Tänään sopii miettiä suhdetta Mika Waltariin kirjailijana. Onneksi Sinuhe egyptiläinen oli ensimmäinen Waltarini. Tarinaa pidetään yleisesti unohtumattomana ja se oli aikansa myyntimenestyksiä. Mitään vaikuttavampaa Waltarin kirjoittamaa en ole myöhemminkään löytänyt.
Juhlavuoden kunniaksi voin tunnustaa: kotikirjastossamme oli hyllymetri Waltaria; paksuja ja tosi paksuja opuksia, vanhoja ja uusia painoksia, yhdistelmäteos varhaistuotannosta. Vaikka historiallisten tiiliskiviromaanien parissa askartelu on minulle yleensä takkuista, kahlatuksi tulivat niin Johannekset, Mikael, Turms ja Hakim, Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset ja Feliks Onnellinen kuin muistelmat, mietteet ja matkakertomuksetkin.
Käsittämättömän laaja tuotanto! Ihmettelen oliko Waltarilla omaa elämää ollenkaan. Jossain vaiheessa hyllystämme häipyivät historialliset romaanit yksi kerrallaan Esikoisen mukaan ja jäivät sille tielleen. Saivat jäädäkin, ei mikään huono lukuvalinta. En kaipaa ’paksukaisia’, sillä Sinuhen jälkeen Waltari mielestäni varioi samaa sankaritarinaa, kuten moni muukin ’armoitettu’ sanataiteilija muuten tulee tehneeksi. Sanasampo ei välttämättä ole idearikkain.
Pitänee lukea taas kerran Sinuhe, varhaisen elämyksen muistoksi ja uusia toivoen.
On mahdollista luottaa
Selkäongelmaisen puutarhurin syksyinen suurponnistus pihamaalla on taas kerran ohi. Alkuviikosta kätkimme kukkasipuleita perennojen väliin: aikaisia, keskiaikaisia (!) ja myöhäisiä eri värisiä tulppaaneja, narsisseja ja krookuksia.
Kokeilimme istutusvehjettä, jolla voi kairata sipulinmentävän ja syvyydeltään valmiiksi mitatun kolon maahan ja tipauttaa sitten multapaakun sipulin niskaan. Kätevää. Kairaaminen näytti vaativan Toiselta voimaa ja selkäni suuttui taas sipuleiden kera kyykistelystä, mutta yhteispelillä homma hoitui.
Oi näitä ihastuttavia aurinkopäiviä! Aamun kirpeydessä kimaltaa kaste, päivällä väreilee lämmin. Katua kulkee kuin värikästä mattoa, tuuli pöyhii ja lennättelee lehtiä. Ilta punertaa taivaanrannan ja puiden latvat. Syksyyn kätketty ilo.
Torstaimummolassa oli tänään tarkoitus muistella kouluaikaa. Alun kuulumiskierroksella kukaan ei sanonut sanaakaan Kauhajoen tapahtumista. Viimein otin asian puheeksi kysymällä miten itse kukin oli kuullut uutisen. Oli kuin korkki olisi ponnahtanut pullon suusta, jokainen halusi puhua.
Kukin reagoi luonteensa ja elämänkokemuksensa mukaisesti. Joku tuli vihaiseksi, joku puhui pelosta, toinen omaisten surusta, kolmas nuorten vaikeuksista nykyaikana. Joukossa oli myös pari vanhusta, joita tapaus ei tuntunut liikuttavan tunnetasolla lainkaan. Ajattelin, että he olivat kokeneet sota-ajan lapsuuden ja niin paljon vaikeaa elämässään, etteivät jaksaneet välittää.
Koulumuistoja tuli suorastaan tulvimalla. Paljon puhuttiin kiusaamisesta, ankarista ja rankaisevista opettajista, pitkistä koulumatkoista (jopa seitsemän kilometriä!) ja sodan keskeyttämästä opintiestä. Myös hassuja ja hauskoja muistoja tuli esiin. Muistelu jatkui vielä kahvipöydässäkin, aika tuntui loppuvan kesken.
Ennen ei kaikki suinkaan ollut paremmin. Opettajilla oli auktoriteettia liikaakin. Kiusaajia ja kiusattuja on aina ollut koulumaailmassa. Eilen saattoi oppilas olla opettajan mielivallan uhri, tänään osat ovat vaihtuneet.
Kovin samanoloisia ovat nuo painavat sanat. Murhe yksinään voi tuntua kuolemanraskaalta – murha merkitsee sekä kuolemaa että murhetta. Eilen satuimme tulemaan kotiin Toisen kanssa samalla ovenavauksella. Minä en vielä tiennyt. – Se tapahtui taas, nyt Kauhajoella, sanoi Toinen vakavana ja avasi television. Vaistomaisesti tulin parahtaneeksi ei-voi-olla-totta, vaikka jokin minussa tiesi, että voi.
Yle-Teemalla oli opettajia keskustelemassa traumapsykologin kanssa. Juontaja heitti keskustelun lopuksi: mitä jos kriisiterapiat ja debriefingit ovat vain pahasta, jos olisi paras vain jatkaa arkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Viisas kriisiterapeutti väisti tökeryyden ja totesi rauhallisesti: arjen pitääkin jatkua, mutta järkyttävien tapahtumien läpikäymiselle ja surulle on myös luotava tilaa.
Monet murheet ovat elämään kuuluvia ja väistyvät ajan myötä, kun kipu vähitellen lakkaa tuntumasta. Murha tuottaa mittaamatonta ja pitkäkestoista yksityistä ja yhteisöllistä murhetta ja pelkoa. Ettei kipu ja murhe jäisi kenenkään yksin kannettavaksi, on kuunneltava, oltava vierellä, puhuttava pienin sanoin.
Ja sitten on avoimin silmin nähtävä, mitä tulee vastaan yksinäisillä teillä: maailman päiväpuoli ja yöpuoli, se mikä siinä on kaunista ja ihmeellistä ja se mikä on arvoituksellista ja kauheaa. On nähtävä mitä on.
Jörg Zink
Pitkän yhteiselomme ajan olen saanut aika ajoin mykistyneenä seurata, miten tekniset vempaimet tuunataan osittain tai vaihdetaan uusiin näppärästi. Toinen tulee asiantuntijaliikkeestä mukanaan paketti, askartelee aikansa ruuvimeisselien ja muiden näpöttimien kanssa ja voilà! siinäpä se.
Tässä iltana muutamana sain ihailla tietokoneen emolevyn vaihtamista uuteen. – Onko tuo jotenkin rikki, kysyin entisestä. – No ei, se on ollut mulla vuoden verran käytössä, mutta ajattelin kierrättää sen sun koneeseesi. – Aha. Arvattavasti siinä on nykyistäni enemmän ominaisuuksia, eihän vaihdossa muuten ole mieltä. – Joo, ominaisuuksia on. Ajattelin asentaa sulle siihen Vistan.
Niin että ennen kuin ominaisuudet edes auttavasti ovat hallussa, voipi olla, että olen pakotettu tarttumaan manuaaliin (johon siis kukaan kuolevainen ei tartu kuin viimeisessä katastrofaalisessa hädässä). Meillä manuaali toimii niin, että minä huudan koneen äärestä: heeei, tuuksä auttamaan! Ja Toinen murahtaa: mitä nyt taas?
Puhjeta, kasvaa, kukkia, kypsyä hedelmäksi
” Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani. ”
1936, Juhani Aho, Lastuja
Vuorokausirytmini on hiukan nyrjähtänyt, ehkä tilapäisesti. Taas kävi kello kahta, kun sammutin television ja mitä siitä seurasi, sen arvaa. Aamu herätti pienen juhlijan vasta puoli kymmeneltä. Toinen oli ajat sitten ponnistautunut töihinsä, flunssaisena.
Mitäpä tuosta, tänään on sama missä aikataulussa mikäkin tapahtuu tai ei ollenkaan. Pilviharmaa päivä ei kutsu minnekään, tekemättömät työt ovat kärsivällisiä kanssani. On aikaa ihmetellä näkemiään kuvia, unia sekä elämää.
Katsoin toistamiseen eilen elokuvan, sen, missä poikaystävä hylkää raskaana olevan tytön tavaratalon parkkipaikalle. Tytöllä on jalassaan juuri ostetut varvassandaalit ja kädessä tyhjä kassi. Tarina voisi olla totta kaikkine surrealistisine käänteineenkin. Jotenkin elokuva onnistuu välttämään patetiaan putoamisen ja naivismiin hukkumisen, vaikka taiteilee rajalla koko ajan. Pääosan esittäjästä ei väännetty tähteä, koko ensemble sai loistaa. Oikeastaan elokuvan vahvuus oli juuri herkullisten sivuroolinäyttelijöiden ja viattomuutta säteilevän pääosan esittäjän mutkattomassa yhteistyössä. Tarina päättyi onnellisesti, ei siis tarvinnut pelätä kauhukuvien hiipivän uneen.
Viattomuus, hyvyys ja onnelliset loput ovat aliarvostettua elokuvamaailmassa nykyään. Elokuvamaailman rahantekijät ehkä ovat, mutta ovatko katsojatkin kadottaneet kyvyn nähdä pienessä kaunista. Miksi tarina – ehkä elämäkin – tuntuu elämältä vain jännityksen, raakuuden ja tappamisen tehostamana? Tätähän joutuu pohtimaan joka kerran television elokuvatarjonnan äärellä tai kauppojen ja vuokraamojen dvd-valikoimaa selatessaan.
Naapuri on alkanut vimmatun matonpiiskauksen, mikä seikka palauttaa mietteet arkiseen kontekstiin. On taas perjantai.
|
|
