Istuttiin leffakerhon näytännössä kahdensadan muun kanssa lauantaina. Illan paras kohta on se hetki, kun valot himmenevät, yleisö hiljenee ja valkokangas hehkuu himmeästi pimeässä eikä vielä tiedä mihin elokuvan tarina vie. Emme enää ole kokoelma toisilleen tuntemattomia yksilöitä, vaan kollektiivinen katsomo, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan odottaen hetkeä, jolloin tarina alkaa.

”Kerron sinulle kaiken” on kotimainen elokuva, jonka ohjasi ja käsikirjoitti Simo Halinen. Hän käyttää paljon lähikuvaa, mikä vaatii paljon päänäyttelijöiltä. Leea Klemola ja Peter Franzén selviävät haasteesta loistavasti. Klemola esittää koskettavasti transsukupuolista Maaritia, perheenisää, joka on muuntautunut naiseksi, joka on lapsesta asti tuntenut olevansakin. Naisena hän tutustuu Samiin, joka on hakeutunut terapiaan avio-ongelmiensa vuoksi. Päähenkilöt uskoutuvat toisilleen, kokevat molemmin puolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Maarit rakastuu Samiin, tämäkin kiinnostuu. Maaritin suhde teini-ikäiseen tyttäreensä on exvaimon toimesta katkaistu, mutta rakentuu salaa hiljalleen uudestaan. Elokuva avaa monenlaisia ihmissuhteita ja niiden sisäisiä sekä ulkopuolelta tulevia jännitteitä. Tarina on niin rakennettu, että katsojan empatia on Maaritin puolella. Loppuratkaisu jätetään hienosti avoimeksi. – Moni mieskin katsomossa pyyhki silmiään elokuvan loppumusiikin soidessa.

PS. Klemola sai parhaan naispääosan Jussin tästä roolistaan.

Paljokaan älyn valo ei takaa, että elämä olisi valoisaa.  

Perinneosastolta:

Lempi Jääskeläinen;  Tyttö vanhassa kaupungissa    Otava 1961 (3.p.)

Romaani vanhasta Viipurista jälleen. Aika on kansalaissotaa, ensin edeltäviä vuosia ja sitten se käsittämätön veljesvihan ja taistelujen aika. Tyttö kasvaa ja oppii ymmärtämään jotain elämästä kovien kokemusten kautta. Miten aate lietsoo vihan ja muuttaa tutut ihmiset.  – Puhutteleva, todenmakuinen tarina, eräs aikalaisnäkökulma kansalaissotaan.  
**

Stefan Moster;  Nelikätisen soiton mahdottomuus    suom. Helen Moster    Siltala 2011

Viime syksyn puolella ihastuin Stefan Mosterin tapaan kirjoittaa luettuani uusimman, ja nyt kaivoin hänen aiempia teoksiaan kirjastosta. Tämä antoisa tarina on Mosterin esikoinen ja sai ylistävät arvostelut Saksassa ilmestyessään 2009. Tarinan tapahtumapaikka on maailmaa kiertävä loistoristeilijä, jonka tapahtumia seuraillaan kahden henkilön päiväkirjamerkintöjen kautta.  Paitsi musiikki, tarinan teemana ovat myös Itä-Saksan entisen elämän jättämät haavat. Kirja on yli 500-sivuinen, joten yhdessä viikossa tätä ei ehtinyt lukea, mutta tarinan jännite säilyi, vaikka lukemiseen tuli taukoja. – Suosittelen!
*
Tero Liukkonen;  Vihreän lohikäärmeen kylä    WSOY 2013

Kirja ei ole romaani sanan perinteisessä merkityksessä, kirjailija määrittelee tyylilajin alkusivuilla ”Kolme hajaantunutta monologia”. Yksin puhelevien henkilöiden muistikuvat liittää toisiinsa Vietnamin sota. On äiti, joka vie ainoan poikansa buddhalaisluostariin. On poika, joka kasvaa mieheksi säilyttäen sydämessään äidin ikävän ja muiston tytöstä, jonka lupasi saattaa turvaan sodan jaloista. On amerikkalainen sotamies, joka on selviytynyt elävänä kotiin, mutta luhistuu piinaavien muistikuvien alle.  – Vahvaa tekstiä, joka vie lukijan sodan helvettiin ja yksinkertaisen elämän kauneuteen.    
*
Ville Virtanen;  Hevosen taju         Teos 2013

Tekijä lienee tunnetumpi näyttelijänä ja isänsä poikana kuin kirjailijana. Omakohtainen perehtyneisyys hevosmaailmaan ratsastajana antaa uskottavuutta tekstille ja avaa ummikolle huikeita näkymiä outoihin ja kiehtoviin ympyröihin. Kirjailijana Virtanen kuitenkin laukkaa villinä kuin dopattu hevonen aitoja ja laitoja rymistellen.  Tarina on omituinen sekoitus fantasioita ja houreita, jossa kielellisesti vedetään paikoin niin överiksi, että ajatus tukahtuu. Mietinkin, onko kirja vakavissaan ja selvin päin kirjoitettu? Aiheesta olisi saanut kirjallisesti kelpoisemman, jos tekijällä olisi ollut kunnon kustannustoimittaja.  – Parasta Hevosen tajussa on hevosen taju, jota ihmisellä on tai ei ole. Se tässä on.  
*
Asko Sahlberg;  Häväistyt    WSOY 2011    Siunaus        WSOY  2007

Vihdoinkin tuli tilaisuus tarttua Sahlbergiin, jonka teokset ovat jo pitkään olleet mielessä. Kustantaja hehkuttaa Hävaistyjä: ”suuri, suurenmoinen, mestariteos”. Tarina alkaa ankeana. Kaikki tapahtuminen on jotenkin tahmeaa, väritöntä, eteneminen päämäärätöntä haahuilua. Köyhä perhe, jonka mukaan lähdetään, pakenee jotakin pakon edessä. Mies on ottanut henkirikoksen harteilleen, mutta ei hänen olemuksensa ole murhaajan. Mistä on kysymys, se vaivaa lukijaa sitkeästi. Päähenkilö on mies, joka  ei elämässään ole onnistunut oikein missään ja alistunut siihen. Lopussa kuvio paljastuu ja pakomatka saa selityksensä. – Sahlberg osaa pitää perimmäisen kuvion salaisuutena, joka paljastetaan tyylikkäästi ja taidolla vasta lopussa palaamalla alkuun.

Siunaus paljastaa yllättäen samoja teemoja kuin Häväistyt. Tässäkin on pääosassa outo mies,  elämässään ajelehtiva ja sisäisten impulssiensa kanssa kamppaileva. Mies joutuu matkallaan raiskauksen uhriksi, minkä kokee rajuna rangaistuksena omasta kyltymättömästä himostaan, jossa hän mielikuvissaan – ja lopulta oikeastikin – koskettelee seurailemaansa pikkutyttöä.    – Sahlbergin kieli on rikasta ja päänsä sisällä elävän miehen ajatusta kuljetetaan huimia ratoja.  Sahlbergin tarinoiden henkilöt ovat luotaantyöntäviä, mutta kirjallinen ilmaisu on varsin tyylikästä  ja laadukasta.
*
Paul Auster;  Oraakkeliyö    suom. Erkki Jukarainen        Tammi 2003

Auster on paikkansa maailman kirjallisuuden huipulla ansainnut omaperäisellä tuotannollaan. Oraakkeliyö on laadittu tyyliin romaani romaanissa. Kirjassa aaltoilee sivuilla ja alaviitekertomuksena kirjalija Sidney Orrin ja Grace-vaimonsa tarina sekä kirjailijan romaanin Nick Bowenin ja ihastuksensa Rosan tarina ikään kuin omina polkuinaan, mutta lopulta polut sekoittuvat toisiinsa ja kulkevat lomittain. Näin laadittu romaani ei ole helppolukuinen, mutta omalla tavallaan kiehtova. Auster viskoo dramaattisia juonenkäänteitä ja outoja persoonia tarinaan, hävittää ne sitten ja rientää eteen päin.  – Austerin parissa viihtyy, ehkä juuri siksi, että hän ei päästä lukijaa helpolla vaan kyntää syvään ihmismielen syövereihin terävästi piirretyillä romaanihenkilöillään.

***

Jos jotain pelkään, niin itseriittoisia ihmisiä, jotka eivät ketään tarvitse, eivät Jumalaakaan. Elävät kaikkivoipaisuuden kuplassa, oman otsansa tähtivalon loisteessa. Monilla heistä on valtaa ja se siinä on pelottavinta. Kuin olisi sydänkin tähtien kiveä ja pölyä?

Katupappilavuorossa tänään. Tuttuja kävijöitä, tunnelma leppeä ja kevyt.   – ”Ei kai tämä ny ole sitä kuuluisaa vanahuutta”, tuumasi Mies, 85 v, kolotuksistaan.  – ”Ei sentäs. Pakkanen kolottaa, vaik ei olsi vanahakaan”, siihen toinen kasikymppinen. Yksimielisiä oltiin siitä, että pakkanen puree, mutta paree se talvi on kuin syyspimeät.

Kun läheisen alakoulun päivä loppui, tupaan pelmahti kahdeksan pikku poikaa. Kaakao ja keksit maistuivat. Pojat istahtivat sivummalle pelaamaan uunoa, olivat siististi ja hissukseen. Kysyin tutunnäköiseltä vaaleatukkapojalta, oletko sinä R? Oli hän. Kun tuvan aukioloaika täyttyi, ja pojat hankkiutuivat reppuineen lähtemään, R jäi siihen pyörimään. –  Mistä sä tiesit mun nimen, kysyi sitten. – No kun sinä olit meidän perjantaipoika ekaluokalla, muistatko? Isäsi toi sinut meille tunniksi ennen koulua perjantaisin ja me saatettiin sinut sitten kouluun. – Oletko sä se täti, henkäisi R ja kasvot syttyivät ihanaan hymyyn, kun hän muisti. Paras palkinto ikinä mistään vapaaehtoistyössä!

Vanhuksen elämä on yhtä menneiden juttujen listaa, paikkoja, joihin ei enää tarvitsisi palata, ihmisiä, joita ei enää ole. Menneiden vuosien tuhka yskii muistoissa, hiivuttaa hiljalleen. Kaikkea ei ole tarpeen muistella sadannen kerran. On karisteltavia, poispyyhittäviä muistoja, joiden unohtaminen keventäisi jäljellä olevat vuodet.

Kun ei tullut katsottua ennakkoon seurakunnan viikko-ohjelmia, niin tuli täydellisenä yllätyksenä se ihmeellinen näky, että kirkko oli täynnä rippikoulunuoria. Nuorisopastori kertoi rippikoululaisia olevan 370. Yleensä kukin rippikouluryhmä tulee erikseen ns. tavallisena messusunnuntaina pakolliselle kirkkokäynnilleen, nyt kaikki ensi kesän riparilaiset olivat koolla yhtä aikaa. Se oli varmasti elämys heille itselleenkin, mutta erityisesti vanhemmalle kirkkoväelle.  

Tunnustan kyllä häpeissäni, että sisälle tultua kuiskasin Toiselle: ”Vieläkö ehdimme naapuriseurakunnan kirkkoon?” – mihin Toinen: ”Kello on viittä vaille.” Päätimme istua viimeiseen penkkiin, jossa vielä oli tilaa. Hyvä päätös.

Nuori energia toi kirkkoon poikkeavan tunnelman. Rippikoulupastori selosti messun kulkua ja kertoi pitkin matkaa mitä tehdään ja miksi. Virsiä säesti nuorten oma bändi, jossa nuoriso-ohjaajan johdolla pojat soittivat ja kolme reipasta tyttöä toimi esilulajina. Eero-urkuri sai katsella sivusta enimmän aikaa, vain seurakunnan vuorotervehdysosat säestäen.

Kirkossa oli hämmentävän hiljaista ja tunnelma oli rauhallinen. Edessämme istui kolme nuorimiestä, joiden mielenkiinto oli kohdistunut enimmäkseen kännyköihin. Viestejä varmaan lähetettiin kirkon toisella puolella istuville kavereille. Mutta kun bändi soitti ja tytöt lauloivat ”Tunnen suurta Jumalaa vain vähän…”, nuoret näyttivät keskittyvän kuuntelemaan.  Seisomisosioissa voi havaita, miten eri pituisia saman ikäluokan pojat ovatkaan. Tekstien lukijapojista toisella oli jo äänenmurros, ehkä hän olikin ’isonen’.

Siunasin mielessäni nuoria, erityisesti edessämme istuneita poikia. He ovat elämän eväitä hakemassa, toivottavasti hyviä askelmerkkejä löytyy rippikoulusta.

Odottamista ikävämpää on vain se, ettei tiedä mitä odottaa – tai ei ole mitään odotettavaa.

Katsoin joulun aikaan talletetun kotimaisen leffan Prinsessa. Se herätti yllättävän voimakkaita tunteita. Olen ollut sairaanhoidon perusopintojen harjoittelujaksolla Nikkilän mielisairaalassa 1960-luvun lopulla  ja erikoistumisjaksolla Kellokoskella 1980-luvun lopulla. Nikkilässä ei enää tehty lobotomioita tai määrätty insuliinishokkeja skitsofreniapotilaiden häiriökäyttäytymisen hillitsemiseksi tuolloin, mutta sähköshokit olivat käytössä. Niistä oli jonkinverran hyötyä kyllä, mutta vaikutus oli yksilöllinen ja enimmäkseen lyhytaikainen. Toimenpide – vaikka kivuton ja nopea – näytti epämiellyttävän väkivaltaiselta ja monet potilaat pelkäsivät ennakkoon kovasti.

1980- ja 1990-luvulla Kellokosken sairaalassa aikuisten osastohoito perustui lääkkeisiin, keskusteluihin ja erilaisiin toimintaterapioihin. Nuoriso-osastoilla, jossa pääasiassa harjoittelin, oli oma koulu, jossa nuoret saivat tukiopetusta. Hoitostrategia oli liikunta-, ryhmä- ja perheterapiapainotteinen ja vahvaan hoitoyhteisöön nojaava, jossa lääkkeet olivat sivuosassa.

Eettisesti tahdonvastainen hoito on väkivaltainen interventio ja vaatii perusteeksi todellisen vaaran potilaan omaa tai muiden henkeä kohtaan. Prinsessa-elokuva kertoo mielisairaalahistoriaa, jossa lääkärin valtarooli ja vahvan lääkityksen käyttö korostuu. On liiaksi potilaiden maailmaan samastunut, eläkkeelle jäävä vanha ylilääkäri, on harkitseva ja inhimillinen apulaislääkäri sekä tuloshakuinen ja uusien hoitomuotojen kokeiluun innostunut uusi ylilääkäri. Elokuvassa kuninkaallisen harhaminuuden omaksunut potilas Anna Lappalainen – kuten moni potilastoverinsa – näkee lääkärien läpi ja voittaa positiivisella asenteellaan henkien taiston.

Paitsi hoitokäytäntöihin liittyviä vertailevia muistumia, elokuva herätti uudestaan henkiin myötätuntorakkauden psykiatrisen sairauden kanssa kamppailevia kohtaan. Sairaalahoitoa vaativat tilat ovat jo sinänsä pelottavia kokijalleen ja pitäisi vielä löytää luottamus hoitohenkilöiden kykyyn ja keinoihin auttaa. Vapaaehtoistyössä kohtaan usein entisiä asiakkaita ja muita avohoidon tuella eteen päin ponnistelevia. He ovat herkkävaistoisia ja hauraita ihmisiä. Inhimillinen myötätunto lääkitsee haavoittunutta minuutta, eikä maksa yhteiskunnalle mitään.

Taas hurmaava pakkasaamu! Auringon valokiilat viiruttavat pihaa, puut kylpevät valossa. Lumi niin viileä ja puhdas, niin valkea. Marraskuumaisema on mennyt, kevätloska ei ole vielä täällä. Nyt riemuitaan talvesta!

Toinen katsoo tennisottelua urheilukanavalta. Hän näyttää onnelliselta mieheltä siinä. Sain juuri kasan vuodevaatteita mankeloitua. Vaatehuoneen liinavaatehyllytkin ovat taas täynnä ja pyykkikori tyhjä. Tunnen tyytyväisyyttä työstä, mistä jää puhdasta jälkeä.

Kirjoitin ajatuskirjaa mankeloinnin lomassa. Kirjoittaminen on kädelle miellyttävää. En lakkaa ihailemasta ajatuksen ja käden saumatonta yhteistyötä. Jälki näyttää paperilla kauniilta ja sujuvalta.  Tulevat koululaissukupolvet eivät saa tätä mielihyvän kokemusta, kun enää ei opetella kaunoa. Tekstaillaan töks-töks, sormitellaan töp-töp ja näpytellään näpytinäp.

Nyt Toinen askaroi keittiössä.  Arvaan hänen kattavan pöytään mansikkahilloa, hedelmiä, minua varten maitokannun ja itselleen marjasoppaa. Hetken päästä hän kutsuu puurolle.