Seuraan mielenkiinnosta Ilona Rauhalan, tuon valoisan tv-psykologin ponnisteluja maanantai-iltaisin erilaisten ihmisten pulmien kimpussa. Ensi vaikutelma oli: ärsyttävänmiellyttävä nainen ja niiin terapeuttia. Kameraan totuttuaan on osoittautunut oivaltavaksi ihmiseksi. Ohjelman insertit, joissa kävellään tai seisotaan autiossa maisemassa, eivät niin onnistuneesti ohjelmaan istu kuin itse ihminen psykologin sohvalla, mutta taustatyötä tarvitaan, eihän puolessa studiotunnissa pitkälle pääse.
Viimeksi oli vastaanotolla kohta eläkkeelle jäävä mies, joka tuntui ymmärtäneen tilanteen mahdollisuudeksi esitellä kuningasajatustaan menneen unohtamisesta. Hän taisi kokea psykologin harjoitusvastustajaksi. Strategiana oli pysyä omaksumassaan kannassa, vaikka toinen sanoisi mitä. Siinä paljastui monen eläkeiän tuntumaan ehtineen peruspulma: luutuneet käsitykset.
Ilona Rauhala pääsi tässä puutumuksessa tarpoessaan oleelliseen oivallukseen: aktiivinen menneen unohtaminen voi johtaa siihen, että tuleekin unohdetuksi itse. Maassamme on paljon liian yksinäisiä, hiljalleen dementoituvia vanhoja ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ettei jäisi vanhana yksin, pitäisi hyvissä ajoin rakentaa yhteyksiä nuorempiin, erittäinkin lapsiperheisiin. Työn väsyttämät pikku lasten vanhemmat ilahtuisivat avusta.
Ilonan tarjoama ratkaisu ei ehkä ole kaikkien eläkeikäisten juttu, mutta nykyistä useamman voisi olla, jos luontevia tilaisuuksia löytyy. Aina ei löydykään. Vapaaehtoistyön keskuksemme koulutti ja markkinoi varamummoja ja -pappoja, mutta kaupungin lapsiperheet eivät heitä tarvinneet.
Itsenäisyyspäivä. Lippu on roikkunut sateessa räntäisen tuulen riepoteltavana. Yhtä juhlaa, mikä missäkin. Tuntuu, että suomalaisten itsenäisyyden henkilöitymä on sotaveteraanivanhus ja ikoni seppele sankarihautamuistomerkillä. Eipä enää ole monta, jotka muistavat vuoden 1917 livenä. On vain kerrottu, että se oli se vuosi.
Äitini on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Hänen lapsuusmuistoihinsa on jäänyt isän poissaolo ja suuren perheen äidin pelko miten isän käy. Kansalaissota, itsenäisyyden vallanjakotaistelu, jossa sinisen ja valkoisen sijasta vapauden väreinä heiluteltiin punaista tai valkoista. Vapauden arvet pakottavat yhä.
Miten monta sukupolvea tarvitaan ennen kuin sota jää historiaan? Suurille ikäluokille sota on Väinö Linnan ja Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Mietinkö ikinä setääni ja enoani, joiden nuori elämä katkesi rintamalla, vaimo ja lapset jäivät sotaorvoiksi? Minun isäni haavoittui, pääsi kotiin ja tervehtyi.
Jos voisin, kiittäisin tänään teitä isät, jotka jaksoitte taistella ja toivoa. Kiittäisin teitä äidit, jotka ette kadottaneet uskoanne ja luottamustanne. Siksi meillä on tämä päivä.
*Merja Virolainen; Olen tyttö, ihanaa; Tammi 2003
Merja Virolaisen runokirjan (yltiö)femiini nimi ja ulkoasu saa hyvälle tuulelle. Runot ovat helposti lähestyttäviä, tuokiokuvia lapsuudesta ja sen päättymisestä. Runot eivät silti ole yksiselitteisiä, tasojakin löytyy. Useampi lukukerta kannattaa, kuten runoissa aina. Huumori pilkistelee mukavasti. Lukijaystävällinen ja laatuisa runokirja.
* Saila Susiluoto; Huoneiden kirja, Otava 2003; Auringonkierto, Otava 2005
Kirjallisuusseminaarin ansiosta löysin Susiluodon runot. Löytö on ollut syksyni kirjallinen valopilkku. Seminaarilaisemme sanoivat Susiluodon proosarunoja vaikeaksi ymmärtää, minä taas sukelsin niihin ymmärrystä yrittämättä, maistellen ja fiilistellen. Riemastuin runojen tiiviistä, oikeastaan kristalloituneesta kauneudesta, tuoreesta runokielestä ja erilaisista mielikuvista, joita runot loihtivat. Ajattelin lukiessa, että tämä nuori naisrunoilija on luomassa jotain uutta, hyvin persoonallista, monitasoista ja antavaa runoa. Analyyttisemmin lukeva löytää runoista myyttisiä tasoja, viittauksia muinaistarustoon ja maailmanselityksien uusiokuvia. Tunnemaailmassa on yllättävänkin paljon surua, toisaalta taas rytmisesti keinahtelevia laulunomaisia riiminpätkiä proosarunojen kevennyksenä. Susiluodon nimi kannattaa muistaa.
*Tomi Kontio; Vaaksan päässä taivaasta; Teos, 2004
Tähän runoteokseen osuin matkallani eräässä antikvariaatissa, jolla on ihastuttava nimi Wanha Pöllö. Tomi Kontio edustaa minulle nuorta, kiinnostavaa runoilijapolvea, olkoonkin nelikymppinen. Olikohan Tanssisali taivaan alla mahdollisesti ensimmäinen Tomi K:n runoteos, jonka sain lukeakseni ja ihastuin oitis. Olen ymmärtänyt Kontion kirjoittaneen paljon muutakin kuin runoja, mutta minua ovat kiinnostaneet nimenomaan runot. Tässä kokoelmassa puhuttelee tietty karhea alakulo, päättyneen rakkauden ja satunnaisten kohtaamisten solmiutuminen keski-iän melankolian tuntoihin. Lähiökerrostalon seitsemännen kerroksen huoneet antavat monelle runoista perspektiiviä, ehkä myös runokokoelmien taivas-toistuma liittyy tähän. Korkelta katsottuna katutason elämä näyttäytyy ikään kuin hivenen absurdina sivullisuuden himmentimen läpi.
*Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme; Otava 2005
Pohjoisen monesti palkittu herkkä luontolyyrikko on aina ollut yksi mielirunoilijoistani. Tunnen Rauhalan kokemusmaailman sävyt itselleni läheisiksi. Rauhala on tehnyt elämäntyönsä sairaalateologina, mikä antaa poikkeuksellista hengellistä syvyyttä usein luontokokemuksiin peilautuviin runoihin. Tämä uusin, kahdeskymmenes kokoelma sisältää ikääntyvän runoilijan luopumisen ja kuoleman tuntoja. Ne eivät kuitenkaan tee kokoelmasta synkkää tai raskasta, runoissa on resignaation sävyistä elämän hyvästelyä ja pohjoista kauneutta, joka jättää valoisan tunnun.
Tekee mieli henkäistä onnellisena: kiitos runoista, ihmiset, valostitte marraskuuni.
Näinä aikoina huomaa suuriäänisiä julkijulistuksia, että meillä ei sitten enää telkkaria katsota. Vastustetaan uudistuksia ja digiaikaan pakottamista. Valitetaan, ettei televisio tarjoa muuta kuin ikuishömppää, murhasarjoja ja kolmannen luokan elokuvien uusintoja. Onhan noita.
On ihmisiä, joiden elämänehdot ovat siinä määrin rajalliset, että radio- ja tv-ohjelma antavat lähes ainoaa ulkopuolista sisältöä arkeen. On runsaasti viihteen ystäviä, taannoiset muistelutv-ohjelmat sen viimeistään paljastivat. Ihmisten tarpeet ja vaatimustaso eroavat monessa muussakin kuin viihteessä.
Digiaikaan siirtyminen oli väistämättömyys. Tv-kuvan tekninen parannus on ollut kiistaton. Tarkoitus oli myös houkutella uuteen katsomisen kulttuuriin. Mahdollisuudet lisääntyvät sitä mukaa kuin välineet kehittyvät, kaikki uusi ei tule samalla kellonlyömällä.
Meillä katsotaan edelleenkin televisiota. Iloitsen hyvästä kuvanlaadusta. Tekniset ongelmat poistuvat ajan mittaan, otaksun. Ehkä opin itsekin vielä valitsemaan oikean kapulan ja painelemaan oikeita nappuloita. Silmät ovat näkemistä, aivot nähdyn punnintaa varten.
Tänään on helppoa ajautua miettimään räntäisiä: mäiskähtelee ikkunaan ja valuu kuin vesi, takertuu hetkeksi oksiin, näyttää maassa lumelta, kohta ei miltään. Räntäsateen syvin olemus: ei oikein sitä eikä tätä?
Miten on ihmissuhteiden laita maailmassa, jossa nokia on meidät yhdistänyt toisistamme suorastaan pääsemättömiin? Enemmistö suhteista lienee räntäisiä, jollain tapaa määrittelemättömiä tai yksioikoisia. Taannoin hätkähdytti tutkimustulos, jonka mukaan 25{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:lla suomalaisista miehistä ei ole yhtään ystävää. Se oli varmaan yksi niistä, joka odotti kuolleena kuusi vuotta, että joku löytäisi.
Paljon on haaleeta, viileetä ja huurteista ihmisten välillä. Nuupahtaneessa, mahdottomassa jopa tuhoavassa suhteessa riiputaan kykenemättä tekemään asialle mitään. Joskus välinpitämättömyys saattaa ollakin välin pitämättömyyttä. Suhteessa tarvitaan elintilaa, muuten se umpioituu. Suhteessa tarvitaan myös kosketuskohtia, joissa kipunoi.
Tv:ssä esitettiin äskettäin Anna-Leena Härkösen taitavasti käsikirjoittama elokuva Onnen varjot. Tiina Lymin ja Nicke Lingnellin elokuvayhteistyö oli nautittavaa. Lapsettomuuden teeman variaatiot viilsivät nuorten elämän perussäikeitä poikki, mutta myös toivo jäi elämään. Elokuva nosti esiin kipeitä tunteita, mutta viittoi myös oikeaan suuntaan kriisistä, eteen päin.
Adventtisunnuntai on illassaan. Pyhäisellä päivällä oli mahdollisuus ja tilaus olla rauhallinen ja kaunis, iloitsin etukäteen monista asioista. Eikö olisi pitänyt iloita etukäteen? Päivästä tuli toisenlainen.
Heräsimme liian myöhään. Puoli tuntia aikaa suoriutua ajoissa kirkkotielle. Viisi yli puoli oltiin sentään valmiina. Ulko-oven avaus paljasti yöllisen lumentulon. Rappuja lakaistiin vimmatusti. Naapurit ahersivat kolan kanssa pihoillaan.
Parkkipaikka löytyi vasta haeskelun jälkeen. Kirkko oli täynnä, jouduimme liian eteen, survoutumaan päistään täyttyneen penkin keskivaiheille. Talvitakki piti asetella edessä olevan penkin alle lattialle. – Eihän kynttilä jäänyt palamaan, huolehdin. Toinen sanoi sammuttaneensa.
Nuoren pastorin liturginen tyyli oli poikkeavan paatoksekas, hiukan koomisella tavalla. Vielä nuorempi pastori saarnasi pysytellen raamatuntekstin maaperällä tiiviisti. Kuoro lauleskeli, siltä tuntui, suoraan nuotista. Urkuja huudatettiin täysillä. Hoosianna laahasi.
Juhlapyhinä, kun kirkko on täysi, on aina levotonta. Alussa keskustellaan ja tervehditään tuttuja joka suuntaan. Vauvat parahtelevat urkuja säikkyen. Ehtoollispöydästä palaavat haeskelevat hädissään penkkiriviä, jolta lähtivät.
Seurakuntakin on antanut periksi kaupallisille voimille. Adventin kirkkokahveille menijä päätyi meillä myyjäispöytien keskelle. Me palasimme kotiin. Ruuanlaittovaiheessa kehkeytyi erimieli, joka päättyi meille erittäin tavanomaisella tavalla: minä kilahdin ja Toinen poistui mököttämään taholleen.
Sittemmin on ollut hiljaista, mutta ei rauhallista. Minä, että eikö täällä saa suuttua mistään. Toinen, että kun se ei jää siihen. Jne. jne. Kannattaisi ehkä pyytää anteeksi puolin ja toisin. Katsotaan nyt. Jos vaikka.
Illemmalla lyhdyissä häilähtelevät liekit. Kynttilät tuoksuvat hämärää valoa. – Laitanko meille glögiä, kysyn. Toinen vastaa: mikä ettei.
adventti, joulupolun alku
sytyttää odotusilon
Konserttitalon aulassa tapasin tutun opettajapariskunnan. Puhe livahti Jokelan tapahtumien jälkimaininkeihin. Kyselin heiltä mitkä ovat tunnelmat heidän kouluissaan ja pelottaako. – Niin paljon on häiriintyneitä lapsia eikä ole apua tarjolla, huokasi vararehtori, itsekin äiti. – Ei tämä tapaus mikään yllätys ollut, totesi rehtori-isä, – pelätä ei auta, mutta tarkkana saa olla.
George Crumbin soolosellosonaatin dramaattiset sävelkuviot ja Beethoovenin Sonaatti pianolle ja sellolle (op. 69) soivat laatuisasti diplomiresitaaliaan esittävän sellistin ja hänen taitavan säestäjänsä yhteistyönä. Päätösnumerona oli Piazzollan Le Grand Tango. Sävelissä voi kuulla oman aikamme repivää ahdistusta, mutta myös rauhoittuvia harmonisia sointuja. Onnistunut resitaali.
Lähtiessä saatoimme vaihtaa muutaman ajatuksen tuttujen nuorten kanssa. He lähtivät siitä karonkkaansa, me ajelimme vaikutelmiamme mutustellen kaupungin halki ja moottoritietä kotiin.
Projektimummeleiden porukka on ryhmäytynyt hyvin. Auttelevat toisiaan, kyselevät poissa olevia ja kertovat tunnelmistaan avoimesti. Olen torstairyhmässä ainoa vapaaehtoinen, palkallisia projektityöläisiä on kolme, joista kaksi suunnittelee ja toteuttaa ohjelman ja yksi kuvaa.
Ryhmäkerta alkaa tunnelmakierroksella. Siitä keskustelu lähtee usein polveilemaan mikä minnekin. Musiikkiliikuntaa ja tasapainoharjoituksia on joka kerran. Ohjaajat ovat valmistelleet teeman, jonka toteutus liittyy käsin tekemiseen. Kerran kuussa tehdään pieni retki jonnekin. Tärkeitä ovat halaukset tullessa ja lähtiessä. Yksinäiseen kotiin palatessa säilyy ystävällisen kosketuksen tuntemus pitkään.
Tänään tehtiin mehiläisvahalevyistä kierrekynttilöitä. Kauniisti paloivatkin, kun kokeiltiin. Eräällä kerralla piirrettiin lapsuuskotia, sitä missä alle seitsemän vuotiaana on asunut. Juteltiin muistoista, joita heräsi ja siitäkin, miltä piirtäminen tuntui. Reaktiot yllättivät. Miten vaikea oli muistaa, jos oli monesti joutunut muuttamaan. Jos lapsuus oli oikeastaan koditon. Jos kotina oli pitkään ollut sairaala tai lastenkoti. Tai se koti jäi sodan jalkoihin rajan taa. Ei ihme, jos haluaakin unohtaa eikä muistaa.
Piirtelin itsekin, vasemmalla kädellä, jonka tarkoitus on dominanttikädellä piirtelyä paremmin avata muistikerroksia. Tulin ajatelleeksi miten paljon kotitalossa oli portaita: tikapuut katolle, ulkoa raput eteiseen ja kellariin, eteisestä yläkertaan, alas saunaan. Yhtä tärkeä kuin talo oli myös piha ja puutarha: omenapuut, pihamänty, vaahterat ja sireenit, marjapensaat, kasvimaa, leikkikivet.
Kauan sitten, kun isän suvun serkuksia oli koolla, innostuimme muistelemaan mummolaa. Se oli antoisa retki menneeseen, aikaan ja maailmaan, jota ei enää ole. Muistelusta tuli lämmin olo.
Joo. Pissismummo täällä taas, hyväpäivää. Tai mitä vain hyvää kenellekin. Pakko kertoa mihin kaikkeen sitä joutuu, kun lähtee pois kotiosoitteestaan. Ei ole varmuutta mistään, eipä. Pitäisi olla aina varasitä ja varatätä mukana, voi sattua ja sattuukin, jos ei ole.
Tämä nimittäin Mr. Murphy, jonka Pissismummo muuten on ennestäänkin tavannut, on innokas pistämään näppinsä erittäinkin kotoaan poistuvan ihmisen toimiin. Ettei se nyt mikään varsinainen yllätys ollut, tälläkään reissulla, että tuo liittyi seuraan.
Pakaasien minimoimiseksi erehtyi Pissismummo lähtemään reissullen vähin vaihtovaattehin. Niin että kun vetskarin vetonäpötin sitten jäi kätöseen, eipä ollut paljon tehtävissä. Mummon mieli oli tovin mustana. Housuasun piti oleman laatukamaa, joopa. Eikä edes hakaneulaa.
Onneksi oli mukaan tullut pitkä tunika, joka sai kätkeä kauhistuttavan onnettomuuden asiain laitaa tietämättömiltä. Vaan annas, tuota tuonnempana lennähti lattialle nappi. Siis se ainut, joka piti niitä vetoketjuaukisia ylhäällä. Arvatkaapas oliko neulaa ja lankaa mukana. Juu ei.
No, Pissismummo ei kylläkään ole niitä, jotka jäävät sormi suussa itkemään onnetonta kohtaloaan. Pikemminkin päin vastoin. Satunnainen matkaseura suhtautui onneksi myötätuntoisesti. Erinäisten järjestelyjen turvin saatiin kuin saatiinkin pöksyt pysymään jalassa. Ensimmäinen erä oli voitettu.
Matkan toisessa päässä Mummo törmäsi saman tien kauppaan. Löytyi sopuhintaiset pöksykäiset, mitä nyt lahkeet hiukka viistivät maata. Lyhennyskin luvattiin hoitaa suit sait. Vaan eipä malttanut Mr. Murphy vieläkään olla puuttumatta afääriin, kärkäs kun on.
Kun Mummo ilmaantui muilta kiireiltään hakemaan sovittuun aikaan housuja, niitä ei löytynyt ei niin mistään. – Jahas, sanoi Pissismummo nuivasti myyjättärelle. – Ja mitenkäs te olette aikonut ratkaista tämän pulman? Myyjätär kakisteli siinä onnettomana, kunnes keksi soittaa ompelimoon.
Mr. Murphy tunnetusti rakastaa tietokatkoksia. Ompelimossa odoteltiin, että tavara haetaan ja myymälässä taas, että tuodaan. Myyjätär siitä kipaisemaan kadun toiselle puolelle ompelimoon. Asiakashan voi odottaa vaikka pukukopissa, jos vaihtoehdot ovat vähissä.
Kun uutukaiset housut olivat viimein Pissismummon jalassa ja elämä palannut vetskarin osalta raiteilleen, Mummo huokasi kauas kuuluvan helpotushuokauksen. Mr. Murphy oli valinnut uudeksi uhrikseen myyjättären, jonka otsalla helmeili pari hikipisaraa juoksulenkin jäljiltä.
|
|
