Projektimummeleiden porukka on ryhmäytynyt hyvin. Auttelevat toisiaan, kyselevät poissa olevia ja kertovat tunnelmistaan avoimesti. Olen torstairyhmässä ainoa vapaaehtoinen, palkallisia projektityöläisiä on kolme, joista kaksi suunnittelee ja toteuttaa ohjelman ja yksi kuvaa.

Ryhmäkerta alkaa tunnelmakierroksella. Siitä keskustelu lähtee usein polveilemaan mikä minnekin. Musiikkiliikuntaa ja tasapainoharjoituksia on joka kerran. Ohjaajat ovat valmistelleet teeman, jonka toteutus liittyy käsin tekemiseen. Kerran kuussa tehdään pieni retki jonnekin. Tärkeitä ovat halaukset tullessa ja lähtiessä. Yksinäiseen kotiin palatessa säilyy ystävällisen kosketuksen tuntemus pitkään.

Tänään tehtiin mehiläisvahalevyistä kierrekynttilöitä. Kauniisti paloivatkin, kun kokeiltiin. Eräällä kerralla piirrettiin lapsuuskotia, sitä missä alle seitsemän vuotiaana on asunut. Juteltiin muistoista, joita heräsi ja siitäkin, miltä piirtäminen tuntui. Reaktiot yllättivät. Miten vaikea oli muistaa, jos oli monesti joutunut muuttamaan. Jos lapsuus oli oikeastaan koditon. Jos kotina oli pitkään ollut sairaala tai lastenkoti. Tai se koti jäi sodan jalkoihin rajan taa. Ei ihme, jos haluaakin unohtaa eikä muistaa.

Piirtelin itsekin, vasemmalla kädellä, jonka tarkoitus on dominanttikädellä piirtelyä paremmin avata muistikerroksia. Tulin ajatelleeksi miten paljon kotitalossa oli portaita: tikapuut katolle, ulkoa raput eteiseen ja kellariin, eteisestä yläkertaan, alas saunaan. Yhtä tärkeä kuin talo oli myös piha ja puutarha: omenapuut, pihamänty, vaahterat ja sireenit, marjapensaat, kasvimaa, leikkikivet.

Kauan sitten, kun isän suvun serkuksia oli koolla, innostuimme muistelemaan mummolaa. Se oli antoisa retki menneeseen, aikaan ja maailmaan, jota ei enää ole. Muistelusta tuli lämmin olo.