Tuomiosunnuntain messua oli saatu juhlistamaan kaupungin mieslaulajien kuoro. Liturgi ja avustava pappi olivat naisia. Kirkkoväärtit, jotka ovella toivottavat tulijat tervetulleiksi ja toimivat tekstinlukijoina, olivat myös naisia.

Kuten usein, en nytkään katsonut ennakkoon, ketä on vastuuvuorossa. Menen kirkkoon, kun jokin minussa tahtoo ja tarvitsee sitä. Olen jo sisäistänyt viimeiset messujärjestyksen uudistuksessa tehdyt muutokset, vaikka jotkut niistä eivät mielestäni luonnu suomalaisen kirkkokansan tyyliin. Esimerkiksi joidenkin liturgien harrastama rauhantervehdyskehotus: ”Toivottakaamme toisillemme rauhaa”. Kehotus tuntuu teennäiseltä ja tulee outoon paikkaan, keskelle harrasta ehtoollisliturgiaa. Ymmärrän idean, mutta mieleni tekisi lähinnä paeta paikalta. Joskus olenkin istuutunut, sulkenut silmät ja antanut toisten toivotella rauhaa ympärillään oleville. Tällä kertaa kättelyt jätettiin onneksi pois.

Asta-papin saarna oli erinomaisesti jäsennelty ja jaksojen väliin syntyi luonteva hetki hiljaisuutta. Tällä kertaa Hengen kosketushetki, jota ortodoksi-isät kutsuvat heltymykseksi, syntyi yllättävästi siihen, kun mieskuoron johtaja soitti saksofonilla virsi-improvisaation. Foni soi pehmeästi meditoiden ja melodia laskeutui sydämeen kuin valonsäde. Messun päätösmusiikki, mieskuoron räväkkä negrospirituaali Janne-kanttorin upean soolon kera, kirvoitti seurakunnalta spontaanit aplodit.

et tiedä, mitä toisaalla tapahtuu, siellä, mistä olet poissa. turha miettiäkään. ikkunoiden takana käyvät kiivaat sodat, sanat sinkoilevat seinästä seinään, lävistävät sydämiä. valtaoikeuksia riistetään ja rakennetaan. koko ajan kuollaan ja samaan hengenvetoon jotakin syntyy.

lasket yhteen elämäsi eletyt ja elämättömät. ei taida mennä tasan? tästä eteen päin kaikki on tuntematonta, arveluita, toiveita, päivämääriin ladattua odotusta. tähän asti on paljon sellaista elettyä, josta on tullut ravituksi. elämättömiä harvoin miettiikään.

onko kaikella elettävällä optimiaika? jos on, olet monesti ollut myöhässä. olet ohittanut asioita, joita elämä tarjosi, niitäkin, jotka olisivat olleet hyväksi. olet valinnut väärin, tiedät sen siitä, mitä sitten seurasi. eniten saat silti surra sitä, minkä kokonaan ohitit.

jotkut heristelevät sillä, että tuomio tulee. tulkoon vain. taidat olla hivenen kiinnostunutkin siitä, mikä on mitenkin noteerattu siellä, missä elämästämme joku lukua pitää. saattaa olla yllätyksiä niissä listoissa. ja itsesi yllätät sillä miten vähän on kaduttavaa siinä, mikä elämättä jäi.

Palkattomasta hyvinvointipalveluissa toimimisesta käytetään nimitystä vapaaehtoistyö ja toimijoita kutsutaan vapaaehtoisiksi. Nimityksen oikeellisuudesta on jo keskusteltu. Virkavastuiset ja palkalliset työntekijät närkästyvät: ihan kuin he tekisivät jotenkin pakosti työtään. Tai vapaaehtoisuus ja työ eivät jonkun mielestä soinnu keskenään. Miksei?

Osalle eläkeläisistä ei tunnu kelpaavan mikään nimitys. Kaikki mikä vähänkin viittaa ikään tai erottaa aktiiviväestöstä on myrkkyä hänelle, jolle täysivaltaisesta yhteiskunnan jäsenestä käyminen ja tittelin säilyttäminen on elintärkeää. Niinpä meillä on professoreita, ministereitä ja presidenttejä, joilla ei aikapäiviin tai peräti kuunaan ole titteliin viittaavaa askaretta ollut. Sotilaallisesta tai kirkollisesta asemasta eläköityneet käyttävät mielellään entisiä meriittejään evp. tai emeritus/emerita –liittein, tottahan on komeampaa esiintyä arvonimellä kuin pelkkänä eläkeläisenä.

Pikkulasten äidit, jotka hoitavat itse lapsiaan kotona, saavat kuulla kotirouvittelua – vaikka olisivat yksinhuoltajia, joilla vaihtoehdot ovat vähissä. Työttömyys määrittää ihmisen tehokkaasti aktiiviväestön silmissä luuseriksi, vaikka ihminen olisi tullut täysin ilman omaa syytä irtisanotuksi ns. taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella.

Mielenterveyspalvelujen kehittämiskeskusteluihin on ilmaantunut uusi nimitys kokemusasiantuntija. Se on uudissana, joka vaikuttaa aika onnistuneelta. Voidakseen esiintyä kokemusasiantuntijana, pitää kuitenkin suorittaa jonkinlainen tutkinto. Ihan ei siis riitä nimityksen käyttöön, että olemme jokainen oman elämämme kokemusasiantuntijoita.

Televisio-ohjelmassa Parittomat on syksyn mittaan aprikoitu, mikä nimitys olisi sopiva aikuiselle, hyvin koulutetulle naiselle, joka ei ole löytänyt mieleistään tai halunnutkaan elämänkumppania. Sinkku tuntuu liian ’menevältä’, pariton kuulostaa jotenkin vajaalta, yksinäinen on liian vahva ja monimerkityksinenkin ilmaisu, vanhapiika kuuluu menneeseen agraariyhteisökieleen ja niin edelleen. Itsellisiä ja vapaitakin on yhä!

Löytyneekö ihmisiä (parisäädystä, koulutuksesta tai elämänpolusta riippumatta), jotka rohkenevat sanoa kysyjälle: minä olen minä.

…seurakunnan olohuoneessa, joka on avoimien ovien paikka kävelykadulla, kaupunkimme keskustassa. Arkipäivisin neljä keskipäivän tuntia ovi on auki, automaatista saa kahvia tai teetä ja pöytien ympärillä saa aina halutessaan juttukaverin. Joku työntekijöistä tulee alkuun pitämään hartaan hetken ja jää sitten seurakuntalaisten joukkoon. On huomattu, että moni kävijä tulee alkuhartautta varten paikalle ja jatkaa sitten matkaa asioilleen.

Valmennetut vapaaehtoiset ovat ottaneet palvelutehtäväkseen olohuoneen käytännön asioiden hoitamisen ja toimivat inhimillisenä lämpökeskuksena. Tässä toteutuu yksinkertaisella, mutta hienolla tavalla seurakunnan yhteisöllinen tavoite. Tulija otetaan vastaan ystävällisellä hymyllä ja tervetulotoivotuksella ja hyvästellään lähtiessä. Monelle yksinasujalle se voi olla päivän tai viikon kohokohta.

Huomenna on Lapsenpäivä. Jossain mielessä toki jokainen päivä on lapsen päivä, mutta kalenteriin on otettu erityinen lapselle omistettu päivä, kun isän ja äidinkin päivät siellä ovat. Mikä estäisi viettämästä Lapsenpäivää kysymällä mitä lapsi toivoo tänään. Parasta on antaa aikaa lapselle joka päivä.

Mummeli ja Vaari lupasivat Pikkuritarin ja Murusen äidille ja isälle vapaaillan. Se merkitsee, että haemme pienet päiväkodista, leikimme yhdessä ja hoitelemme iltatoimet oikeaan aikaan. Muusikkovanhemmat pääsevät harvoin yhdessä kuuntelemaan toisten soittoa ja näin myös isovanhemmat saavat taas tilaisuuden hassutella pienten kanssa.  

Lapsiperheessä parisuhde jää helposti toiselle sijalle. Unohtuukin joskus, ettei se hoidu ihan itsekseen siinä sivussa. Sille pitää antaa aikaa, muistaa mistä kaikki alkoi ja millaisin unelmin yhteen mentiin. Vuodet realisoivat kyllä ne unelmat, mutta rakkaus, jota vaalitaan, kestää arjenkin.

Valvomisen sunnuntain virsi tyrkkii hämärään uuvahtanutta perusluterilaista hereille 1600-luvun lopun tyyliin: ”Oi, herätkää te hitaat sielut juuri, ja muistakaa: on Herran armo suuri. Hän etsii synnin yössä nukkuvaa. Hän tarjoo armon, luopukaa siis muusta ja kuulkaa varoitusta Herran suusta: oi, valvokaa!”

Mitä kiihkeämpi elämänmeno, sitä synkempi synnin yö ja hitaampi sielu? Umpiunessa tarvomme elämämme marraskuuta, me hitaat sielut. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Omista eduista ei luovuteta piiruakaan. Moni valvoo toisten tekemisiä omiaan peitellen. Joka jää kiinni, joutuu vastuuseen, vaikka syyttömiä ei olekaan.

Vanha lihava varpunen istuskeli orapihlaja-aidassa. Sillä oli siistit mietteet. Ei tässä kummempaa, se ajatteli, piikkioksien alla on turvassa isommilta. Kuonoonsa saavat ja silmänsä puhkovat, jos yrittävät hätyyttää. Mikäpä tässä on ollessa, vanhankaan.

Naapurin kirjava kissa oli kyllä huomannut. Niin olisi mehevä paisti, se tuumi ja kipristeli tassujaan. Se ei ollut tyhmä, tiesi kyllä, ettei tuota kannattanut yrittää, piikkiaidasta, mutta vaaniahan aina voi. Makasi aloillaan viiksikarvat värähdellen ja hännänpää ihan pikkuisen liikahteli.

Pihassa oli ihmeen hiljaista. Menijät olivat menneet ja ketään ei ollut tulossa tähän aikaan. Vanha lihava varpunen oli jo aamun eineensä syönyt, sillä oli vatsa pullollaan marjoja ja siemeniä. Ramaisi kovin, mutta silmät oli pidettävä puoleksi auki kaiken varalta.

– Kissa luulee, etten minä huomaa, ajatteli vanha lihava varpunen. – Hohhoijaa, siinä se hiipii matalana pikkuhiljaa lähemmäksi, muttei se nöpönenäänsä piikkeihin työnnä. Ja ainahan tästä voi viime hetkellä ärsyttävästi pyrähtää puun oksalle karkuun.

– Varpunen luulee, etten minä sitä kiinni saa, ajatteli kirjava kissa. – Siinäpä luulee ja tarkemmin ajatellen onkin oikeassa. Pesästään pudonneiden poikasten aika on jo ohi. Vanhat ovat viekkaita, siinä killistelevät, päästävät lähelle, sitten pölähtävät siivilleen.

Kirjava kissa näki silmäkulmastaan puutarhavajan luona liikettä. Se unohti sen siliän tien höyheniään pörhistelevän varpusen ja käänsi päätään. Vajahiiri peijakas siinä vilisti seinustaa. No nyt on paikka, kyllä nelijalkainen toisen nelijalkaisen nappaa, uhosi kissa itselleen. 

Äkkiä ovi lonksahtaa ja rapulle ilmaantuu ihminen. Saman tien vanha lihava varpunen pyrähtää koivun yläoksalle, kirjava kissa säntää tiehensä ja vajahiiri katoaa lehtikasaan. Kaksijalkainen siivetön ei edes huomaa pienimuotoisen draaman päättyneen suunnistaessaan tossujaloin postilaatikolle.   

Sunnuntain Hesari esitteli muutaman kuvan ja toimittajan näkemyksen Design-museon Koti ja paikka -näyttelystä. Museot taitavat olla yksi nykyihmisen harvoista  turvapaikoista ajassa, jonka vinhaa kiitoa voi hillitä palaamalla hetkeksi pysyvien arvojen äärelle. Trendit tulevat ja menevät, muotoilukieli muuttuu ja tekniikka kehittyy, mutta kauneuden ja toimivuuden yhdistelmä on muuttumaton arvo.

Aikamme on antanut designille jotenkin korkeakulttuurisen leiman, vaikka alun perin on ollut kysymys minkä tahansa tarve-esineen teolliseen tuotantoon tähtäävästä muotoilusta. Näyttelyssä on esillä huonekaluja, astioita, vaatteita, sisustustekstiilejä eri aikakausilta. Monen esineen kohdalla voi todeta, että onnistunut muotoilu saa tuotteen pitämään pintansa vuosikymmenestä toiseen ohimenevien muoti-ilmiöiden tulvassa.

Leidikvartettimme kävi tutkailemassa näyttelyä ja innoittumassa vallan mainioista uudissanoista, joilla tuttujen esineiden kokoelmaa oli ryhmitelty. Jos kahvipannu kuuluu sarjaan ”sisältimet”, voisiko sohva sitten olla ’sisustin’? Museokaupasta löysin kaipaamani sopivankokoisen ja mainiosti muotoillun sisältimen, johon mahtuu kampa, (huulipuna), silmälasikotelo ja kännykkä.

Nelonen on tänä syksynä esittänyt kotimaista versiota aiemmin nähdystä Linnan tähdet -ohjelmasta. Tunnusmusa on vanhasta iskelmästä ”Vain elämää, ei sen enempää”. Ohjelman resepti on kiinnostava, siinä kahdeksan eri-ikäistä muusikkoa vetäytyy isoon taloon maaseudulle. Yhteiset ateriat ja aktiviteetit rytmittävät päivää, mutta pääosassa on musiikki. Artistit esittävät omia versioitaan toistensa kappaleista ja saavat näin myös itse kuulla uusia tulkintoja ohjelmistostaan.

Kun yhteen on tuotu neljä miestä: räppäri, rokkari, entinen stara ja nykyinen sekä neljä tunnettua naisartistia, on musiikin taso taattu. Kiehtovinta minusta oli seurata miten saman alan ihmisten keskinäinen ryhmädynamiikka kehittyi. Mitä pitemmälle mentiin sitä vähemmän ikä- ja kokemuserot tai viihdemuusiikilliset genret tuntuivat. Keskinäinen kunnioitus kasvoi. Viikosta tuli lopulta aika intiimi ja esiintyvien taiteilijoiden keskinäiset kemiat yllättivät. Jari Sillanpää osoittautui paitsi loistavaksi musiikin tulkitsijaksi myös hauskaksi seuramieheksi ja ryhmähengen luojaksi, Neuman tarinankertojaksi ja mystikoksi. Kaija K:sta paljastui varsinainen rokkimimmi, Erinistä herkkä kukka ja Cheek hehkui vahvaa miesenergiaa.

Mitä katsoja sai? Oli todella hienoa seurata miten vahvasti itse kukin eläytyi toisten tulkintoihin. Monet näistä muusikoistahan myös itse luovat musiikkinsa ja kappaleilla on siten henkilökohtainen historiansa. Toinen esittäjä saa yllättäviä tehoja irti. Kyyneleitä nähtiin kuulijoiden silmissä tuon tuostakin. Minua kosketti erityisesti Jonne Aaronin tulkinta Kaija K:n kappaleesta Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua – jonka hän lauloi rakkaan isoäitinsä muistoksi. Minulle näistä muusikoista tuntemattomin oli rap-artisti Cheek, kun taas  Kaija K:n laulut ovat olleet henkilökohtaisesti tärkeitä eräässä elämän vaiheessa.  –  Ohjelma lähetetään varmasti uusintana keväällä, joten vielä ehtii nauttimaan, jos nyt meni ohi.

Sukupolvet ennen meitä ja meidän jälkeemme antavat jatkuvuuden tunteen. Olen siinä kohtaa, missä oma isäni on jo mennyt, vierelläni on poikiemme isä ja Esikoisemme on isä itsekin. Emme ole lehtiä tuulessa, olemme kukin jatkumossa, jossa sukupolvi seuraa toistaan. Aika muuttuu ja muuttaa meitä. On hyvä, jos säilytän tiedon juuristani ja hyväksyn kasvumaani. Se auttaa hyväksymään toisetkin.