Kiskon laukkua asemalta palvelutalon jäistä mäkeä ylös. Olisi sittenkin pitänyt ottaa reppu. Talojen valaistut ikkunat loistavat pimenevään iltaan. Pihoilla ei ole ketään.

Iltahoitaja kirjoittelee toimistossaan. Kyselen äidin vointia. – Hyvin hän muuten, mutta iltaisin ja öisin on levoton ja sekavampi. Uusi tulehduslääke tuntuu nyt tepsivän. Kyllä me pärjätään. – Sanon, ettei yöhoitajan tarvitse käydä, hoidan iltalääkkeet ja keitän aamulla puuron.

Äiti touhuaa kaapeissaan. Hammasharja on hukassa, ensin se, sitten hiusharja, sakset ja vaikka mikä. Vaatekaapissa on kovin vähän tavaraa. – Missä kaikki alusvaatteet ovat, ihmettelen. – Miunha pittää pakata kaik, ko mie lähen tiältä kottii koht huomen..

Vaatepakkaus on talletettu senkin perukoille. Siellä ovat hammasharjat ja hiusharjakin. Sakset löytyvät käsilaukusta, kampa raamatun välistä.

*Ilta äidin kanssa

Veli soittaa. Sanoo tulevansa aamulla käymään. – Toisitko samalla äidin ompelukoneen laatikosta harmaata tai sinistä lankaa ja neulan. Äidin mekosta on irronnut pari nappia, voisin ommella.

Äitiä väsyttää. Hän kulkee hiukan kumarassa, hakee keppiä tueksi, menee tuon tuostakin pitkäkseen. Laitan meille iltapalaa. Äiti haluaa kaakaossa pehmitettyjä korppuja. Vasen käsi vapisee enemmän, se äidin taitavampi käsi. Iho on ohut kuin silkkipaperi, suonet näkyvät sinisinä.

Yhdeksältä annan puolikkaan nukahtamislääkettä. Autan äitiä pesulle ja yöpaitaa ylle. Laitan sohvasta itselleni vuoteen. Yöpöydän laatikossa on vanha hengellisten laulujen kirja. Nämä ovat niitä, joita äiti on lapsuudessani hyräillyt töitä tehdessään. Tapailen tutuimpia lauluja nuottikirjasta, äiti laulaa kauniisti kaikki säkeistöt ulkoa. – Peittelen äidin vuoteeseen, silitän valkoista tukkaa. Äiti nukkuu rauhallisesti koko yön, melkein yhdeksän tuntia.

*Aamulla

Puuro on hautumassa. Kahvipurkki vaatii vähän etsimistä. Alalaatikon takaosassahan se sitten.

– Keittäävät miun kahvista ihellee, pittää panna piiloo, jotteivat löyvä, sanoo äiti, kun tuota ihmettelen. Kysäisen veljeltä, onko epäluuloisuusharhoja ollut enemmänkin. Käy ilmi, että on ollut jo kotona. Annan veljelle eri lähteistä kokoamaani dementiatietoa. Siinä on käytöshäiriöistäkin.

Ompelen äidin mekon nappeja. Puhutaan joulusta. Veli sanoo vievänsä äitiä kotona käymään. En tiedä oman perheeni joulusta muuta kuin että siitä tulee monien osasten palapeli. Mihin siihen sovittelisi äidinkin.

 talvessakin väreilee

Paljon on minussa kolhujen jättämiä pelkoja, turhaa varovaisuutta. Elämän jatkuminen kutsuu voittamaan pelot, etsimään yhä uudestaan kiintopistettä jostain itsen ulkopuolelta, toisten joukosta, elämän antajalta. Etsimään luottamusta pimeässä, raivaamaan valolle olemisen tilaa.

uskossa ja toivossa

itää uusi kevät

Kirjallisuusseminaarissa on märehditty Mikko Rimmisen uutta romaania. Ohjaaja kyseli mitä mieltä olemme kirjasta. Mitä ikinä olimmekin mieltä, ainakin Rimminen kirvoitti seminaarisyksyn vilkkaimman keskustelun osallistujien kesken.

Odotin kirjaa kuukauden kirjastosta ja luin kolme iltaa ja yhden edestakaisen junamatkan. Kun tuntee kirjan tapahtumaympäristön kuin omat taskunsa, ei tarvinnut luoda mielikuvia paikasta, ne oikeastaan ’näki’. Alku tuntuikin humoristiselta ja teksti säkenöi mukavasti.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään tällaista, missä pääosassa on ulkopuolinen kertoja ja jossa verbaliikka pursuilee ja laukkaa näin hillittömästi. Tarina sinänsä on kreisi eikä henkilögalleria erityisen hohdokas. Kertojan ajatuksenjuoksukin alkaa hyytyä tarinan edetessä.

Pari seminaarilaistamme sanoi ahdistuneensa päähenkilön avuttomuudesta ja tarinan hitaasta etenemisestä. Tuntuu siltä, että Rimminen on pyrkinyt luomaan itsetarkoituksellisesti kielellistä ilotulitusta mieltä vailla olevaan juonikehykseen. Paikoin alkoi tuntua venytyksen makua.

Ohjaajamme sanoi Rimmisen Pussikaljaromaania hauskemmaksi. Ehkä luen vielä senkin ja Rimmisen runokirjat, sen verran kuitenkin kiinnostuin.

Tapasin kaupungilla tutun koulupsykologin. Hän oli matkalla lukioon tapaamaan nuorta, joka oli pyytänyt keskustelua. Kysäisin lähialueen taannoisten murheellisten tapahtumien vaikutuksesta hänen työhönsä.

– Asia on nostanut nuorilla pintaan piilevää ahdistusta ja lapsuushaavoja, sanoi hän. – Myös opettajat, vanhemmat ja kriisiauttajat ovat reagoineet.

Totesin hänelle miettineeni rehtoreita, miten epäkiitollinen ja raskas tehtävä heillä on ja miten he joutuvat kestämään sekä koulun sisäisten että ulkoa tulevien paineiden ristiaallokossa. Tehtävä ei ole suosittu, ammattitaitokaan ei aina riitä monenlaisten pulmien keskellä, jos tilanteet kriisiytyvät. Kuka tukee heitä? – Niinpä, nyökytti hän.

– Tietenkin katastrofi houkuttaa paikalle myös auttajia, jotka haluavat näkyä siellä missä tapahtuu ja kerätä kunniaa, totesi tuttava. Hän sanoi päättäneensä olla käytettävissä omalla paikallaan. Työtä on ollut muutenkin voimien rajoille asti. Eikä loppua näy.

Puhuimme, että auttajan työssä on myös tunnistettava omat särönsä ja ne hauraat kohdat, joista järjetön kärsimys voi murtaa avuksi olemisen voimat. Myrskyn silmässä voi olla hyvä keskittyä tehtäväänsä ja jättää uutiskiehunta ja jälkipohdinnat muille.

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito ja sekään ei ole kovin tärkeää” opettaa Idän viisas. Jos ei ole puutarhaa? Tai sen laatuinen fyysinen työ ei jostain syystä käy? Voisiko jokaisen oma persoona lahjoineen ja elämässä opittuine taitoineen olla se hoidettava puutarha?

Eläkkeelle lähtevä etääntyy luonnollisesti työtovereista, jotka jäävät tehtäviensä paineisiin. Vapaudestaan hurmaantuneen ikääntyvän mielenkiinto ei hetken päästä välttämättä enää kohdistu entisiin työkysymyksiin, kun elämä tarjoaa runsaasti uutta. Tulee sekin aika, jolloin entisessä työyhteisössä tuttuja ei enää ole; väki on vaihtunut. Irti päästäminen on vapauttavaa.

Sosiaalisen elämän monipuolisuus ehkäisee yksinäistymistä. Ajan mittaan ikääntyvä huomaa, että kuolema harventaa tuttavien joukkoa eikä säästä ystäviäkään. Viisas ylläpitää ja hoitaa elämän eri vaiheissa syntyneitä ystävyyksiä, mutta osaa antautua myös uusiin ihmissuhteisiin, kun ne kohdalle osuvat. Mielenkiinnon vaaliminen ja osallistuminen tuo onnea.

Positiivisella asenteella pärjäilee pitkälle. Eläkeläisenä saattaa olla taidoistaan riippuen erilaisten odotusten kohteena. On hyvä säilyttää oman elämän päätösvalta itsellä silläkin uhalla, että itsekkyydestä saatetaan huomautella. Monena on saanut olla, monesti muiden tarpeet asettaa etusijalle. Jospa nyt viimein omatkin.

Muutosjoustavuus on oleellista, sillä haasteita tulee varmasti. Toimeentulokuviot muuttuvat, asumisia mietitään, terveydentilassa tapahtuu yllättäviä käänteitä, läheisten elämänmuutokset vaikuttavat. Myötäämällä ja etsimällä selviytymisstrategioita ja mahdollisuuksia hyödyttömän valittelun sijaan voittaa aina.

Tulevaisuuteen saattaa olla hyvä valmistautua myös opettelemalla yksinoloa. Tulee aika, jolloin ei ole puhekaveria tai sielunvierimmäistä lähellä. Itsekseen viihtyminen ei ole kaikille luontaista, mutta siihen voi kyllä harjaantua. Onnellinen se, joka osaa nauttia omastakin seurastaan!

Yst. Sosiaalineuvoksen kanssa oli sovittu aikaa sitten, että joku keskiviikko mennään tutustumaan tiedekeskukseen. Hän on miehekseen erittäinkin kaikenmoiseen knoppologiaan päin kallellaan ja minun muinaiskäynnistäni saattaa olla hyvinkin kulunut jo parikymmentä vuotta.

Tiedekeskusta on kuulemma uusittu ihan viime vuosina, joten molemmille riitti katsottavaa yllin kyllin. Siellä palloilimme innostuneina koululaisten seassa, jos ei nyt ihan huimapäiden temppuradalla korkeuksissa niin lattiatasossa kumminkin.

Hyödyllistä nähtävää ja kokeiltavaa oli runsaasti ja tiedonjyviä karttui vanhemmankin laariin. Kävin toteamassa oman ainutlaatuisuuteni parissakin kyselyssä. Mukava oli todeta myös, ettei näkömuistissa edelleenkään ole mitään häikkää, nimien muistamista kun ei testattu.

Poikkesimme nauttimaan edullisen ja maittavan lounaan Café Einsteinissa sopivasti ennen Verne-teatterin esitystä. Teatterin mukavissa tuoleissa lojuen saimme lopuksi tehdä huikean kiehtovan tutkimusmatkan syvän meren ihmeisiin. – Täyteläinen ja hauska päivä, suosittelen!

Toinen oli mielestään uutta vaatetta vailla. Olinkin jo ihmetellyt, milloin hän saa sen väistämättömän kohtauksen, joka yleensä näyttää iskevän pari kertaa vuodessa sesonkiaikaan ja tulevan kalliiksi.

 Jostain syystä Toinen inhoaa alennusmyyntejä. Niistä ei kuulemma löydä mitään mieluista ja jos sattuu löytämään, ei ole sopivaa kokoa. Minä taas inhoan sesonkiaikoja, mutta läksin mukaan makutuomariksi pyydettynä.

Välttääksemme pääkaupungin keskustan hikiset lauantairuuhkat läksimme isoon kauppakeskukseen kolmoskehälle. Hulluutta! Siellä vasta ryysis olikin. Tungoksessa törmäily tunnetusti vaatii sisua ja pitkää pinnaa.

Onnistuimme saamaan avuksi myyjän sekä kenkäpuodissa että miesten vaateosastolla. Se nimittäin varmimmin tuottaa tuloksen. Sain istua ja sanoa miltä kulloinenkin asuehdokas minusta näytti. Kaupat tehtiin.

– Isänpäivälahjaksiko tulee, kysyttiin minulta kassalla. – Tavallaan; isä maksaa itse ja minun lahjani on, että suostuin mukaan.