Syksyn uutuuskirjatarjonta näyttää vain vahvistavan trendiä, jossa nuorehkot naiskirjailijat erityisesti kaivautuvat sota-ajan ilmiöihin ja tarinoihin. Sodan kokeneet siviilit ja heidän lapsensa ovat vaienneet kokemuksistaan, rintamalotat muistelleet muistonsa, mieskirjailijat kirjoittaneet Kollaat ja muut sankarityöt jo puhki. Nyt tuntuu tulleen naisten vuoro. Näkökulma muuttuu heti ja tuo esiin, miltä sodan vuodet tuntuivat naisten ja lasten näkökulmasta ja näyttävät sodanjälkeisten sukupolvien silmin.

Katja Kettu;  Kätilö                   WSOY 2011

Uh, pitkästä aikaa pohjoisesta tulee jotain vain heille ominaista, järisyttävän komeaa proosaa sitten Timo K. Mukan! Olisi tietysti pitänyt lukea Katja Ketun aiemmat ensin, kehutut ja palkitut Surujenkerääjä (2005) ja Hitsaaja (2008) – niin olisi ollut jotain vertailukohtaa. Kätilöä lukiessa tulin ensi kertaa kirjailijan kieli- ja tyylimaailmaan ja se sekä huikaisi että hätkähdytti. Kirjasta on vaikea sanoa mitään, mitä ei olisi jo sanottu – ei muuta kuin oman kokemuksen. Kohtalaisen paljon lukenut tunnistaa kyllä heti lahjakkaan tekijän ja tässä on semmoinen. Ketun kieli on huumaavaa, alkuvoimaista, suorastaan raastavan vahvaa. Taustalla oleva tosipohjainen tarina mykistää sotien ajan jälkeen syntyneen lukijan, mutta ehkä sitäkin enemmän kirjailijan kyky sukeltaa henkilöidensä nahkoihin. Jonkin verran vaikea oli hahmottaa tapahtumien kronologinen järjestys lukujen ajankohtamerkinnöistä huolimatta, kun tarina hyppelehtii ajassa edestakaisin, mutta lopulta se ei ole tärkeääkään. Vahva, alkuvoimaisen kaunis rakkaustarina toimii tasapainottavana tekijänä sodan aikaisille epäinhimillisille oloille ja raakuuksille. Kirja mellastaa paikoin lähes sietämättömään mittaan naisen sisätilassa, kuvastaen ulkovallan miehistä invaasiota toisen maan rajojen sisällä. Kielen ilotulitus yltyy paikoin räävittömyyteen asti.  – Silti: lue tämä kirja, se ei voi olla vaikuttamatta.

*

Ritva Kokkola;  Palasin kynnykseltä              Myllylahti 2010

Harmittomia, hyväntuulisia eläinaiheisia juttuja, joita en ihan novelleiksi luonnehtisi.

*

Hannu-Pekka Björkman;  Kadonneet askeleet       Kirjapaja 2011

”Matkoja aikaan ja taiteeseen” alaotsikoitu kirja, jossa on näyttelijänä tunnetun Björkmanin ajatuksia sekä korkeatasoiset taidekuvat.  -Pidin kovasti tästä eleettömän syvämietteisestä kirjasta, joka paljastaa tekijänsä mietiskelevän ja syvästi kokevan hengenlaadun. Björkman puhuu kirjassa mm. hengellisen muistin menetyksestä ja nykyihmisestä, joka kelluu tyytyväisenä tiedon valtameressä ja ajelehtii sattumanvaraisten tuulten mukana arvokompassinaan populaarikulttuurin sisällöt ja nopeasti sieltä täältä poimitut tiedon palaset.

”Entä oma valoni? Onko sitä? – En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässäni. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Tietoisuutta siitä, että olemme kaikki yhtä, näyttelijät ja yleisö ja että on olemassa luova henki, joka on voimakkaampi kuin tahtoni.”

*

Monika Fagerholm, Martin Johnson;  Meri                             suom. Asko Sahlberg               Teos 2012

Alaotsikolla ”Neljä lyyristä esseetä” käsitellään historian, tieteen, haastattelujen ja reportaasien keinoin tekijöidensä henkilökohtaista suhdetta mereen. Todella sytyttävä, ainutlaatuinenkin teos, jossa maistuvat yhtä aikaa elämän maku ja meri-elementin suolaiset pärskeet. – Hitaasti luettavaa, jos malttaa, minä ahmin!

*

Pirkko Lindberg;  Saalis    suom. Marja Kyrö             Otava 1989  

Ilmestymisvuonna Lindbergin Saalis oli J.H.Erkon kilpailun paras esikoiskirja. Aiemmin lukemani Maailmanmatka (1995) ja Hotelli Kaipaus (2010) ovat omalla tavallaan sykähdyttäviä. Lindbergin vahvuus on intensiivinen juonen kuljetus, rikkaat yksityiskohdat ja mestarillinen päähenkilöiden tunteiden ja persoonan tulkinta. Kirjat ovat runsaita, tämäkin 489 sivua. Vaikka periaatteessa inhoan tiiliskivikirjoja, olen kuitenkin Lindbergin kirjallisen lahjakkuuden lumoissa siinä määrin, että olen ajatellut lukea koko tuotannon. Olen tehnyt toistuvan huomion: Lindbergin on jotenkin vaikea päästä alkuun, mutta kun kertomus pääsee vauhtiin, se pitää imussaan. Saalis on rakkauskertomus, josta lukija voi löytää itseään ja peilata käsitystään rakkaussuhteesta, uskollisuudesta, naisen ja miehen erilaisesta kyvystä rakastaa, unohtaa, antaa anteeksi ja toteuttaa itseään.

**

Anna-Maija Raittila, 23.7.1928 – 25.8. 2012

Olin keskikoulussa, kun Anna-Maijan ensimmäinen runokirja, Ruiskukkaehtoo, julkaistiin. Kirja oli yksi niistä, jotka tekivät minusta ikuisesti ja peruuttamattomasti runojen ystävän. Henkilökohtaisesti tutustuin Anna- Maijaan v. 1989 Sinapinsiemen ry:n järjestämällä matkalla Taizèen. Jo ensimmäisessä hetkirukouksessa matkabussissa koin syvää rauhaa ja iloa, kotiinpaluun juhlariemua. Matka muutti elämäni, hiljaisuuden liikkeestä tuli  hengellinen kotini. Vuosien varrella kohtasin Anna-Maijan Morbackan retriittikodissa, Heponiemen retriitissä, ystävän luona, Tuomasmessussa. Minulla oli tilaisuus myös käydä retriitinohjaajakoulutukseni Anna-Maijan ja Paavo Rissasen ohjauksessa.

Anna-Maija oli kukkasieluinen, avoin ihminen, mystikko, runoilija ja syvällinen teologi. Hän antoi itsensä ihmisille ja kohtasi kaikki samanarvoisesti. Olkoon muistonsa siunattu, kuten elämänsä.

(Kuvassa Anna-Maijan 70-vuotispäivälahja, Pyhän Annan ikoni Morbackan kappelissa.)

”Yö kaikista synkinkin aamuksi saa, miks sieluni unhoitit sen? Kun hätä ja tuska sua ahdistaa, oi malta vain hetkinen! Taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja koittavi auringon koi, taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja lauluni riemua soi!” (Hengelliset laulut ja virret, 244)

Laulujen hyräily oli äitini tapa hoitaa hengellistä elämäänsä arkisten töidensä keskellä. Tuon laulun sanat ja sävel virtasivat nyt kirkkaana pimeään yöhöni. Kipujen kierteen lannistamana näin edessä vain mustaa toivottomuutta. Vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona vietettyjen piinallisten viikkojen jälkeen – on taas aamu! 

Öisin on viileää ja pimeää. Kipu kypsyttää. Valvon ja mietin viime päivien tapahtumia. Laskeudun mielen pohjalle asti kuullakseni mitä siellä on. On pelkoa tulevaisuudesta synkistyvien pilvien alla. Ymmärrän, että tämä on erään unelman kuolema. Annan surun menetetystä tuntua, sattua äänettömään itkuun asti. Se on helpottavaa. Ei ole tarpeen esittää urheaa, jos ei sitä ole. Pohjalla käyden tulee aikanaan vahvempana ylös. Aina löytyy jokin väylä eteen päin. On ennenkin löytynyt.

Viileitä aamuja, sateisia päiviä ja auringonpaistetta – jossain myös ukkosrintamia tarjoaa luonto, kun elokuu alkaa kääntyä loppupuolelleen. Olemme tulleet taitteeseen, joka palauttaa meillä lapset ja opettajat kouluihinsa, toisaalla Euroopassakin lomakausi jatkuu itsepintaisen helteen kourissa. Olympiakisat lähestyvät loppuaan ja suomalaiset saavuttaneet mitalitavoitteensa. Mitä tulee kunkin henkilökohtaiseen kesään, se täytyy summata itse. Saavutinko tavoitteeni, oliko niitä? Mihin suuntaan tästä?

Tuli taas asiaa terveyskeskukseen. Systeemin kesäsupistukset tuottivat jonoa ajanvarauksessa. Vain muutama lääkäri oli töissä, alueemme hoitotiimi oli kokonaan kiinni. Seinät täynnään lappuja minne ja milloin ja mitä ei. Löysin lääkärini kotvan suunnistettuani. Ilmoitettuun aikaan pääsin kertomaan huoleni.

Seuraava etappi oli etsiä joku hoitaja, joka varaisi lääkärin soittolistaan ajan nyt määrättyjen verikokeiden tuloksista kertomiseen. Tämä oli jo vaikeampi homma, mutta löytyihän sekin viimein ja aika tuli varatuksi. Kun siinä ei jonoa ollut, pulisin vielä hetken lystikseni hoitajan kanssa. Ihmettelin, että minulle oli ajanvarauksen toimesta kysymättä kerrottu, että lääkärini on somali. Hämmästyksekseni lääkäri olikin vaalea nainen, joka puhui suomea sillä tavalla murtaen kuin baltit. Homma hoitui. Kuulin hoitajalta muutoksista, jotka ovat syksyllä tulossa: terveyskeskuksessa siirrytään hoitaja-lääkäri-parityöskentelyyn. Mitäköhän siitä seuraa. Eläkevuosieni aikana systeemi on muuttunut joka välissä, kun olen terveyskeskuksen palveluja tarvinnut. Lääkärivaje on saatu täytettyä ulkomaalaisilla, mistä sinänsä voi olla vain tyytyväinen. Mutta siitä on tietysti myös seurannut omalääkärin vaihtoja potilaalta kysymättä.

Kysäisin hoitajalta vielä pitääkö tutkimukseen olla 12 tuntia ravinnotta, kuten lääkäri oli sanonut. Hoitaja tutki koneeltaan koelitaniaani. – Ei tarvitse, nämä ovat kaikki semmoisia, jotka voi ottaa vaikka tästä suoraan kävelet labraan, hän kertoi. No, minäpä kävelin, labra sentään oli paikoillaan. Puolipäivän jälkeen siellä ei ollut kummoista jonoa, joten vuoroni tuli pian. Se oli sitten enää kuriositeettia, että kohdalleni osui keski-ikäinen uusiohoitaja, joka toisen valvonnassa opetteli näytteenottoa. Hyvin sekin onnistui.

”Piilotan haaveeni, aikaa on niin vähän”, Arleena sanoi blogijutussaan, jossa oli kuvia vanhasta, kuluneesta, mutta kauniista talosta. Ehkä tässä tarkoitetaan kunnostuksen vaatimaa työmäärää suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Kirjoittajalla on silmää rapistuneellekin kauneudelle ja piileville mahdollisuuksille.

Minä eksyin ajattelemaan koko elämää. Mistä sen oikeastaan tietää, onko aikaa paljon vai vähän jäljellä? Ja suhteessa mihin? Kaksikymppisenä opiskelut olivat kesken. Kolmikymppisenä perhe ja työ vei kaiken ajan. Kun olin neljäkymmentä, opiskelin taas ja olin vahvimmillani naisena. Viisikymppistä juhlin kuin riemuvuotta konsanaan ja tunsin kukoistavani. Kuuttakymmentä en ehtinyt edes miettiä, kun siihen ajoittui työstä luopuminen, eläkkeelle lähdön ja vapautumisen juhla ja Esikoisen häät. Seitsemäänkymmeneen on vielä matkaa. 

Vieläkään en ajattele, että se elämä oli sitten tässä. En, vaikka terveyspulma toisensa perään on ilmaantunut. Jokainen vuosipaalu lisää ihmetystä: yhä on aikaa ja haaveitakin. Muutaman haaveen olen haudannut tien oheen, muutama on haalistunut itsekseen matkan varrella, mutta yhä on aikaa haaveille.

Kesä kukkii, tarjoaa kauneutensa meden vapaasti nautittavaksi. Luonto ei peri pääsymaksua, ei piilottele aarteitaan eikä teeskentele. Se elää kiertonsa ikiaikaisen elämänjärjestyksen mukaan: silmusta lehdeksi, nupusta kukaksi, kukasta siemeneksi ja kuihtumisen kautta lepoon.

Uskollisuutta on, ettei luovuta kesken tehtävänsä. Uskollinen pitää olla myös itselleen, kukkia rohkeasti omalla kukalla.

Jokusena eilisen takusena päivänä Pissismummo kangistui kauhusta pahemmin kuin edellisyön ukkosmyrskyssä (mikä – ukkonen siis – on Mummolle kauhun maksimi), kun sattui eksymään keittiön, pihan ja kolmannen huoneen risteilyreitiltään olohuoneen ohjelmataulun ääreen. Sehän on Poikakaverin yksinvaltiaskuntaa kaikenmoisten urheilutapahtumien kuten nyt näitten olump …ölymp…(no, ei, nyt tarkkana)… o l y m p i a kisojen aikaan.

Juuh, kangistui, kauhusta. Siis P.Mummo. (P.Kaveri sen sijaan tuulettelee rennosti valtaistuimellaan tai vaihtoehtoisesti sohvallaan tuon tuostakin asiaan vihkiytymättömälle käsittämättömistä syistä.) Nih, kuvitelkaa oikein: siellä näkyi pieniä naisen nimisiä lihaskimpun näköisiä ihmisiä kilpailutöissä. Niitä pikkuihmisiä vatkattiin ja hieroskeltiin ja taputeltiin ja psyykattiin (kyrmyniskamiesten toimesta tieteskin) takahuoneessa, kunnes vihon viimen tuupattiin lavalle ihan yksinään. Siinä ootti semmonen tanko, jonka kummassaki päässä oli pyöreä mötikkä. Sitä ne tuijotti eikä pakoon päässy. P.Mummo arveli, että tästä ei hyvä seuraa, jos lihaskirppu aikoo kolme kertaa ittensä painosta mötikkää nostamaan ruveta. Ja sehän siihen tarttui kuin konsaan härkää sarvista. Ensin tempoi mötikkätangon rinnuksilleen kyykkyseltään, siitä punnersi naama tulipunaisena jalat suoraksi ja – ihan totta! – tempoi sen ylös suorille käsille. Huhhutihuhh. Ei se kyllä kauaa siinä asennossa viihtynyt eikä pahemmin tuuletellut, mutta kun mötikät oli rymäytetty takasi lavalle, lihaskirppu juoksi takahuoneeseen taas ukkojen taputeltavaksi. Toinen samanmoinen kävi siinä meditoimassa mötiköitä, muttei päässy kyykystä ylöskän sen tangon kanssa. Kolmas sai mötikät karjumalla pinnisteltyä suorille jaloille, mutta siihen se tyssäsi. Huhhuh, ihan tuli Mummolle hiki katsoessa. Älkää kuulkaa mitään. Yksi oli niistäki kirpuista parempi ku muut, se yritti ihan tosissaan vielä maailmanennätystäki, mutta siihen jo sitte nyykähti. Mötikkä voitti ennätyksen, mutta saipa lihaskirppu sentäs olump…olympiakisojen kultamitalin.

Voi, elämänpäivä, kyllä pitää ihmisen kaikella konstilla repiä nimensä aikakirjoihin, meinailee Pissismummo täälä!  

Usein ihmettelen;                      työryhmä: Pälvi Ahoinpelto, Margit Nyman, Leena Tuomola, Björn Öhman; kuvat Sirpa Päivinen                                        Kirjapaja 2012

”Elämän antaminen toiselle on sitä, että on täynnä pyhää ihmettelyä ja kunnioitusta toisen ihmisen salaisuuden edessä; että näkee kauneuden kaiken sen sisällä ja takana, mikä toisessa on särkynyt.”                                        Jean Vanier: Murrettu ruumis

Sain kirjan muistoksi ystävältä, joka on yksi kirjan tekijöistä. Olen lukenut hitaasti ja kuulostellen tekstien ja koskettavien kuvien viestiä. Kirja on Kirkkohallituksen hyväksymä syvästi kehitysvammaisia varten syntynyt rippikoulukirja. Heinin, yhden rippikoululaisen olemuskieli puhuu väkevästi korkeatasoisten kuvien välityksellä. Uskon perusteemoja koskettelevat tekstit ovat pappien käsialaa, muu teksti Heinin Pälvi-äidin herkkävaistoista kerrontaa. Kirja on syntynyt tekijöidensä rakkaudesta aiheeseen ja siinä puhuu syvä ymmärrys erityisrippikoulun tarpeellisuudesta ja kokemus toteuttamisesta. ’Ihmettely’ ja ’olemuskieli’ määrittyvät tässä yhteydessä teologisiksi termeiksi, joilla kuvataan kuvaamatonta, sitä mihin sanat eivät riitä. Tässä rippikoulussa ei pyritä opettamaan kristinoppia käsitteellisesti eikä tiedollisesti – kysymys on elämyksellisestä vuorovaikutuksesta. Viestinä on: Jumalan rakkaus on erottelematon ja seurakunnan syli avoin. – Ihana kirja, joka antaa luottamusta kirkon työhön tässä ajassa.

*

Aino Kallas; Sudenmorsian   Otava 1928

Kallas on tietysti historiaa, suomenkielisen kirjallisuutemme alkuhämäristä. Luin Sudenmorsiamen kirjapiiriä vetävän ystävän yllyttämänä jo alkukesästä. Kirja on käteen sopiva kooltaan, isoa pränttiäkin tämä 1979 Delfiini-sarjassa julkaistu painos, johon osuin kirjastossa. Tarinan aihe on hiidenmaalaista kansantarustoa. Aluksi oudoksuin vanhaa kieltä, jota Kallas käyttää. Kirjan luettua tuntui kuitenkin, ettei tarina olisi ollut puoleksikaan niin vaikuttava modernimmalla kielellä kerrottuna.  – Jäin miettimään inhmillisyyden ja sudenluonnon käymää kamppailua ihmisessä omana aikanamme. Joskus viehtymys pahaan ryöstäytyy yli rajan ja saa muodostamaan raatelevia laumoja tai houkuttaa yksinäisille öisille saalistusretkille. Ihminen voi olla ihmiselle susi, vanha sanonta pitää edelleen paikkansa.

*

Eija Mertanen; Toisenlaiset  Neirol-kustannus, 2007

Kirjastomme on luokitellut tämän kertomuskokoelman novelleihin, mutta sisältö mielestäni koostuu lähinnä tapausselostuksista. Tarinat ovat aasta ööhön eteneviä kertomuksia syrjäytyneiden ihmisten elämästä. Materiaali sinänsä on sosiaali- tai mielenterveystyössä toimivan arkipäivää. Olisi tarvittu vivahteikkaampaa sanankäyttöä, että juttuja voisi nimittää novelleiksi. Kirja toimii ehkä parhaiten oppilaitoskäytössä.

*

Jari Ehrnrooth; Mahdollisuuksien piiri                                      Lurra Editions 2011

”Mahdollisuuksien piiri on romaani rakkaudesta ja seksuaalisuudesta, kuolemasta ja siitä, miten ihmiset vaikuttavat toistensa sisimpiin tuntoihin.” Takakannen esittelyteksti heittää myös hyvän kysymyksen: ”Voivatko eroottinen halu ja hengellinen kaipaus liukua yhteen?” Kulttuurihistorian ja sosiologian dosenttinakin toimivan Ehrnroothin kirjallinen tuotanto on laaja ja kirjailija on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Kirjaan tarttuva saattaa siis odottaa kiehtovaa lukuelämystä. En pettynytkään. Ehrnrooth kieputtaa tarinaa, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mutta pohditaan, puhutaan, kirjoitetaan, riisuudutaan (sekä fyysisesti että henkisesti). Välillä on vaikea tietää kuka on päähenkilö, tarinan henkilöt tuntuvat liukuvan toisiinsa ja puhuvan toisissaan herättämien mielteiden kautta. Olen huomannut, tavallaan surrutkin sitä, ettei kirjallisuutemme ihmissuhdekuvauksissa löydy syvällistä ja hienovireistä erotiikkaa, seksiä kyllä vaikka kuinka. Ehrnrooth on kirjailija, joka osaa kuvata erotiikkaa monitasoisesti ja sävykkäästi, tunnistaa kaipauksen ja romanttisenkin tunnekirjon. Äitinsä kuoleman ja surun kautta päähenkilö löytää elämäänsä hengellisen ulottuvuuden – eikä se tunnu falskilta. – Hieno kirja, haastava myös lukijalle.

*

Marko Kivistö; Hiljainen huone                                                    Kirjapaja 2011

Tämä ”Musiikkitalon arkkitehdin muistikirjasta” alaotsikoitu kirjanen viehätti minua kovin. Kirjoittaja ei tavoittele nimeä itselleen, teksti on huomiota hakematonta pohdiskelua. Kivistö puhuu pienellä äänellä arvoista, jotka kumpuavat kauneuden ja musiikin tajusta ja omakohtaisesta uskosta. Kun olen nyt kaksi kautta käynyt säännöllisesti sinfoniakonserteissa Musiikkitalossa, olen kiinnostuneena lukenut niistä ajatuksista, joita arkkitehtiryhmään kuuluneella Kivistöllä on ollut talon ideaa suunnitellessa ja toteutettaessa. On hienoa, että arkkitehti on oivaltanut musiikin olevan talossa pääosassa eikä konstailut katseen vangitsevilla yksityiskohdilla.

*

Esko-Pekka Tiitinen; Anjan lähes erinomainen elämä                                     Tammi 2011

Tiitinen on pohjois-karjalainen sanataituri, repertoaarissaan palkittuja lasten ja nuorten kirjoja, romaaneja, tv- ja elokuvakässäreitä ym. tekstiä kunnioitettava pino. Tämä kirja on humoristiseen murrepakinatyyliin kirjoitettu kertomus päähenkilö Anjan värikkäästä elämästä. – Viihtyisää ja paikoin hykerryttävän hauskaa luettavaa vaikkapa kesähelteillä mökillä riippumatossa tai pihakeinussa.

*

Leena Krohn; Datura                                             WSOY 2001

Krohn on suurten ikäluokkien kirjailija, joka tunnetaan laajasta tuotannostaan ja omintakeisista todellisuuden ja fantasian rajoja häivyttävistä aiheistaan. Hän on saanut lukuisia palkintoja kirjallisista töistään, mm. Finlandia-palkinnon 1992. Hänet muistetaan myös siitä, että hän palautti presidentti Ahtisaaren myöntämän Pro Finlandia –mitalinsa vastalauseena Indonesian sademetsiä tuhoavan poliitikon palkitsemisesta suomalaisella kunniamerkillä. Olen lukenut Krohnia valikoivasti, hyllyssänikin on mm. Tainaron. Viimeisin tätä ennen lukemani on Unelmakuolema. Daturassa kuvataan paranormaaleja ilmiöitä ja kuvitteellisen datura-kasvin siementen käyttämisestä aiheutuvia hallusinaatioita ja mielen hajoamista. Taitavan kirjoittajan tuntee siitäkin, että hän saa harhat tuntumaan todelta ja kuljettaa lukijaa suvereenisti fantasiamaailmassa. Krohnin kirjat ovat myös taittoasultaan persoonallisia.

*

Anja Snellman; Ivana B.                                      Siltala 2012

Mahtavaa, Anja Snellman! Teit taas sen: sait lukijan koukkuun, ahmimaan kirjan, hyrähtelemään nautinnosta, jonka oma äänesi, jäljittelemättömän upea kieli ja tyyli lukijassa saa aikaan. Ja nauramaan häpeämättömästi ääneen (sivulla 150) sekä maistamaan sukupolvitietoisen itseivan, katkeruuden ja kyynisyyden humalluttavan ja vapauttavan aromin. Bravo!

*

Per Petterson; Kirottu ajan katoava virta    suom. Katriina Huttunen       Otava 2011

Norjalainen kirjailija Petterson voitti Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon v. 2009. Aiempia teoksiaan en ole lukenut, joten tämä äitinsä kanssa sovintoon pyrkivän aikuisen miehen tarina on minulle ensimmäinen kurkistus uuteen norjalaiseen kirjallisuuteen. Kysyä sopii, miksi Norjasta niin vähän on suomennettu. Palkittu kirjailija sentään ylittää kynnyksen. Itse tarina on kiinnostava, mutta jo alkuvaiheessa aloin miettiä, mikä tässä on, mitä vierastan. Puolessa välissä tajusin, että se on tyyli. Petterson kirjoittaa verbivoittoista kieltä (tai ainakin se on suomennettu niin), kokonaisia toteavia lauseita, jotka vievät tarinaa tasaista ravia eteen päin. Mikäs siinä, tyylinsä kullakin, mutta lukija ei hevin pääse tarinan miehen tunnemaailmaan sisään.

*

Muriel Barbery; Siilin eleganssi                                                    suom. Anna-Maija Viitanen  Gummerus-pokkari 2011

Kesäni viihtyisin kirja oli tämä! Ja mikä siitä tekee sellaisen: mietitty ja toimiva rakenne, hersyvä kieli (kiitos myös hienon suomennoksen). Tarina kantaa loppuun asti, vaikka siinä ei ole dramaattisia juonenkäänteitä eikä tapahtumavyöryjä. Päähenkilönä on sympaattinen ja originelli nainen, joka toimii pariisilaisen kerrostalon ovenvartijana. Talossa on tietysti myös persoonallisia asukkaita, joista toiseksi päähenkilöksi kirjailija nostaa 11-vuotiaan älykkötytön. Ihmiset ja ihmisten väliset suhteet ovat kirjassa pääosassa ja ranskalaisuus tulee viehättävällä tavalla läpi kaikesta.

*

Maeve Binchy; Italian illat    suom. Tiina Ohinmaa                        WSOY-pokkari 2011 (1997 alkup.painos)

Italian illat on Binchyn tuttuun tyyliin viihtyisä kirja. Tarina polveilee Dublinissa, Sisiliassa, Roomassa ja lopuksi Firenzessäkin. Huolimatta kymmenistä juonessa vilisevistä henkilöistä juoni pysyy koossa muutamaa pikku lapsusta lukuunottamatta. Tarina päätyy yllätyksettömään lopputulokseen, joka on suunnilleen puolivälistä asti odotettavissa. Tapahtumat on herttaisesti ja juohevasti kuvattu. – Mitä parhainta kesälomalukemista.  

**