Vanhusten viikko oli ja meni. Vanhuspalvelulaki astui voimaan. Nythän kaikki on hyvin? Saamme olla rauhassa siltä angstiselta puheelta, miten vanhojen käy tässä teknistyneessä yhteiskunnassa ja virtualisoituneessa maailmanajassa?

Ystäväni sisukkovanhus, jolla ei ole tietokonetta, kertoi hiuksia nostattavaa realitya laskujen maksusta pankissa, jonka palvelupisteet pakenevat yhä kauemmaksi. Sitten viime käyntini kerrostalon alaoveen oli asennettu numerolukko, vielä yksi koodi lisää vanhuksen muistettavaksi. Turvapuhelin on asennettu ja siihen on muistettava itse soittaa kerran kuussa tarkistuspuhelu, etteivät tule turhaan katsomaan ja laskuta siitä.

On totta, että useimmat vanhukset haluavat asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista.  Tosin käsitys siitä mahdollisesta saattaa olla erilainen vanhuksen itsensä kuin omaisten mielestä, kunnan tahosta puhumattakaan. Kotona asuminen näyttää käyvän vuosi vuodelta kalliimmaksi yksin asuvalle. Kunta on kyllä velvollinen järjestämään tarvittavat palvelut kotiin, mutta käytännössä kiristyvä kuntatalous panee säästämään palveluissa ja perimään kaikesta maksun varallisuuden mukaan.

Jos hyvin käy, kolmatta ikää on meillä kahdella vielä liki kaksikymmentä vuotta ennen kuin ehdimme vanhusikään. Miten lienevät asiat silloin? Sietää miettiä ajoissa mikä odottaa. Ei näytä varsinaiselta onnenpotkulta kuulua ’suuriin ikäluokkiin’.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä kirkollisessa kalenterissa muistuttaa minua henkilökohtaisesti siitä, että menneiden muistelemisen sijasta kannattaisi keskittyä käymään tosissaan keskustelua paitsi kristillisten kirkkojen kesken, myös kunkin kirkon sisäisiä keskusteluja. Luterilaiset tuskin  ovat uskossaan puhtaampia kuin muutkaan Kaikkivaltiaan silmin katsottuna. Meillä olisi tehtävää kirkkomme piirissä vaikuttavien ns. herätysliikkeiden opillisten vääristymien saattamisessa raiteilleen. Ei kai puhdas usko voi sisältää oikeassa olemisen hybristä tai kenenkään tuomitsemista helvettiin. Eihän?

1    Julkihenkilö valitti lehdessä, että hänen luullaan kuolleen, jos hän ei ole mediassa koko ajan. Jakautuneita persoonia on paljon, niiden toinen puoli elää some-elämää, toinen omaa, jos sitä on. Jos on, onko väliä mitä joku jossain luulee?

2   Luin ihmisistä, jotka panevat johonkin instagramiin joka päivä uuden kuvan itsestään ja laskevat tykkääjiä. Ajalle tyypillistä narsismia?  Yhdet yrittävät laulamalla, toiset tanssimalla,  vitsailemalla tai  millä ikinä tavalla pyrkiä näkyville. No, kirjoitanpa minäkin ajatuksiani tänne, tosin tykkääjiä kerjäämättä.  

3   Julkisuuden hallinta? Että osaa miellyttää? Vai ettei tunne tarvetta ottaa kantaa eikä osallistua  kaikkeen mihin kysytään? Eivätkö surkeinta julkisuuden hallintaa osoita kaiken maailman toimittajat, jotka kiusaavat typerillä kysymyksillä säällisiä ihmisiä töissään muka siksi, että lukijalla/kuulijalla/katsojalla on oikeus tietää. Mikä oikeus?

4   Vanhus saa kaatua kotonaan ja maata lattialla vaikka viikon, kun hoitoarvio on tehty ja päätetty, että  kotihoito riittää. Käytännössä se on turvaranneke, ja kymmenen minuutin käynti kerran viikossa. Yksinäisyys kalvaa, apua saa odottaa eikä sitä tule, jos ei muista painaa nappia.

5   Väitöskirjatekstejä kopsataan suoraan netistä, muotoilijat hyödyntävät surutta vastaantulleita ideoita ja bisneksissä loukataan patenttejakin. Halpamaissa tehdään halpoja kopioita mistä tahansa, mikä myy.  Mikä on plagioimista, mikä siteerausta, hyväksyttävää lainailua tai inspiroitumista toisten töistä – rajat hämärtyvät. Vahtikoiriksi ei ole halukkaita ja ideoistaan mustasukkaiset vinkuvat omakseen kuvittelemansa tontin reunoilla. Koska elämä näyttää jo suurelta osin siirtyneen nettiin, virtuaalimarkkinat ovat auki taivasta myöten. Siitä vain kopioimaan.

 kurotun kohti taivastasi, Armollinen

maahan kylvetty olen, maasta kasvanut, maahan palaava

jokin minussa aina pyrkii valoon, Sinua kohti

kurotumme kohti toisiamme

haromme tuulta, antaudumme myrskylle, paljastumme

armosi ankarassa valossa

Menin osallistumaan valtakunnallisen vanhusviikon kunniaksi vapaaehtoistyön keskuksessa tarjolla oleviin juttuihin. Ikää ei kysytty, kaikille kävijöille tarjottiin ilmaiset pullakahvit ja halukkaille myös tutustuminen sähkömagneettiseen hoitoon, jonka kerrottiin vaikuttavan mikroverenkiertoon hiussuonistossa. No, tutustun mielelläni uusiin hoitomuotoihin, joihin on saatavissa riittävästi perusteltua ja asianmukaisesti tutkittua tietoa. Kahdeksan minuutin istunto ’sähkötuolissa’ tuntuikin antavan energiasysäyksen. Varsinaisten hoidollisten vaikutusten kerrottiin ilmenevän vasta sarjahoidon jälkeen.

Jalkahoitoon olin varannut ajan ennakkoon. Hoito tehtiin huolellisesti ja taidolla varsin edulliseen hintaan. Siinä samalla oli mahdollisuus mukavaan jutusteluun, joka liikkui sujuvasti aiheesta toiseen. Pidin myös miellyttävän alleviivaamattomasta tavasta, jolla hoidon ohessa sain yksilöllisiä vinkkejä jalkojen itsehoitoon.

Tutkin netistä minkätyyppisiä aktiviteetteja eri puolilla Suomea on tarjolla kuluvalla viikolla. Vakiotarjontaa näyttävät olevan jumalanpalvelukset kirkkokahveineen; juhlatilaisuudet puheineen, musiikkiesityksineen ja kahvituksineen; erilaiset kulttuuritapahtumat (näyttelyjä, teatteria, konsertteja). Suosittuja ovat myös yhteislaulutilaisuudet, tanssit, ulkoilutapahtumat ja seniorimessut.

Yllättävän moni kunta katsoo velvollisuudekseen järjestää terveysneuvontaa, mittauksia, luentoja, jumppaa vanhusten viikolla. Ei kuulosta kovin houkuttavalta kylläkään. Entäs tämä: ”Päättäjät tutustuvat vanhusten arkeen” ja ”Ilahduta vanhainkodin vanhusta”. Hajahtaa huonon omantunnon hoitamiselta.

Etsin tuoreempia ja houkuttavampia ideoita ja kas, niitäkin löytyy: Tietotekniikkapäivä SenioriSurffien nimellä, Soppaporinat katukeittiön äärellä, Avoimet ovet nuorisomestoihin, Wanhanajan Iltamat, Seniorimuotinäytös, Hemmottelutapahtumat.

Eräs kaupunkimme asettaman vanhusneuvoston jäsen kertoi, miten monia ehdotuksia he tekevät vuosittain ikääntyvien palvelujen parantamiseksi. Monet ideat eivät ole kalliitakaan. – Miten ne otetaan vastaan, kysyin. – Ehdotukset otetaan kiitellen vastaan, kahvit tarjotaan viestin viejille -ja sen koommin asiasta ei kuulu mitään. Se kyllä lannistaa, sanoi aktiiviseniori.

Ystävä miettii  syntymänsä seuraavaa merkkipaalua. Joko olisi aika kirjoittaa vanhuudesta, millaisin aatoksin sitä kohti tässä mennään. Toinen ystävä myöhäisiän muuttokaaoksen keskellä seuloo elämänkorkuisten tavarakasojen merkitystä ja sitä mahtuuko itse enää mukaan huoneisiinsa. Kolmas ystävä miettii arjen realiteetteja ikääntyvän puolison sairauden näkökulmasta. Elämänmuutoksen viimaiset  ensi väreet käyvät mielessä.

Itse kuhkin vuodenaikapuuhissani sekä toimissa ja harrastuksissa, joihin olen sitoutunut. Toisinaan sytyn ihmisten tapaamisesta, toisinaan tunnen ohutta ja ohimenevää halua kaivautua odottamaan, että lumi kinostuu pesän ylle. Tajusin tänään, ettei se riipu iästä. Se on perusluonnetta.

Kysyin muutamilta eläkeläisiltä vanhusten viikon alkajaisiksi: milloinka alkaa vanhuus?  Ehdotettiin 70 tai 80 ikävuotta. Eräs aktiivinen kahdeksankymppinen mies tuumi, ettei se riipu iästä eikä rypyistä vaan ’pollasta’. Muuan eläkeläisrouva ilmoitti suureen ääneen: ”Minä en kuulkaa ole mikään nynnerömummo, minä osallistun kaikkeen, mikä kiinnostaa ja jos ei kiinnosta, sanon sen päin naamaa. Minun lapset on viiskymppisiä ja ne on nynnerömpiä kuin minä.”

Mietin, siitäkö vanhuus alkaa, kun joka puolella kohkaava lajitoveri tai nuoremmat sukupolvet määrittelevät sinut nynnerömummoksi. Ei kai? Jospa siitä, kun osallistumisen kynnys aikanaan nousee itselle syystä tai toisesta ylittämättömän korkeaksi. Kun elämää kyllikseen saatuaan tuntee halua luovuttaa, väsyy kiinnostumaan uusista asioista? Ei kai vanhuus mikään sairaus ole, eikö vain täyttyvän elämän kaunis ilta?

vesi huuhtoo ruohotukkaa, ranta tuoksuu vahvasti syksyltä

laiturin kylki liplahtaa vielä, vene on jo kumollaan

kohta täällä ei ole ketään joka lämmittäisi saunan

loiskahtaisi höyryten syntymäpuvussaan laiturilta veden syliin

uisi pitkin vedoin vastarantaa kohti ja takaisin

jättäisi märät jäljet laiturin iholle

pukeutuisi syksyyn

ja lähtisi

Minulla on Metsä. Tai siis lähistöllä on montakin metsää ja puistoa, mutta Metsä, josta nyt puhun, on erityinen. Pyöräilen kotikadun päähän asti, lukitsen ajoneuvon suojaiseen paikkaan ja jatkan jalan. Alas polkua, ylös mäntykennäälle, kuusikon laitaa tai syysvaloa hehkuvaan lehtoon. Lukemattomien risteilevien polkujen houkutus on kutkuttavaa. Valinnanvaraa kulkijalle riittää ja kannonnokkaa tai kaatunutta runkoa istujalle.

metsäkirkosta palaavat lapset

Tänään yllätyin siis totaalisesti. Vastaan tuli kävelytien täydeltä niin kauas kuin silmään erottui iloisesti porisevia alakoululaisia opettajineen.  – Hei, mistä te ootte tulossa, huikkasin lapsille ja pysäytin pyörän. – Me oltiin metsäkirkossa, pari poikaa vastasi. – Upeaa! Letkan perää pitävä rehtorinoloinen  partasuuope hymyili: ”Olimme metsässä koko koulu, tää oli hieno juttu – ja sääkin mitä parhain!”

vaarallinen kuva

Viimeisenä tuli vielä eskarilaisia opettajineen. Otin hilpeästä lapsilaumasta kauempaa kuvan. Tiukan näköinen naisope sanoi kohdalle tultuaan, ettei lapsia saa kuvata. Olin varmaan niin ällistyneen näköinen, että hän selitti: joidenkin lasten vanhemmat ovat varoittaneet lapsiaan kuvaajista. Minä änkyttämään, että enhän minä yksittäisiä lapsia kuvaakaan, halusin vain tallentaa iloisen näkymän lapsista metsäpolulla. – Ole hyvä ja poista kuva silti kamerasta, vaati ope. Vähän se asenne särähti oudosti siinä tunnelmassa. Ehkä vauhkot vanhemmat ovat säikytelleet opettajatkin. – Iloinen mummo metsäpolulla kameran kanssa, huu, miten pelottavaa!

Kotona keskustelimme tapahtuneesta. Ihmettelin, millaisessa maailmassa nyt eletään. Toinen siihen totesi, ettei yleisellä paikalla voi ketään kieltää kuvaamasta, jos kuvaus ei ole häiriöksi. Kuvien julkaisuakaan ei voi kieltää, ellei niissä ole tunnistettavia lähikuvia ihmisistä. Kuvan tarkoitus ratkaisee. Joka päivä näemme mediassa lähikuvia väkivallan uhreista, mielenosoittajista, julkishenkilöistä. Kaikilta ei taatusti ole kysytty lupaa kuvaamiseen.

Kaikesta huolimatta mieleen jäi ihana kokemus: sain kuljeskella lasten viattoman ilon siunaamassa metsässä.

Kiitos kirjasta, Kirsti!

Tarinaan pääsin vähän hitaasti mukaan. Alussa esittelit henkilöt, joiden liittymäkohdat tarinaan paljastit vasta vähitellen. Päähenkilöiksi nousivat pian Saara, traagisen menetyksen ja sitä seuranneen sairastumisen jälkeen hitaasti toipuva, yksin asuva nainen ja hänen afrikkalaistaustainen naapurinsa Gilbert. Tarinan kaikkien ihmisten kohtalot kiedoit tavalla tai toisella katoliseen luostariin ja sen kirkkoon, joka näyttäytyy turvan ja tuen paikkana myös masentuneelle ja elämässään eksyksissä olevalle Saaralle. Henkilöiden konteksti Turun birgittalaisluostariksi tunnistettavaan, minullekin tuttuun paikkaan ei ole ihan tavanomainen romaanin aihe, mutta saat sen toimimaan aidosti lohduttavana ja toivoa antavana elementtinä elämässään koville joutuneille, eri kulttuuritaustoja omaaville ihmisille. Kuljetat ihmisesi tarinassa kauniisti kohti viimeisillä sivuilla paljastamaasi yllätystä.  – Pidin kirjasta, ehkä eniten juuri harvinaisen aihepiirinsä vuoksi. Lahjoitit minulle ja monelle lukijallesi hyvän lukuelämyksen, jonkalaiset eivät ajassa usein tule vastaan.    

Kirsti Ellilä; Kaivatut    Karisto 2013

Runoja

Risto Kormilainen;  Ües boks – Runoja ja epärunoja        Edico 2013

Kormilainen on paitsi Kainuussa vaikuttava pappismies myös vanha tekijä kirjallisessa maailmassa. Julkaistujen teosten kirjo on laaja: runoja, proosaa, hartauskirjallisuuttakin. Viimeisin runokokoelma on nimensä mukaisesti humoristinen ja arkielämän huomioita hyödyntävä. Välillä Kormilaisen runoratsu tuntuu laukkaavan iloisesti hirnahdellen, väliin taas kopsuttavan aasinsiltoja pitkin aihelmasta toiseen.
*
Olli-Pekka Tennilä;  Yksinkeltainen on kaksinkeltaista        Poesia 2012

Löytö! Tennilän aforistisesta runoteoksesta on otettu jo toinen painos, mikä kyllä kertoo jotain tässä maassa, jossa nykyrunokirjoja julkaistaan vähän ja luetaan vielä vähemmän. Tennilän ote runoon on tuore, hän näkee terävästi ja katselee elämää omasta, hieman vinosta ja humoristisesta näkökulmastaan. Runot antavat lukijan aivoille työtä ja oivalluksen iloa. Lyhyimmillään runo on kaksi sanaa, pisimmillään sivun mittainen. Tennilä hyödyntää lapsen kielitajua, leikkii sanoilla ja niiden merkityksillä.

Siipien kuluneet reunat. Kärjistään kuluneet siivet. / Kuluneet terät ja lehdet. Kaikki  mikä leikkaa aikaan.

*

Joh Keats; Runoelmia        suom. Jaakko Tuomikoski; WSOY 1917 (u.p. Lasipalatsi 2010)

Onhan se tavallaan käsittämätöntä, että yksi englantilaisen runouden peruskivistä, nuorena kuollut John Keats, jäi suomentamatta sadaksi vuodeksi kuolemansa jälkeen. Tietysti hän on aikakautensa ihanteiden tulkki. Tuomikoski on tavoittanut runoilijan äänen hienosti pysyttäytymällä alkuperäisessä sonettimuodossa ja vanhassa kieliasussa. Mukava, että suomennoksesta on otettu uusintapainos, niin mekin, joiden yo-englanti ei riitä Keatsin lukemiseen alkukielellä voimme nauttia kauneuden ja jalouden ylistyksestä satojen vuosien takaa.
* *

Romaanit

Lisa Genova;  Puoli/nainen    suom. Leena Tamminen        WSOY 2012 (2011)

Neurotieteiden tohtori Genova Harwardista tuntee aiheensa kirjoittaessaan romaanin menestyvästä liikenaisesta ja perheenäidistä, jonka elämä muuttuu eräänä kiireisenä arkiaamuna työmatkalla ajetun kolarin myötä. Toipuminen onnettomuuden jäljistä on hidas ja vaivalloinen tie eikä asiaintilan hyväksyminen ole helppoa. Hahmotushäiriö, vasemmanpuoleinen neglect  (suomentaja ei käytä termiä halvaus, joka olisi lähinnä oireiston kuvaamaa tilaa) vaikeuttaa kaikkea normaalia liikkumista, lukemista, havaitsemista. Pitkän hyväksymisprosessin kautta perhe suostuu muutokseen, joka parantaa kaikkien elämänlaatua.    – Toivoa antava, elämänmakuinen tarina!
*
Anne Enright;  Unohdettu valssi    suom. Tarja Kontro    Teos 2011

Irlantilainen palkittu kirjailija (mm. Booker 2007, Carnege-mitali) kirjoittaa kaihtelemattomaan tyyliin rakkaustarinaa, jossa ei tosiaankaan sievistellä. Tarinan päähenkilö elää pitkään kahden miehen loukussa. Suhdesotkun paljastuminen rikkoo sisarusten välejä ja naapuruussuhteita. Saatuaan toisen perheen miehen ja irtauduttuan omasta avioliitostaan nainen huomaa joutuvansa hyväksymään elämäänsä miehen tyttären ja tämän kautta myös miehen yhteydet entiseen vaimoon. Naisen äiti kuolee ja sen myötä paljastuu myös äitisuhteen onttous. Romaanin tapahtuma-aika on Irlannin taloudellisen kriisin aikaa, mikä vaikeuttaa mm. äidiltä perityn kiinteistön myyntiä.  – Kirjailijan tyyli tuntui minusta melko kolealta. En päässyt päähenkilön kiihkeisiin, omistushaluisiin tunteisiin mukaan eikä kirjan tarina antanut minulle sytykettä oikein mihinkään.
*
Maritta Lintunen;  Heijastus    WSOY 2009

Mielenkiintoinen tarina, joka polveilee päähenkilöidensä vaiheissa tarkastellen milloin kenenkin näkökulmasta samaa elonmaisemaa. Lintunen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, jolla on sanottavaakin.
*
Riikka Ala-Harja;  Reikä        novelleja    LIKE 2013

Alaharja kirjoittaa väljää, toteavaa kieltä. Lukiessa mietin miksi tarinat eivät herätä minussa vastetta, nosta tunteita tai mitään. Sitten vastaan tulee ”Kaupungin viimeinen joulukuusi”, ja kas, se herkistää. Kertomukset ovat sinänsä mainioita, helppolukuisia kurkistuksia tavallisten ihmisten tavallisiin maailmoihin.
*
W.G. Sebald;  Huimaus        suom. Oili Suominen    Tammi 2011 (1990)

Sebald (1944-2001) oli 1940-luvun lapsi, syntynyt Saksassa, opiskellut Sveitsissä ja päätynyt Englantiin kirjallisuuden professoriksi. Hänen teoksensa eivät selkeästi asetu mihinkään genreen,  Huimauskaan ei ole varsinaisesti romaani. Kiehtovasti polveileva matkakertomus on kirjoitettu minä-muotoisena ja oleellisena osana tarinaa ovat pienet mustavalkoiset kuvat, jotka liittyvät kerrontaan.
*
Paulo Coelho;  Accran kirjoitukset    suom. Sanna Pernu    Bazar 2013 (2012)

”Häviäjä ei ole se, joka kärsii tappion vaan se, joka antaa periksi.”  – Coelho on kehittänyt elämänviisauksien jakelusta varsin tuottoisan kirjallisuudenlajin: hänen kirjojaan luetaan kaikkialla maailmassa, käännöksiä on 78:lla kielellä ja kirjojen myyntiluvut hipovat 145:ttä miljoonaa. Viimeisin suomennettu, Accran kirjoitukset, on ehkä selkeimmin pelkkää omalajistaan ’viisauskirjallisuutta’, siinä ei ole siteeksikään romaanillista juonta. Toisaalta sanoma pelkistyy tällä tavoin, toisaalta kirjasta tulee näin myös raskaslukuisempi. Elämänohjeet Coelhon tapaan tarjoiltuna ovat helposti omaksuttavissa, mutta tämän tyypin kirjallisuuteen lukittunut tekijä tulee myös toistaneeksi itseään. – Ehkä en hankkisi tätä kirjastooni, mutta lukijana paikoin nautinkin.
*
Joanne Harris;  Sinisilmä    suom. Katariina Kaila    Otava 2010

Erityisesti naislukijoiden suosikkina tunnetun (mm. Pienen suklaapuodin tekijä) menestyskirjailijan romaani on sikäli ajankohtainen, että siinä leikitään nettiin luoduilla mielikuvituspersoonilla arvaamattomin ja tuhoisin seurauksin. Päähenkilön tarina kääntyi sen verran vastenmieliseksi, että jätin kirjan lopulta kesken.  
*
Joel Haahtela;   Tähtikirkas, lumivalkea        Otava 2013

Haahtelan uutuus on oikeastaan matkakirja, sen tapahtumapaikkoja ovat Pariisi, Berliini, Kambodza, Bernburg ja Helsinki. Teoksen tarina etenee kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen muodossa. Pidän kovasti Joel Haahtelan ilmavasta tyylistä. Tässä romaanissa Haahtelan lause on hioutunut yhä läpikuultavammaksi kuin perhosen siipi. Romaanin nimi viittaa runouteen, mutta on myös allegoria masennuskaudesta, jonka tarinan kirjoittaja kokee kirjoitusprosessin aikana.    – Hieno kirja, palkitsee lukijan oivalluksin, antaa paljon.

”Yrittää rakentaa sanoista taloa, johon ylimmäksi tulisivat kaikkein kevyimmät sanat, höyhenenkevyet, esimerkiksi tuuli ja valo, ja niiden alle sanoja, jotka ovat käsivarsia ja kannattelevat, ja niiden alle kiven kaltaisia sanoja, joissa on enemmän voimaa, ja pohjaan kaikkein painavimpia sanoja, uskomattoman painavia, samoja sanoja, joita sanotaan vain harvoin, ja sisään sanoja, jotka merkitsevät jotain jota ei voi koskettaa, eikä pitää kädessä, ne ovat oviaukkoja, ikkunasanoja ja niiden taakse tulee unohdettuja sanoja, ja niiden sisään sanoja, jotka voi vain aavistaa eikä niiden olemassaolostakaan ole varma, ja niiden lähelle tulee kaikkein pyhin sana, joka on niin vierellä ihmistä kuin sana voi olla.”

*
Kirsti Ellilä;   Reetta ja linnan vangit    kuvitus Kirsi Haapamäki    Karisto 2010

Lastenromaaniksi luonnehdittu mainio tarina Turun linnaan eksyneistä lapsista, linnan haamuista ja sirkusprinsessatäti Editistä. Enpä ole aikoihin etsinyt kirjaston lastenosastolta mitään, mutta toisaalla esittelemäni Kirsti Ellilän aikuisromaanin luettuani, muistin tämän, myönteistä palautetta saaneen kirjan. Onneksi. Kirja on aikuisellekin huvittavaa luettavaa ja saa eläytymään tapahtumaympäristöön, jos on kerrankin linnassa käynyt. Erinomainen kuvitus täydentää tarinaa kivalla tavalla.
* *