Kovin samanoloisia ovat nuo painavat sanat. Murhe yksinään voi tuntua kuolemanraskaalta – murha merkitsee sekä kuolemaa että murhetta. Eilen satuimme tulemaan kotiin Toisen kanssa samalla ovenavauksella. Minä en vielä tiennyt. – Se tapahtui taas, nyt Kauhajoella, sanoi Toinen vakavana ja avasi television. Vaistomaisesti tulin parahtaneeksi ei-voi-olla-totta, vaikka jokin minussa tiesi, että voi.

Yle-Teemalla oli opettajia keskustelemassa traumapsykologin kanssa. Juontaja heitti keskustelun lopuksi: mitä jos kriisiterapiat ja debriefingit ovat vain pahasta, jos olisi paras vain jatkaa arkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Viisas kriisiterapeutti väisti tökeryyden ja totesi rauhallisesti: arjen pitääkin jatkua, mutta järkyttävien tapahtumien läpikäymiselle ja surulle on myös luotava tilaa.

Monet murheet ovat elämään kuuluvia ja väistyvät ajan myötä, kun kipu vähitellen lakkaa tuntumasta. Murha tuottaa mittaamatonta ja pitkäkestoista yksityistä ja yhteisöllistä murhetta ja pelkoa. Ettei kipu ja murhe jäisi kenenkään yksin kannettavaksi, on kuunneltava, oltava vierellä, puhuttava pienin sanoin.