei kiinnostunut tuloksesta. Olen vuorollani sitä ikäluokkaa, josta kunnallinen terveydenhuolto ei juurikaan ilahdu. Sote-kulut kasvavat vuosi vuodelta. – Yhteenvedon saaliista kuulen ensi viikolla. Sittenpähän tiedän.

Sunnuntaiaamuna varhain olin kuorolaisten joukossa jo kirkossa availemassa ääntä. Meillä oli ensimmäinen koronan aikainen messuavustus, jossa olin mukana. Edellinen oli maaliskuun sunnuntai, jonka jälkeen heti maanantaina Suomi pantiin kiinni. Saimme nyt laulaa ilman kasvosuojainta, kun kaikki olivat kahdesti rokotettuja. Seurakuntalaisia oli koolla lähes tavallinen määrä eli noin kolmannes siitä, mitä kirkkoon mahtuu. Tunsin suurta iloa. Laulut sujuivat ja Heli-kanttori soitti loppusoittona mahtavasti sovituksen Kristus Kuningas virren teemasta ja sai spontaanit aplodit siitä. Se kruunasi ilojuhlan tunnelman.

Iltapäivällä ehätimme Kuopuksemme perheen Kotipesään, jossa juhla jatkui heidän kuusiviikkoisen kuopustyttärensä nimenantoseremonioin. Pikkufriidu oli tohkeissaan. Juhlan keskushenkilöä saivat isovanhemmat, eno ja kummisetä ja tädit sekä serkut pitää vuorollaan sylissä ja niin tutustua puolin ja toisin. Nimiäiskakku oli komea ja mummot olivat taidoillaan avustaneet Äitiä pöydän tarjoomuksissa. Kuulimme Pikkusiskolle omistetun Muru-serkun viulusoolon, osan Vivaldin Keväästä, jonka taidokkaat liverrykset innostivat Pikkufriidun suorastaan hihkumaan. Isikin soitteli kitaralla pienille keijuillensa. Tutussa joukossa oli mukava viettää juhlapäivää ja Mummeli sai myös laulaa Pikkusiskolle omistetun laulun.

Jokainen lapsi on elämän ihme ja sellaisena me häntä rakastamme ja hänelle suojelusenkeleitä pyydämme.

Toisinaan kesällä syntyy tilanne, että korvakäytävää voiteleva vahausjärjestelmä sakkaa. Käytävään kerääntyy vahapalleroita, jotka ajautuvat syvemmälle tärykalvoa vasten ja jos korvaan pääsee toistuvasti vettä, suihkussa tai uidessa, vaha turpoaa ja tärykalvon värähtelyyn perustuva kuuleminen estyy. Korva on totaalisti tukossa.

Tarvitsin taannoin muinaisia sairaanhoitajan taitojani, kun Toinen sanoi yhtenä aamuna, ettei kuule toisella korvalla mitään. Korvahuuhtelua kehiin siis. Ensin liuotetaan vahaa Remo-Vax tipoilla yli yön. Aamulla pesualtaan ääreen ja muovikippo korvan alle. Kotikäyttöön apteekista saatava ruisku täytetään kehonlämpöisellä vedellä ja sitä truutataan korvaan niin monta annosta kuin on tarpeen. Vesisuihku suunnataan vuoroin yläviistoon, sivuille ja alaviistoon – ei koskaan suoraan tärykalvoa kohti. Tulosta täytyy tarkastella muovikiposta, johon huuhteluvesi valuu ja välillä myös taskulampun avulla korvakäytävästä. Aika usein huuhteluoperaatio liuotuksineen on uusittava useamman kerran ennen kuin tukkoutunut korva aukeaa.

Eräänlaisen ennätyksen kyllä teimme Toisen korvaoperaatiossa. Vasta neljännellä kerralla herneen kokoinen vahatulppa irtosi tärykalvolta ja vierähti ulos. Vielä tarvittiin viides tippakierros ja huuhtelu ennen kuin korva tokeni toimittamaan virkaansa.

…kuldakägöset kukkuu, kirigon ristat kiildelöö…” lauloi usein ennen radiossa Georg Ots, virolainen upea baritoni. Lähdetään aamulla matkaan kevyin varustein, kuten viime vuosina on totuttu nämä päivän matkat tekemään. Matkan varrella ehtii ajajan vieressä istuja silmäillä pelloilta korjatun sadon jäljet, väreiltään yhä syksymmiksi muuttuvat metsiköt, taivaalle ajelehtivat poutapilvetkin, jotka matkan edetessä harmaantuvat ja tiivistyvät. Aamun lehtikin tulee luetuksi.

Tutulla pysähtymiskeitaalla on kokonainen bussillinen retkelle päässeitä eläkeläisiä. Se tietää kassajonoja ja vessajonoja ja saa meidät kääntymään ovelta takaisin ja etsiytymään muutaman kilometrin päässä vastaan tulevalle isommalle paussipaikalle, jossa on kyllä tilaa. Radiokanavalta unohdumme kuuntelemaan tutkijaprofessoreiden puheita suomalaisten sammuneista geeneistä.

Perillä lehmusten kaupungissa tuuli pyörittelee puita kiivaasti. Poikkeamme tutussa kukkakaupassa ja siitä jatkamme hautausmaalle. Kesäkukkaistutukset ovat yhä täysin kunnossa, niiden viereen kaivan paikan kanerville ja suppiloon tiristetään kastelukannuista viimeiset tipat kukkaoksaa varten, vesiallas on näet typö tyhjä. Sitten jo kiiruhdamme Kitchenin lounaspöydän antimien pariin. Kotimatkalla syvennyn kirjaan nimeltä Äiti, josta luen ajajalleni koskettavimpia kohtia ääneen musiikin lomassa.

Sinne jää erään äidin ja isän leposija, muistelupaikka, johon palaamme syksyin keväin niin kauan kuin voimme. He elivät yhteisen elämänsä, tekivät työtä ja jättivät perinnöksi lapsilleen parhaan mitä saattoivat, rakkautensa ja paljon muistoja.

Lempeää pilviharmaata, pisarain kodikasta ropinaa. Sade tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse lähteä minnekään. Saa vain laatia ruuan uuniin kypsymään ja radiokirkon kuunneltuaan kääriytyä tutkimaan Hesarin kulttuurisivuja, joissa sunnuntaina on uutuuskirjojen esittelyjä ja matkansa päähän päässeiden hyvästejä.

Ajatus viivähtää omien rakkaiden luona; korvaamattoman puolison, jonka kanssa voi jakaa nämä hiljenevät vuodet; esikoisen, joka täytti jo nelosella alkavia vuosia ja ponnistelee musiikkipedagogina kiitollisena kulttuuritapahtumien avautumisesta sekä hänen rakkaastaan ja lapsenlapsistamme; kuopuksen, joka toimii it-alan töissä ja kantaa vastuuta perheestään puolisona ja pienten tyttöjensä isänä.

Iloitsen myös lämpimästä suhteesta veljeen ja puolisoonsa Lapsuusmaillamme sekä kummipoikaan, joka elämänsä keskipäivässä ahertaa sukutilaa viljellen, ja monta muuta tärkeää tointa ohessa hoitaen. Veljen perhe lapsenlapsineen on sitä verkostoa, jonka arvon ymmärrän ja haluaa säilyttää yhteyden hyvänä niin kauan kuin minusta riippuu.

Tunnen suurta iloa myös eri elämänvaiheissa syntyneistä ystävyyssuhteista. Koetan omalta osaltani pitää yhteyttä yllä ajankohtaisista riippumatta. Tulee vääjäämättä sekin aika, että ystäväpiiri pienenee luonnollisista syistä. Ystävyydessä on myös piirejä, joiden suppeus tai laajuus kertoo miten tiivistä ja monipuolista yhteyttä pidetään. Lähintä piiriä ovat ne ystävät, joihin yhdistävät erityiset yhteiset kokemukset ja vuosikymmenten hioma luottamus. On myös ystäväpiiriä, johon liittyminen ja etääntyminen on väljempää, mutta yhtä tärkeää ja arvokasta.

Sade kutsui nämä mietteet nyt tähän. Kiitollisuus täyttää mielen. ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon…”

Muutamat blogin lukijoista tietävätkin, että olen lauluihmisiä. Opiskelin klassista laulua konservatoriossa kakkostutkinnon verran ja olen lauleskellut ikäni kaiken erilaista ohjelmistoa. Niissä töissä, joita tein, laulutaidolla oli monenmoista käyttöä.
Olen ollut muutamassa kuorossakin eri vaiheissa, viimeksi seurakunnan koraalikuorossa, joka avustaa messuissa kerran kuussa.

Eläkeläiselle kuoro on sopiva, kerran viikossa harjoitellaan puolitoista tuntia eikä ohjelmisto ole vaikeaa. Kanttori ilmoitti taas elokuun lopulla toiveikkaana, että kuoro alkaa, jos laulajat tulevat paikalle. Nyt tultiin. Viimeksi siellä lauloin alttostemmaa maaliskuussa 2020.

Kanttorille pääosin eläkeläisistä koostuva kuoro ei ole varsinaisesti mikään kruununjalokivi. Yleisin epäsuhta on äänimateriaalissa, kymmentä sopraanoa vastaan on pari kolme alttoa ja miesääniä on niukasti, jos ollenkaan. Koronarajoitusten jättämä lovi oli harventanut porukkaa, muutama uusi oli sentään uskaltautunut mukaan. Miehissä kato oli kovimmin käynyt, kaksi urhoollista oli paikalla. Enää ei onneksi tarvitse laulaa maskit kasvoilla. Parasta kaikessa on se tuttu porukka, jolla on taito sekä tuottaa iloa että nauttia itse laulamisesta.

Muru 10 v ja Pikkufriidu 3 v olivat yökylässä Vaarilassa. Tämä oli Pikkufriidun ensimmäinen yökylä täällä. Toisessa mummolassa hän oli jo ollutkin, kun äiti ja isi olivat taannoin hakemassa Vauvaa sairaalasta. Kolmivuotias tarvitsee kohtalaisen paljon oheiskamaa yökyläreissulle koottavasta matkasängystä ja vessanrenkaasta alkaen. Muru tuli varsin kevyin varustein, hammasharjakin oli unohtunut. Onneksi löytyi yksi käyttämätön Vaarilan kaapista.

Lauantai-iltapäivä meni syömisten ja sisäleikkien merkeissä. Koska Pikkukakkonen ei lauantaina näy, katseltiin Muumien touhuja illemmalla. Pikkufriidun kaksi sormea pujahtivat jo suuhun, niinpä oli aika hoitaa vessa-asiat ja pesut ja etsiä yöpuku. Mummeli luki Pikkukarhun tarinoita, joissa puhutaan myös äitikarhusta. Pikkufriidulle tuli siinä vähän äitiä ikävä, niinpä juteltiin siitä, että äiti hoitelee kotona Vauvaa ja kun yö on nukuttu ja aamulla tehty retki niin sitten isi tulee hakemaan kotiin. Mummeli lauloi monta tuutulaulua ja pian uni voitti Pikkufriidun. Muru sai valvoa vähän myöhempään ja lukea kirjaa sängyssä.

Mummeli ja tytöt kävivät yhdessä aamupäivällä leikkipuistossa. Oli hienoa huomata miten ihanasti Muru opasti Pikkufriidua kiipeilytelineessä, liukumäessä ja keinuissa. Hiekkalaatikollakin syntyi yhteistä leikkiä. Sitten käytiin halaamassa kaikki puiston isot puut. Pikkufriidu tunnisti koivun ja männyn ja pihlajan, Mummeli oikein hämmästyi. Vaari oli paistanut uunissa kalaa ja tehnyt perunamuussia sillä aikaa, kun tytöt hankkivat ulkona nälkää. Kyllä ne sitten maistuivatkin!

Tuli aika pakata sänky ja muut. Pikkufriidun isi tuli iltapäivällä niin kuin oli sovittu. Lähtemisen hetki oli vähän haikea, mutta pian jo halattiin ja vilkuteltiin. Mummeli oli kyllä aika ryytynyt ja lepohetken tarvitsi Vaarikin, kun talo hiljeni. Miten me olisimme selvinneet ilman Murua, totesimme. Niin ihanasti hän jaksoi leikkiä Pikkufriidun kanssa.