Kuka lie kuolinsiivoustermin lanseerannut ensiksi, usein se on tullut vastaan ainakin naistenlehtien palstoilla. Ensi kertaa sana tuli vastaani kirjailija Eeva Kilven teksteissä kauan sitten. Ehkä juuri naiset omivat sen käyttöön siksi, että siivous on muutenkin naisihmiselle tuttua elämän peruskauraa.

Useimpien tavallisten ihmisten elämästä jää paitsi satunnaisia muistoja lähimmäisille, kenties joitakin arvokkaitakin esineitä, mutta myös luvuttomia kasoja täysin merkityksetöntä tavaraa. Mietimme, pitäisikö ihmisen raivata itse nurkkansa turhaksi käyneistä esineistä. Onko kyse häpeästä, oman arvottomuuden tunteesta, joka kysyy itseltä: tässäkö oli kaikki, minkä sain aikaan? Enkö tämän enempään tai parempaan pystynyt? Nehän ovat vain elämän sälää, aikansa tarpeellisina palvelleita, mutta kertovat myös ihmisen arjesta. Muistan sen veitsen, jolla äiti kaikki lapsuuteni perunat kuori ja pilkkoi ruokiin. Sen terä oli ohueksi ja kapeaksi kulunut ja kädensija muotoutunut vasenkätiselle sopivaksi. Säilytin sitä jonkin aikaa, omien keittiöveitsieni joukossa, vaikka en käyttänyt. Siinä äidin muisto eli toisella tavalla kuin arvokkaamissa perintötavaroissa.

Olisiko kuolinsiivous ehkä merkityksellisempää, jos tavaran sijaan (tai mahdollisesti niiden mukana) kävisimme läpi omat ihmissuhteemme ja elämänvaiheemme, tekisimme jonkinlaisen tilinpäätöksen siitä, miten käytimme ainutkertaisen aikamme ja mahdollisuutemme?

Ricky Gervais tekee hurmaavan roolityön ilmaisjakelulehden toimittajana, jonka vaimo Lisa on kuollut syöpään. Tony on ollut onnellinen mies, jolla oli syvästi rakastettu ja rakastava puoliso. Tonylla on myös suuri sydän ja erityinen huumorin lahja, äärimmäisen sympaattinen ja viisas koira sekä vanhainkodissa oleva, muistamaton isä, jota hän käy katsomassa ahkeraan. Keskeisissä rooleissa ovat myös lehden toimituksen työtoverit ja kuhunkin numeroon paikallisväestä tehtävien juttujen päähenkilöt. Netflix-sarja (kolme kautta) seuraa Tonyn surupolkua masennuksen, epätoivon ja aggression läpi seestyvään elämään, jolle löytyy tarkoitus ja merkityksellisyyden luoma uudenlainen onni. Viimeinen jakso vaati jo paketin nenäliinoja kaltaiseltani katsojalta. Itketyksestä ei varoiteta, sen sijaan joissakin jaksoissa esiintyvästä roisista kielenkäytöstä kyllä.

Sen verran sää suvakoitui, että ulkona oli taas märkää ja liukasta. Katsoimme oman seurakunnan kirkon messustriimauksen. Oli ilahduttavaa kuulla kanttoriurkuri Katariinan soittoa ja Krista-pastorin punnittua puhetta. Sytytettiin kynttilä kolmelle kastetulle pojalle ja kolmelle kuolleelle miehelle ja rukouksessa muistettiin lasten vanhempia ja kummeja ja miesten omaisia. Tällä kertaa vain yksi luettu teksti meni hukkaan sen vuoksi, että mikrofoni unohtui avata. On ollut ikävä omaan kirkkoon, kun seurakunta ei voi nyt tulla koolle. Jospa pääsiäiseksi pandemiatilanne helpottuisi.

Areenasta löytyy taannoin TV-1:llä esitetty 8-osainen draamasarja, jossa pääosassa on loistavasti eläytyvä Pirjo Lonka. Muita oleellisia rooleja esittävät Bruno Baer (Aleksi, 16v), Ella Kangas (Aile, 8v), Sara Soulie (Ailen äiti, Evelin) ja Kristo Salminen isänä. Dramaattinen alku on Tallinnan laivalla sairauskohtauksen saavan isän kuolema sairaalassa, jonne paikalle kutsutut naiset käsittävät vasta siinä, että mies on elänyt kahden perheen kaksoiselämää, johon Virossa toimivaa suomalaisyritystä johtavan isän säännölliset työmatkat antavat mahdollisuuden. Draamasarja esittää hienosti pettymyksen, vihan, surun, epäluulon ja tuhansien tunteiden päällekaatuneen vuoren alle jääneiden naisten ponnistelua elämän jatkumiseksi. Myös vanhemman sukupolven asenteet ja tunnot kutovat värejä naisten sitkeään selviytymiskamppailuun. Lapset löytävät aika luontevasti sisaruutensa ikäerostakin huolimatta, aikuisilla on vaikeampaa. – Kun rajusti ravisteleva ja alussa jopa piinaavan raskas tunnevyöry alkaa tasoittua, on sävykästä näyttelijäntyötä ilo katsoa. Loppuratkaisu ei synny helposti, mutta on aito.

Arkiviikkoa mennään. Ihmeen ihanaa, että pääkaupunkiseudullakin on tänä vuonna kunnon talvi. Ei niin, että itsellä olisi ikävä laduille tai jäille, riittää ihan lähimetsän ja kotikadun lumiset puut, raikas pakkassää, oman pihan mustarastaat ja lintulaudan pienemmät pyrähtelijät ja tammessa hyppelehtivä orava. Isot ja pienet pojantyttäret ja teinipoika arvostavat talven tarjoamaa ulkoilmaelämää. Nyt vain Esikoisen porukka joutui alkamaan arjen kotikaranteenissa yskien ja niiskutellen, mutta Kuopuksen isot ja pienet ovat vauhdissa. Toinen meistä on hoitanut asioita siellä ja täällä, mutta koska harrastukset ovat jäissä eikä ulkoilukaan tunnu hyvältä kireällä pakkasella, olemme olleet enimmin hissukseen kotiaskareiden parissa. Luojan kiitos eivät sulkeneet kirjastoa, lukien ja joulun alla aloittamieni projektien ääressä aika kuluu miellyttävästi. Toistaiseksi resilienssiä on riittänyt, vaikka sosiaalinen elämä on suppilossa.

Mitä ikinä juhlitaankin, jossain vaiheessa odotetaan hetkeä, jota on tapana kutsua kohokohdaksi. Sitä ennen ovat ne odotuksen, suunnittelun ja valmistelun vaiheet. Ikinä ei voi tietää tuleeko juhlasta juhla, meneekö se yhtään suunnitelmien mukaan. Jokin seikka saattaa yllättää, myös iloisesti.

Ei meidän joulusta fiasko tullut, päinvastoin, vaikka virus nyt jyllää joka puolella. Olimme valinneet kahdestaan kotona olon, mikä rauhoitti elämää. Esikoinen ja Hän olivat Italiassa joulunvietossa, koska Hänen isot pojat olivat isänsä luona ja meidän isot lapsenlapset äitinsä suvun huomassa. Kuopus kutsui meitä aterialle tapaninpäivänä, sinne ehtivät myös matkalaiset suoraan lentokentältä. Aina kun nuorin pikkupikkuinen kitisi väsymystä, aloimme laulaa hiljaa Jouluyö, juhlayö – ja oi, miten tyttöset kuuntelivat taas silmät sädehtien.

Voin vilpittömästi sanoa, että joulumme oli juhlaa. Kukin sai mitä tarvitsi. Meitä hoiti kodin kiireetön rauha, hiljaiset musiikin kuuntelun ja kynttiläin valaisemat tunnit aamuhämärän vaihtuessa päiväksi ja iltahämärän tähtiyöksi.

Vanhastaan joulunajan päättyminen ajoitettiin Nuutin päivään. Kirkkovuodessa loppiaiseen on liitetty raamatun kertomus itämaan viisaista, jotka olivat taivaan merkkejä tutkiessaan havainneet uuden kirkkaan tähden. Itämaisten ennustusten mukaan tähti oli osoittava merkittävän henkilön syntymän. Kolme tietäjää lähti etsimään tarkempaa tietoa tähden osoittamalta suunnalta. Rooman valtakunnan miehittämässä Juudeassa tiedettiin ennustetun ja odotetun suuren kuninkaan, Messiaan syntymäpaikaksi Betlehem. Tarinan mukaan tähteä seuranneet tietäjät löysivätkin Betlehemistä pojan syntymäseimestään. Tämän muistoksi ev.lut. kirkkovuodessa vietetään Loppiaista aina kuudentena tammikuuta. Kristittyjen kirkkojenkaan perinteet eivät ole yhteneväiset, esimerkiksi ortodoksit viettävät Loppiaista Jeesuksen kasteen muistojuhlana ja toimittavat tuolloin vedenpyhitysseremonian.

Aikuisiällä en ole oikein osannut muuta kuin ihmetellä itämaan tietäjien tarinan liittymistä Jeesuksen syntymäjuhlaan, eräänlaisena joulun tapahtumien merkitystä alleviivaavana jälkinäytöksenä kenties. Käydessäni Betlehemissä vuonna 1970 poikkesin syntymäkirkossa ja hopeisella tähdellä kuorrutetulla seimen paikalla. Muistoksi ostin öljypuusta käsityönä veistetyn seimiasetelman, johon kuuluu aasin, lampaiden ja syntymäperheen lisäksi tallin yläpuolelle asetettu tähti ja kolme kuningashahmoa. Ei se tuntunut oikein yksinkertaiseen, perinteiseen joulunviettoomme kotoutuvan, vaikka raamattuani luenkin ja kirkkovuoden tekstejä seuraan. Tähti kuitenkin kuuluu kuusen latvaan, ja valona yössä ikkunaan.

Netflixin uusimmasta sarjatarjonnasta osuimme mielenkiintoiseen, australilaiseen pakolaiskuvaukseen. Tarina alkaa Sofi lentoemännästä, joka voi pahoin elämässään ja ajautuu henkisen ja fyysisen manipuloinnin kohteeksi. Toinen juonihaara kertoo afganistanilaisperheestä, joka on paennut Pakistaniin ja yrittää sieltä turvapaikanhakijaksi Australiaan salakuljettajan turvin. Australia sulloo pakolaiset vankileirille eristyksiin, missä ihmisoikeuksista ei paljon piitata ja jossa inhimillisimmät vartijoistakin murtuvat lopulta. Samaan paikkaan ajautuu myös henkisesti murtunut Sofi paetessaan manipuloijaansa. Sofi ei saa yhteyttä perheeseensä, mutta vanhempi tytär ryhtyy etsimään kadonnutta sisartaan. – Sarja nostaa esiin aikamme todellisuuden rumat ja ahdistavat kasvot ja katsojaa piinataan toivon ja epätoivon hyökyjen vuorovesissä. Pakolaisuudella on monet kasvot. Niin armotonta, niin surullista, niin totta.

Rachel Cusk Toinen paikka suom. Kaisa Kattelus S&S 2021

Luettuani (ja hankittuani) kirjailijan trilogian, tiesin odottaa Cuskin uusimmalta kirjalta epätavanomaista tarinaa erinomaisella tyylillä kirjoitettuna. Enkä pettynyt. – Tämä on niitä teoksia, jotka haluaa hankkia hyllyynsä voidakseen uudelleen ja taas palata teräviin, helmenhohtoisiin oivalluksiin elämästä.
*
Kai Sadinmaa Kuolleiden kirja Into 2019

Torniolaissyntyinen tietokirjailija ja kohupappi Kai Sadinmaa työskenteli kesän 2018 Helsingissä, Malmin hautausmaan pappina ja teki kirjan sinne haudattujen tunnettujen ihmisten tarinoista ( mm. Tapio Rautavaaran, Laila Kinnusen, Tauno Palon, Mikko Niskasen jne ). Myös hautausmaalla kävijöistä ja siellä työskentelevistä ihmisistä piirtyy kohtaamisten kautta kiinnostavia kuvia. – Odotin papin kirjalta myös jonkinlaista kuolemaan ja elämään liittyvää pohdiskelua, mutta sitä oli hyvin vähän, itse asiassa yllätyin pitkistä, julkkisjuoruiksi laskettavista tarinoista, joista kirja pääosin koostuu. Onneksi valtavan hautausmaan puutkin kiinnostivat pappia, joka esittelee kasvuston harvinaisuuksia. – Kiinnostava kirja, joka kertoo myös tekijästään aihevalinnoillaan.
*
Laura Pörsti Viimeinen vuosi Gummerus 2021

Pörsti on v. 1981 syntynyt toimittaja, jonka esikoisteos osui kirjaston vuoden esikoisista käsiin. Romaani tämä ei varsinaisesti ole, jotenkin tuli mieleen päiväkirja tai pitkät esseet, joissa pohdiskellaan kirjoittajan suhdetta vaatteisiin sekä eettisestä näkökulmasta että henkilökohtaisena ja sukupolvi-ilmiönä. Vahvana punaisena lankana teoksessa on kirjoittajan suhde kuolevaan isoäitiinsä. – Toimittajan ammattitaidolla ja itseluottamuksella kirjoittaja lähtee liikkeelle isoäidin vaatevarastosta, joka on aikakausien kuva, koostunut periaatteella kaikki säilytetään, koskaanhan ei tiedä, missä sitä voi vielä tarvita. Minua kiehtoi erityisesti ajatus vaatteista toisena ihona. Se asettaa laadullisia vaatimuksia vaatteelle, mutta kertoo samalla, miten pukeutuminen ilmentää ihmisen itsearvostusta. Kirjoittajan kieli on kaunista ja taidokasta, ja Pariisin jakso tuo virkistävää, mannermaista tuoksua ja nuoren sukupolven innovointikykyä vaatemaailmaan uusiokäytön ja laatutietoisuuden mukana. – Ihanalla tavalla erilainen kirja!
*
Anton Tsehov Lokki / Vanja-eno / Kolme sisarta / Kirsikkatarha suom. Martti Anhava Otava

Erikoispainos Tsehovin klassikoista on julkaistu Valkoisen huvilan museotoiminnasta vastaavan säätiön taloudelliseen tukemiseen. – Olen lukenut aiemmin Tsehovin novelleja ja käynyt aikoinaan katsomassa Kansallisteatterin kaikki Tsehov-näytelmät. Draama luettuna on kuitenkin eri asia. Siinä nousevat näkyviin kirjailijan (1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun) ihmiskäsitykset, sanasto, tyyli ja taito sommitella draama. Tällä lukemalla vaikutuin tavasta, jolla Tsehov kuvaa venäläistä kulttuuria ja kansan sielua sekä yläluokkaista elämää Jaltalla, jossa hän itse asui valkoisessa huvilassaan.

Kaikkia hyviä toivotuksia sakeanaan ryöppyävänä aamuna: elämä jatkuu. Kiitos siitä. Ei muuta.