Illalla sammuin jo kymmeneltä, mikä on epätavallista. Normaalirytmissäni valvon puoliyöhön ja nukun kahdeksaan. Lapsenlapset olivat Vaarilassa eilen ja päiväunet jäivät väliin, siitä se.  Rytmimuutoksesta seurasi, että heräydyin kolmelta eikä uni ottanut jatkuakseen vessareissun jälkeen. Hiivin keittiöön ja täytin sudokun ja parin ristikon rippeitä. Neljältä kömmin takaisin vuoteeseen ja nukahdin.

Heräsin ulko-oven pamaukseen. Viiden asukkaan rivitalon päätyasuntoon ei juuri muuta ääntä naapurista kuulu ja sitäkin onneksi harvoin. Avasin rullaverhon ja tuuletusikkunan. Ulkona näytti olevan pilvinen sää. Hups, kello näytti jo yhdeksää. Toinen istui nojatuolissaan olohuoneessa lukemassa paikallista lehteä, Keskaria. Aamukahvi oli juotu ja Hesari näköjään tutkittu, mistä voi päätellä lukijan olleen valveilla jo hyvinkin tunnin.

Rakentelin aamupalaa itselleni: pieni annos toissapäivänä puolukoista keitettyä vispipuuroa maidon kera, mukillinen vihreää teetä, kaksi aprikoosimarmeladilla sipaistua kaurapaahtoleipää ja juustoleipäsiivu. Aamiaista syödessä lueskelin Hesarin ekaosan. Sydänpillerin ja rytmihäiriön estoon määrätyn lääkekapselin nielaisin laimennetun tuoremehun kanssa tässä vaiheessa vatsaärsytyksen välttämiseksi.

Aamutoimet jatkuivat pukeutumisella ja vuoteen kunnostamisella. Illalla pestyjen astioiden siirtely tiskikoneesta kaappiin on tietysti tavallaan turhaa, mutta olen tottunut hakemaan puhtaat kaapista ja aikaahan eläkeläisellä on. Arkipäivänä seuraavaksi panisin pyykkikoneen hoitamaan virkaansa, mutta sunnuntaina en viitsi pyykkejä setviä.

Toinen kaiveli työkalujaan ja laittoi keittiössä evästä. Hän lähti Esikoisen perheen taloon remonttitalkoisiin ja sanoi, ettei ehkä ole ateria-aikaan vielä kotona. Minusta siellä ei ole hyötyä selkävaivaisena, huutelin vain ’heippaa’ lähtijälle. Toivon, ettei hän väsytä kovin itseään, ei olla nuoria enää kumpikaan.

*

Avasin sähköpostin, lueskelin viestit ja vastailin. Eräästä lähti idea blogijuttuun, jonka aihion kirjoitin saman tien odottamaan julkaisuaikaansa. Katsoin myös blogiystävien päivitykset ja huomasin Mumman raitamatto -blogin Annikin innostuneen päivänkulun kirjaamisesta. Kiva! Ihanan pitkä juttukin, päätin lukea sen tarkemmin tuonnempana.

Palasin  keittiöön, oli puuron aika. Puolipäivän aikaan meillä syödään puuroateria vaihdellen kuitupuurosekoitusta, neljän viljan- tai kaurahiutaleita. Kaikki ovat maukkaita marjojen ja maidon tai marjakeiton kera. Hedelmä vielä jälkkäriksi. Tänään, kuten yleensäkin sunnuntaisin,  keitin täysjyväspelttimannaryyneistä puuron maitoon. Toisen annos päätyi jääkaappiin, siitä voi tehdä vaikka lettutaikinan.

Nautiskelin puuroni Valion luomumustikkakeiton ja Hesarin kakkososan kera. Tunsin syntistä nautintoa tästä paluusta kolmen ensimmäisen eläkevuoden ateriointiin lehden tai kirjan kanssa. Toinen kun oli silloin vielä työelämässä.

Puuron jälkeen yleensä esivalmistelen aterian, nyt pilkoin perunat ja lantunpuolikkaan saman tien uuniin kypsymään ja maustoin pihvit odottamaan paistamista. Vihersalaatti syntyi tammenlehväsalaatista (luomu), luomukurkusta, makeasta suippopaprikasta (luomu) ja Valion Viola 9{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} juustokuutioista. Salaatinkastike on meillä vakio: miedosti chilillä maustettu Provencale-salaattikastike, jota valmistaa Uudenmaan Catering Oy. Provis on huippu, siinä on lähiruuan touch ja maku sointuu erilaisiin aineksiin, parempaa kastiketta ei ole tullut vastaan.

Lueskelin lehdet loppuun. Paljon on kuolinilmoituksia taas Hesarissa ja nyt oli paikallislehdessäkin monta. Erilaisisa kuvahahmotelmia liitetään nykyään ristin sijasta ilmoituksiin. Aina ne eivät ole kovin onnistuneita, tuntuvat jotenkin arkisilta.

Palasin koneelle ja luin Annikin jutun. Miten sujuvasti ja eloisasti hän kirjoittikaan päivästään. Tekstin lauseet, sanavalinnat ja rivien välitkin loivat kuvaa tasapainoisesta ja onnellisesta elämänvaiheesta. On löytynyt kotoisa ja itseä tyydyttävä asumismuoto ja paikka yhteisössä. Niinhän se on, että puolisoiden tarpeet ja toiveet eivät aina käy yksi yhteen, mutta vanha pari on oppinut joustamaan. Hymyilytti se uni, sentapaisia minäkin ajoittain näen ja sanon niitä painajaisikseni. Jutusta bongasin myös kiinnostavan lukuvihjeen.  – Uuni hälyttää. Kasvikset ovat valmiit. Lähden tästä paistamaan pihviä.  

*
Ateriaseurana oli pyhän kunniaksi Paavo Kiurun Karjalan naisprofeetta, vakavahenkisen romaanin muodossa kerrottu elämäntarina Helena Konttisesta, joka eli erikoisen elämän,   toimi synnyinseudullaan herätyksen välikappaleena. Ehdin juuri päättää aterioinnin ja ottaa sokerilääkkeen ja verenohennuspillerit, kun veli soitti Lapsuusmailta. Kysyi muistanko mikä päivä tänään on. Muistinhan minä siinä äidin kuolinpäivän, siitä on kolme vuotta.  Veli oli käynyt haudalla viemässä kynttilän. Sanoi verenpisaroiden yhä kukkivan kauniisti. Huomasin, että ilman veljen soittoa en kenties olisi ajatellut päivääni siltä kannalta. Olen kiitollinen ja minua liikuttaa, että veli vanhempiimme liittyvät muistopäivät huolehtii.

Arvelin, että Toinen saattaisi ilmaantua kotiin kohtapuoliin. En kuitenkaan soittele sinne remontin keskelle enkä jää odottelemaan. Nyt on ’ruokalevon’ paikka, kuten Lapsuusmaalla ennen sanottiin. Sen turvin isä ja äiti jaksoivat aamusta iltamyöhään ahertaa. Kyllä se tekee hyvää kipeäselkäiselle kaupunkilaisellekin.

*
Niinpä se on, että kun heräilee myöhään, on myöhässä koko päivän rytmistään. Olin mielestäni torkahtanut vain hetken, kun tajusin, että kello on jo puoli kuusi. Heti vain kahvia tulemaan. Juon yleensä yhden kupillisen päivässä, siitä ei sydän läpättele eikä verenpaine nouse. Jos kahvittelu menee yli iltakuuden, se sekoittaa uneen pääsyä. Olin ottanut jo aamulla sulamaan yhden pullan, jonka tavallisesti jaamme. Minä en voi syödä makeita ihan mielin määrin verensokerin takia ja Toinen sanoo, ettei hän tarvitse välttämättä pullaa kahvin kanssa. Ihan tyytyväisenä hän kumminkin nautiskelee jättämäni puolikkaat.  😉

Näyttää siltä, että en selviä tänään ulos ollenkaan. Ilmeisesti haluan olla kotona, kun Toinen tulee. Päiväkin on harmaa, sadetta vaille. Eilen oli ihana syysaurinkoinen, ja olimmekin lasten kanssa pihassa haravoimassa lehtiä. Muru keräili pikkuiseen koriin vaahteranlehtiä ja tyhjensi koriaan sitten tarmokkaasti isompaan lehtiroskikseen. Pikkuritari ajeli enimmän aikaa patiolla vanhalla kolmipyöräisellä, joka oli jätetty vajan perukoille tarvitsijaansa  vartoomaan. Kuopus aikoinaan viimeksi sillä ajeli 1970-luvun lopulla. Naurattaa nyt, mutta totta on.  

Olen alkanut hyödyntää levyhyllystömme sisältöä, kun Toinen toi uudet kovaääniset tähän tietokoneelleni. Täällä Kolmannessa huoneessa istuskellessa kuuntelen omia mielilevyjäni. Nyt soi viimeksi hankittu Guitarreando, suomalaisen kitaraduon (Hildén-Lehtinen) soittamaa latinalaisamerikkalaista, klassista ja suomalaisia kansansävelmiä. Kitaramusiikki on minun favoriittini, olenpa joskus itsekin vähän soitellut, no, noin puoli vuosisataa sitten.

Jokohan tämä on muuttunut jaaritteluksi, kun päivä ei ole vielä lopussa ja juttu jatkuu ja jatkuu.

*
Nyt kyllä soitan Toiselle. Kello on yli seitsemän. Se on ollut remppareissulla jo yhdeksän tuntia! Puhelun taustalla kuuluu sirkkelin ääntä. – Mitä, sanoo Toinen, joko kello on niin paljon, tässä on vielä vähän kesken. – Se on kesken vielä tämänkin päivän jälkeen, ala tulla kotiin, sanon napakasti, ja hän lupaa hankkiutua lähtemään. Huolettaa sekin, miten Esikoinen jaksaa. Tätä on jatkunut koko kesän. Eilen lapsia tuodessaan se näytti laihtuneelta ja uupuneelta. Emoa se riipaisi.

Vaihdan levyksi jazzia, Ravi, kotimainen jazzyhtye, jossa soittaa harmonikka, kaksi kitaraa ja basso. Tunnelma kevenee.  Ystäväsiskolta tuli kännykkään viesti. Olemme sopineet tapaamisesta huomenna Stadissa. Ajatus tuo iloa. Melkein kaksi kuukautta on edellisestä keskustelustamme, vaikka asumme vajaan puolen tunnin junamatkan päässä toisistamme. Hänen kanssaan me puhumme ’oikeita’, joskus ihan nurin käännetystä sielusta asti.

*
No tulihan se mies lopulta hätyytyksen perästä kotiin kahdeksalta. Ihmeen pirteänä. Hän tuntuu kuitenkin tyytyväiseltä voidessaan olla avuksi omilla taidoillaan. Laitan teetä. Toinen istahtaa katselemaan Arto Nybergiä.

Iltateetarjottimelle tulee kummallekin eri teelaatua, pari paahtimessa lämmitettyä pikku piirakkaa ja niillä juustosiivu, tällä kertaa 20 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} Polaria, yksi juustolevitteellä sivelty sekaleipäviipale, Toiselle sylttyä päällä, minulle kylmäsavulohta, luomutomaatti puoliksi, pari kanelikorppua ja hedelmä. Minä syön mieluimmin omenan, Toinen päärynän. Niitä mussutamme uutisia seuraillen. Lottoarvonnan siirtyminen Maikkarille aiheuttaa meillä tuuletusta. Tylsää sitä on ollut sivusta seurata, kun ei itse osallistu.

Toinen jää urheilu-uutisten pariin, minä tulen päättämään päiväkertomukseni. Tästä poistun avaamaan vuoteen, käymään iltapesulla ja tulen Kotikatsomon pariin vähän myöhässä. Kymmeneltä katsomme jakson Siltaa ja sitten hankkiudumme petiin, Toinen nukkuakseen, minä lukeakseni vielä kirjapinosta novellin tai kaksi.

Huomenna on uusi päivä, joka alkaa verensokerin ja verenpaineen mittauksella ja vaakalukemien tarkistuksella, kuten aina maanantaisin.
**

Huomenna kristikunta viettää arkkienkeli Mikaelin ja kaikkien pyhien enkelien päivää. Luterilaisessa kirkossa enkelien pyhää kutsutaan Mikkelinpäiväksi.

Taivaalliset olennot, joista raamatussa ja virsikirjassa puhutaan, ovat osa uskon maailmaa. Ei niitä ole sille, joka ei taivaallisiin usko. Tunnen useita ihmisiä, jotka kertovat nähneensä valohahmon unessa tai puolivalveilla ja tulkinneet sen enkeliksi. Joskus sillä on sanoma, joskus se on vain turvaa tuova olento tuonpuoleisesta, joka lähetetään paikalle hädän hetkellä.

”He varjelevat lapsuuden ja nuoren elämämme,/ seuraavat päiviin vanhuuden, kulkevat lähellämme”       Virsi 137

Semmoinen tunne toisinaan on, että mitään ei oikein saa aikaan. Mistä ihmeestä nimenomaan syksyllä nousee se, että pitäisi aikaansaada? Myöhään eilen illalla soitti nuoruusystävä ja alkoi pohtia samaa. Onko tämä joku meidän eläkkeelle päässeiden yleisempikin fiilis, mietin. Työelämän sitkeä jäänne?

Kuluneella viikolla olen kuitenkin pessyt puolet talon ikkunoista ja keinun katosmuovin, tavanomaisten kodinhoitotehtävien lisäksi. Harminpaikka selässä valittaa näistäkin vähäisistä. Toinen korjaili viimeiset kesäkalusteet patiolta vajaan. Piha näyttää suuremmalta. Myöhään kukkijat pääsevät esiin.

Olen alkanut viime aikoina tutkia kaupan kuitteja ostoksilta palattua. Mikä meidän taloudessa mitäkin maksaa? Viikonlopun ruuat ja talouskamat meille kahdelle tekee yleensä 90 – 120 euroa. Tällä kertaa kallein ostos  oli kaksi sisäfileepihviä, jotka Toinen valitsi sunnuntaiateriaksi. Hyväksyn sen, koska pihviateria on helppo valmistaa. Suosituin lisäke meillä salaatin ohella on uuniperunat, neljään lohkoon jaetut rosamundat, öljyllä siveltynä ja Meiran valkosipulisella perunakuorrutteella maustettuna.  

Tänä syksynä meillä on kahdet kausiliput, pääsemme siis konserttiin joka viikko. Torstaipaikat ovat Musiikkitalon permannolla melko edessä ja toisen viikon perjantaisin keskiparvella. Havaintoni mukaan alhaalla kuulee sävyt ja nyanssit tarkemmin, myös eri instrumenttien oman äänen. Parvella taas kuulee paremmin kokonaissaundin. Ekariveillä eksyy helposti epäoleellisiin, kuten miten kapellimestarin nenänpäästä tippuu hiki tai miten rumasti joku pullea naisviulisti istuu. Eilen kuulimme Schubertin ’Traagisen’ – melko uneliaasti esitettynä – ja Berliozin ’Fantastisen’ intohimottoman tulkinnan.

Musiikki resonoi – vaikkei oma elämä nyt ole traagista eikä fantastista, ehkä vähän intohimotonta sentään.

Sain jostain päähäni omituisen ajatuksen kohta herätessä: pitäisi kirjoittaa yksi päivä elämästä muistiin. Taisin kuvitella, että kirjaisin tapahtuvaa pitkin päivää, hetki hetkeltä. On keskiviikko, kello näyttää 19:04 nyt, kun kirjoitan ensimmäisen rivin. Mihin tämä päivä sujahti? Mitä siitä tähän kaapii?

Kuuntelen, kun Perkiömäen kopla soittaa jazzia. Musiikki on sillä tavalla mietiskelevää ja kiemuroivaa kuin ajatus. Tänään pestyn ikkunan takana hämärtyy hiljalleen.  Maljakossa hehkuu punainen kukka, jonka sain yllättäen eilen ihmiseltä, jolle olin avuksi vuosia sitten. Joitakin asioita näköjään muistaa vuosien takaakin.  

Ystävä soitti äsken. Ihmetteli mihin päivät kuluvat, aina on jotain, ei ehdi kaikkea mitä haluaisi. Siis sitä samaa kuin minäkin juuri nyt ihmettelen. Ilahduin hänestä. Olin ajatellut eilen tai toissa päivänä viimeksi soittamista hänelle, mutta enpä saanut aikaan. Kerroimme puolin ja toisin missä mennään. Lopuksi hän puhui sisäisen levollisuuden ikävästä. Niin paljon on menemisiä, tulemisia ja tekemisiä. Semmoistako elämä yhä on, hän sanoi ja kuulosti pettyneeltä itseensä.

Vielä aamutakissa olin, kun tiskikoneen tuntumassa kohdattiin Toiseni kanssa, ja minä sanoin, että halataanko. Hän ilahtui, levitti kätensä ja otti syliin. Tunsin lämmön, että olemme olemassa toisillemme.    

Matkalla Lapsuusmaille poikkesimme näkemään Leena Luostarisen maalauksia Etelä-Karjalan Taidemuseossa. Taulujen valtava koko oli yksi elementti, joka pysäytti. Toinen ne värit, jotka  vyöryivät ja kihisivät elämää. Vaikka teoksilla oli nimet, mikä aina helpottaa katselukokemusta, siltikin taiteilijan ajatus- ja kokemusmaailma jää hänelle itselleen. Katsoja saa mitä saa siitä resonanssista, joka itsessä syntyy.

Tällä kertaa katselukokemus oli myös mystinen sillä tavoin, että tiikerihahmojen edessä hiljaisena seistessä purkautui jotain sisälläni niin, että silmiin nousi vedet. Ei se ollut pelkkää kauneuselämystä, se oli enemmän. Jokin kauneuteen kätketyn voiman ja harmonian yhtäaikainen väkevä kosketus, joka ei tarvinnut minkäänlaista yritystä ymmärtää näkemäänsä. Ehkä sisälläni on ollut tunnistamattomana tuon levollisen voimahahmon sukulainen, joka tässä kokemuksessa vapautui ja tuli löydetyksi.

Toisen puolen näyttelysaleissa oli ’Sivellyksiä’ – lappeenrantalaisen taiteilijan Eeva Vesterisen minimalistista taidetta, joka tässä kombinaatiossa muodosti vastakohdan Luostarisen huikealle  elämänvyörylle – ja ehkä siksi jätti ohuen vaikutelman. Pidin kuitenkin myös Vesterisen freskomaisesta, kuultavasta värimaailmasta. Sivellykset ovat hiljaisia kuvia, jotka jäivät sieluun soimaan.

Taiteen katselu on yksi kulttuuriaterian muoto. Olimme juhla-aterialla, joka ravitsee pitkään.

Kirkonmäelle kiivetessä kohtasin ystäväsiskon, joka oli mumman ominaisuudessa tulossa samaan paikkaan tyttärenpoikiensa kanssa. Kaksi liinatukkapoikaa, Ossi ja Lassi, sinisilmäparit kohtaamistamme tapittamassa. Kohta esittäytyivät reippaasti ja hymyillen. Sain Ossilta tietää, että hän on isoveli ja viisi vuotta, pikkuveli vasta kolme.   

Penkkipaikan kirkossa valitsi Mumma varmuuden vuoksi läheltä ovea ja minä kysyin pojilta saanko tulla heidän kanssaan istumaan. Ossi siirtyi Mumman toiselta puolen kauemmaksi ja teki tilaa. Niin siinä istuttiin mummot keskellä ja pojat laidoilla. Mumma oli selvästikin valmistautunut lähtemään, jos pojat väsyisivät, mutta nämäpä istuivat muina poikina virsikirja tanakasti sylissä molemmilla.

Kirkossa oli runsaasti muitakin lapsia, joten pientä kihinää siinä oli ympärillä, mutta Ossi ja Lassi istuivat vakaasti kuin isäntämiehet. No, ehtoollisenviettoon asti, totta puhuen. Mumman kanssa alttarille siunattavaksi polvistuminen oli sen verran jännittävää, että sen jälkeen pojat hankkiutuivat vierekkäin istumaan, ja Mumma joutui sihisemään ja suhisemaan äänenvaimennusta muutaman kerran loppuliturgian aikana.

Pitihän poikienkin sitten päästä mehuille, kun mummot mielivät kirkkokahville. Ossi oli vaikuttunut siitä miten isot urut olivat. Kysyin oliko hän huomannut, että Eija-kanttori soitti yhtä aikaa käsillä ja jaloilla. Pojat olivat soittaneet Mumman pianoa, joten he tiesivät miten sormilla soitetaan, mutta että jaloilla, se on varmaan vaikeaa. Ajattelin hiukan haikeana mitä huomioita Pikkuritari olisi tehnyt, jos olisi ollut mukana. Olisi jännää sekin kokea.

Hiljaisia ajotunteja Lapsuusmaille. Matkalla aurinkoraidat tiellä, perillä sateenharmaata.
Poikkeamisia tutuilla paikoilla. Perilletulon lämpöä.

Sato on korjattu, pellot muokattu. Uutta kasvua on jo oraalla. Pihakukat sinnittelevät.
Rannassa kyyhöttää kodikas pikku sauna. Vene on levossa. Laituri keinahtaa. Vesi kampaa ruohotukkaa.

Metsä, pellot, piha, täyteläisissä syysväreissä kaikki. Taivas on tyynen harmaa.
Vietän valvottuja ja nukuttuja tunteja vinttikamarin vuoteella. Niin pimeää, niin hiljaista, niin pehmeää rauhaa.

Hautausmaan käytävä rahisee tutusti askelissa. Koivukujalla sataa kultalehtiä hiekkaan. Verenpisarat kukkivat yhä ryöpyten. Jätämme kimpun auringonkukkia. Toisaalla harjataan sammal muistokiveltä ja korjataan kuihtuva kesäkukka. Vielä jää vihreää, okraa ja hopeaa.

Kaikki on hyvin. Talvi saa tulla.

Omenapuu on lumoava keväässään nuppuisena ja kesässään tuoksuvin kukin. Kaunis se on syksyssäänkin, kun hedelmät hiljaa kypsyvät. Jotain ikiaikaista on puun tehtävässä: kasvaa, kukkia, kantaa hedelmää, kuihtua viimein ja maatua tehtävänsä tultua täytetyksi.

Tänään olen siistinyt pihaa. Syyssateet ovat tulossa ja niiden takaa aikanaan talvi.

puut, kuten yksin kulkevat ihmiset ja hiiri, ovat hiljaisia runoja

päiväni Stadissa: Kampin kappelin puunsylihiljaisuus ja kappelin pihan pikkuinen hiiri ~ Bulevardin vanhat lehmukset ja tammet ojentelemassa oksiaan kulkijoiden ylle ~ Sinebrycoffin taidemuseon Puut ovat runoja -näyttelyn herkkien kuvien valoissa ja varjoissa viipyily ~ Hietaniemen kauppahallista mukaan skottilainen kirpeä Orange Marmalade ja Soppakeittiöllä nautittu muheva bouillabaisse ~ jälkiruuaksi cappuccino ja pala ihanaa porkkanakakkua Kakkugallerian vitriinistä. Ja tämä kaikki Leidikvartetin tunteikkaan, kesää muistelevan keskustelun mehukkaana ytimenä. ­

Ihmisen lapsi ei synny tyhjiöön, valtaamattomaan tilaan maailmankaikkeudessa. Jos syntyisi, olisivatko mahdollisuudet silti rajattomat?  

Mihin päädyt, sitä et itse täysin päätä, sen määräävät osaksi syntymäsi peruskoordinaatit. Maailman kolkka, yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri, biologisten vanhempien jälkeläiselleen tarjoama geenikartta, kasvuvuodet.

Alkuasetelman reunaehtojen läpi omaan suuntaansa ponnistelevat yksilöt ovat harvassa, suurin osa jää kulkemaan näköpiirissä olevaa tulevaisuutta kohti mutkitellen, ajelehtien tai sinnitellen.

Moni hukkaa eri syistä mahdollisuuksia, jotka ovat tarjolla. Onnenpoikia on vähänlaisesti, vajoava pelastuu kasvu-uralle, jos joku voimavaraisempi yksilö näkee hänet ja tarjoaa toivoa ruokkivan tuen.

Ihmislapsen odotettavissa oleva elinikä näyttää hiljalleen pitenevän. Riittääkö elämän tarkoitukseksi selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään? Riittääkö sekään, että itselle sattuivat käteen hyvät kortit?