Rakastan syksyä! Rakastan ihanan kirpeitä aamuja, vähitellen värittyviä puita ja pensaita, satonsa kypsyttäneitä peltoaukeita, metsän kylläistä tuoksua. Tietenkin ikävöin hetkittäin kesän kukkia ja perhosia, lintujen laulua ja pienten iloa apilanurmella. Vaan niin on kuin Saarnaaja sen sanoo Kirjassa: aikansa  on joka asialla taivaan alla.

Olen tyytyväinen, että helteiden loputtua sain taas puhtia itseni hoitamiseen. Kolmesti viikossa vien läpi selkää kuntouttavan varttitunnin jumppaohjelman venytyksineen kotona. Mitä ihminen muuta voi, jos koko ajan saa pelätä, mikä taas selättää.

Posti toi pirteän puolukkakortin Lapin tuntureilla vaeltavalta ystävältä. Muistin siitä, että pian on aika ostaa torilta puolukoita, survoa osa raakana puolukkapuuroja varten ja keittää osasta hilloa talvisia uuniruokia piristämään. Sittenpä onkin marjasadot osaltamme säilötty.

Saderyöpyt raikastavat kaupungin tuon tuostakin. Tuuli tuivertelee puita, pihlajakujat punertuvat. Koululaiset ovat jo ilmaantuneet reppuineen ja pyörineen liikenteeseen. Ja pian alkaa aikuisväki hyörintänsä opistojen  iltakursseilla. Ihmisten vapaa-aika siirtyy terasseilta ja rannoilta seinien sisälle.
Elokuu, eloisan elämän kuu.

Tämän olen kokenut muutaman kerran ennenkin, eri tavoin. Kun muutimme pienten kanssa ensimmäiseen omaan upouuteen kotiin Helsingissä, se oli ilojuhlaa. Kun Kuopus lähti tästä nykyisestä kodista omaan elämäänsä, kotiin jäi huone, jonka tyhjyys tuntui tilaa suuremmalta ja painavammalta.

Oman huoneen tyhjennys paljasti karusti tapetteihin ja lattiaan jääneet elämän jäljet. Ikipölyiset nurkat, joihin ei imurilla ole päässyt. On aika pestä huoneeni kasvot. On mahdollisuus seuloa kerrostuneet tavarat, ihmetellä mitä kaikkea olen tallettanut ja antaa muistojen koskettaa.

Eilen kävimme hankinnoilla, joihin tarvittiin pakettiautoa. Tänään olen tyhjentänyt omaa huonettani.  Korillinen pikku tavaraa lokerikosta, taulut ja kitara seiniltään siirtyvät sivummalle. Äidin muistojen lipas ja hyllyköntäysi perittyjä ja itse valittuja kirjoja muuttolaatikoihin, jotka pinoutuvat eteiseen, ennestään hyväksi havaittuun koloon. Sitten on vuorossa tuhansien muistojen arkun sisältö, johon koskeminen on kaikkein vaikeinta. Nyt ei saa avata yhtään päiväkirjaa, pikkuista rasiaa, kirjekoteloa tai valokuva-albumia – muuten tämä työ ei etene.

Tiedän, että tavarat pääsevät hitaammin seulottuna aikanaan takaisin. Ehkä niiden paikka muuttuu hiukan, ehkä jokin taulu tai kirja tai valokuva vaeltaa toiseen huoneeseen. Tiedän jo, että takassa palaa vielä pitkään ajan turhentamaa paperia, säläksi hapertunutta. Mikä ei pala, voi saada kodin jonkun toisen luota, sitä varten ovat kirpputorit. Tiedän, että oma huone on naisen elämän tilataideteos. Ja huone muuttuu, kuten elämä.

Sehän alkoi meillä jo huhtikuussa, jolloin oli parikymmentä aurinkoista päivää, puolet niistä ihan kesälämpimiä aamuviileyden väistyttyä. Toukokuu mentiin vaihtelevan sään merkeissä, aurinkopäiviä oli kymmenkunta ja kuun lopussa hellejakso. Kesäkuun alussa helteiset aurinkopäivät jatkuivat, sitten seurasi sadetta ja koleaa. 17.kesäkuuta pääkaupunkiseudulla satoi räntää. Heinäkuu toi sietämättömän helteen ja muutaman virkistävän ukkossateen, joita molempia riitti elokuullekin.

Minun kesäni? … *Toukokuu: saari, saari jälleen. Kökarin lempeästi puhelevat kalliot, meren viileänraikas tuoksu, linnut ja auroraperhosten tanssi kukkiin puhjenneilla tienvarsilla. *Kesäkuu: ystäväperheen kanssa vietetty mökkijuhannus vahvan virran rantamilla ja Pohjanmaan avarat maisemat. Serlachiuksen vanha ja upea uusi taidekartano hätkähdyttävine teoksineen, Taavetinsaaren silta ja maisemataide sekä kartanonpuiston veistokset. Hetki Ukinrannan vaatimattomasti kodikkaan retriittitalon kappelissa Kangasalan keskustassa.

*Heinä-elokuu: suloisia energiaryöppyjä Pikkuritarin ja Murun seurassa, metsäretkellä, puistossa ja omassa pihassa. Päivä Fiskarsin ruukkimaisemassa visuaalisine elämyksineen. Ystävättären kera Kansanlähetyksen kesäpäivillä Jyväskylässä; menomatkalla obligatoriset kahvit ja kirppulöytökin Heinolan torilla, paluumatkalla yllätysvierailu ystäväkodissa Hartolassa. Kotona matonpesua ja kuivattelua. Lukemista ja taas lukemista, kun ei muuta jaksanut. Jäätelöä ja mansikoita, mansikoita ja jäätelöä. Ystävättären kanssa vietetty kiireetön iltapäivä ja ilta pihagrillin ääressä, ja keinussa keinahtelevia  puheita. Sukuseuratapaaminen ja päiviä Lapsuusmaalla. Mansikkasosetta pakastimeen syksyn vitamiiniruiskeiksi ja kellarin hyllyille hillopurkkeja.  Helvetillisiä helleviikkoja, jolloin ei maistunut mikään ruoka eikä puuha.  Ilmanhämmentäjä surisemassa yöt ja päivät. Kukille vettä – ja ihmisille. Sitten jämähti selkä, ajoi lääkäriin ja apteekkiin, kun oma apu ei riittänyt. Onneton yhtälö: hikinen iho ja öinen viilennyspuhallus sen nyt aikaansai.

Toisen kesä? Autoreissuja sinne ja tänne, aidan korjausta, ruohonleikkuuta, grillausta, pari pyöräily-yritystä, yökyläilevien lastenlasten kanssa hääräilyä, telkkaa. Jalkapallokisaa kuukauden päivät, Wimbledonin tennisskabat, yleisurheilua  –  niin ja uusintoja: Wallanderia, Maria Werniä, Pukumiehiä, Henkivartijoita. Aamun lehtien luku pihakeinussa, päivätorkut sisällä ja illan viiletessä taas lueskelua pihalla. Kännykkänetti näkyi olleen tiiviissä käytössä ja uutismuruja tipahteli tullen mennen meikäläisellekin. Onneksi pahimmilla helleviikoilla Toinen jaksoi käydä kaupassa, kun minä pidin vaakasuoraa selkäpotilaana.

Ei ihminen mitä tahansa jaksa. Onko jo niin, että odotetun  ja kaivatun kesän tulee aina kuristamaan helle? Tekee mieli nukkua heinäkuun yli ja herätä vasta syksyyn. Marraskuun voisi vuorostaan nukkua talviunta…

Luomakunnan sunnuntain messu eilen kirkossamme tarjoili mahdollisuuden tutustua tekeillä olevan virsikirjan lisävihkon uusiin virsiehdotelmiin. Muutama oikein onnistunut laulu löytyikin. Ruotsin kirkon virsikirjasta suomennettuja oli useita, ne lienevät jo hyviksi havaittuja naapurimaassakin. Myös yksi kaanon, rukouslaulusäe ja rauhantoivotuslaulu oli tarjolla.

Yleisvaikutelmaksi jäi, että suomennokset ja sanoitukset eivät olleet aina osuneet ihan nappiin eikä kaikkia supervauhdikkaita ja kiemuraisia sävelmiä ole selvästikään ajateltu suomalaisen kirkkoväen hartaanpuoleiseen laulutyyliin sopiviksi. Toivoisi, että tämmöisiä koelaulantoja kirkkorahvaalle järjestettäisiin eri puolilla Suomea ennen kuin lisävihkoihin jälleen kerran tarjotaan sinänsä raikkaita uusiovirsiä, jotka osoittautuvat mahdottomiksi omaksua ja jäävät käyttämättömiksi. Uutuuksista innostuvat kanttorit ja nuotinlukutaitoinen esilauluryhmä ei ehkä ole paras kokoonpano päättämään mihin vanhojen virsien poljentoon oppineen vanhemmanpuoleisen kirkkoväen veisuu taipuu.  

Pissismummolla ja Poikakaverilla oli tässä taannoin yhteinen merkityspäivänsä. Koska helle oli hurjimmillaan, eikä tasakymmenvuosista ollut nyt puhe, ilmeni huomattavaa haluttomuutta ryhtyä mihinkään poikkeustoimiin asian vuoksi. – Ei tästä nyt mitään ikimuistoista tarvi väkisten vääntää, hyvä jos jaksaa siirtyä syömään johkin, missä ruuan laittaja ja tiskaaja on talon puolesta, tuumi Mummo.

Lähtivät sitten pyöräillen naapurikylän kartanoravintolaan ja jättivät autokotteron kotio. Menomatkan loppusuoralla Mummon pyörästä kuultiin pahaenteinen rasahdus. Nonnih, ketjut. Poikakaveri ryhtyi toimeen ja sai ketjun paikalleen, mutta kun Mummo nousi uudestaan pyörälle, taas sama juttu.  – Katotaan sitte, kun on murkinoitu, päätettiin.

Terassilla ateriaseuraksi ilmaantui kaksi helteen sisuunnuttamaa ampiaista. Pissismummosta tiedetään, ettei hän ole ötökkäystävällinen henkilö ollenkaan, pikemminkin päinvastoin. No, ateriointi sujui kiljahtelematta suurin ponnistuksin, mutta huiskimatta ei.  Ampiaiset eivät antaneet periksi eikä Mummo.

Syötyä palattiin ketjuongelman pariin. Poikakaveri rassaili ajopeliä aikansa paljain käsin ja totesi, että ketjuhan on osittain poikki. – Siksi se siis ronksahteli pois paikoiltaan, oivalsi P.Mummo. Ei kun kävelemään pyörää taluttaen, matkaa viisi kilometriä paahtavassa helteessä. Oikaistiin koulun pihan poikki, siitä, missä luki isoin kirjaimin ”Läpikulku kielletty”.  Golfkentän kupeessa rehotti valtoimenaan kuivuudessa kulahtanut kesantopelto. – Jotenkin kuvaavaa, totesi Mummo.  Matkan varrella oli onneksi yksi kauppa, josta Poikakaveri haki vesipullon, niin jaksettiin kotiin asti.

– Siitä ikimuistoisuudesta, sanoi Mummo tokeennuttuaan suihkun virkistämänä.  – Tämä taisi olla omalla tavallaan sitä lajia.

Keskipäivän aikaan ovikello soi. Olen ovea lähempänä tässä kirjoitellessani. Toinen rymyää jotain pihalla. Oven takaa löytyy kauniisti hymyilevä vanha pariskunta. Kun eivät ole naapuristosta, arvaan jo, että ne taas.

– Tässä meillä olisi tarjolla lehti, josta saa vastauksia moniin mieltä askarruttaviin elämänkysymyksiin, sanoo kauniisti harmaantunut herra ystävällisesti ja ojentaa värikästä esitettä.

– Kiitos, mutta minä olen jo saanut vastauksen mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin, vastaan lempeimmällä hymylläni ja silmiin katsoen esitteeseen tarttumatta.

– Voi miten mukavaa tavata hengenheimolaisia, siunattua kesää teille, mies ilahtuu.

– Sitä samaa teillekin, hymyilen yhä ja suljen oven.

En siitä hengenheimolaisuudesta niin piittaa, mutta että jaksoin olla tällä kertaa heille ystävällinen, se oli voitto sisäisestä Rauta-Reetastani. Eikä tarvinnut edes valehdella. 

Sitä ei kuulkaa moni tiedä, minkämoinen kippuraan kiskova röhönauru Pissismummolassa puhkesi radion keskipäivän uutisten aikaan. Viimeinen kesäkärpänen pyörtyi kauhusta ikkunalta kukkaruukkuun, ja keittiöön eksynyt makeanperso ampiainen pisti vahingossa appelsiinin kuoreen ja juuttui piikistään siihen erittäin lyhyeksi loppuelämäkseen.

Ei muuta, mutta kun kerrottiin vakavalla äänellä, että eräs valtakuntaa seitsemän vuotta Itellana palvellut yritys on muuttanut nimensä. Se on tästedes Posti.

Elokuun alussa on aina Kolmannen Huoneen vuosipäivä. Kahdeksan vuotta blogikirjoittelua nyt! Siinä on postausta monesta aiheesta, kuten huonejakokin osoittaa. Onpa intoa riittänyt, joku sanoisi – mihin minä taas, että elämäntapahan tämä kirjoittaminen minulle on. Ja kun se ei täytä elämää, vaan on sopiva osa sitä, mikäs siinä.

Vakio-osa arkista eläkeläisen elämääni on myös lukeminen. Nuohosin Lukunurkkaustani ja totesin kirjoittaneeni näinä vuosina lyhyen tai pitemmän esittelyn yli 600:sta lukemastani kirjasta. Niistä noin 100 on ollut runo- tai aforismiteoksia, tietokirjoja reilut parikymmentä ja dekkareita tai muuta hilekirjallisuutta (chick lit) kymmenkunta. Erottelemattomina romaanien ja novellien joukossa on elämänkertoja ja joitakin  matkakertomuksia. Voi kai sanoa, että elämän piiritanssiin on tullut luetun myötä uusia kuvioita, ajatusaihelmia ja pohdittavaa.

Blogimaailmassakaan ei olla yksin. En ole halunnut facebookiin enkä twitteriin. En ole mukana yleisillä keskustelupalstoilla. Periaatteeni on, etten kerää sitoutuneita lukijoita enkä liity sellaisiin. Seuraan tällä hetkellä viittätoista blogilistalaista, joista vain puolet kirjoittelee säännöllisesti, muut harvemmin. Sen lisäksi seuraan seitsemää blogia, jotka eivät ole listalla, ja poikkean satunnaisesti niissä kommentoivien omilla sivuilla. Some-elämäni on siis varsin suppeaa ja valikoivaa. Muutama minulle rakas ja tärkeä blogi on sulkenut lukijapiirinsä, ymmärrän sen johtuvan häiriköinnistä, jota somessa jotkut harrastavat halvaksi huvikseen.

Tämän vuosipäivän merkeissä lähetän kiitoksen *Kuopukselleni, joka sai minut aikoinaan innostumaan somesta, *blogiystäville, jotka jakavat ajatuksiaan omissa blogeissaan ja kommenteillaan käyvät dialogia kanssani. Hymyterkkuja myös *tutuille ja tuntemattomille lukijoille  –  ja tottakai *Pissismummolle ja Poikakaverille, joiden pistäytyminen maisemissa niin virkistää arkisia ympyröitä!

Maikki Harjanne ; Riesa        ntamo 2014
Lastenkirjailijana paremmin tunettu (Minttu-kirjat) Harjanne vie tässä pikku kirjasessa aikuislukijoita mielikuvitusretkelle Riesa-tytön maailmaan.  – No, on sanottava, etten oikein päässyt mukaan.
*
Arto Seppälä ; Lapsi, olet puu        Maahenki 2013
Seppälän neljäs mietekirja, askelmia lapsuudesta vanhuuteen.

”Ennen enkelin haltuun, näinä aikoina sosiaaliviranomaisen huostaan.”    
”Ei niin terveellistä ruokaa, ettei hengestään pääse.”

*
Tommi Kinnunen ; Neljäntienristeys        WSOY 2014
Kinnunen on uusi ja kiinnostava kirjailija. Esikoisromaani astuu heti kursailematta kertomataiteen eturiviin. Näin kirjoittaa hän, jolla on instrumentti, kieli, hallussa. Tyyli on vakaa ja selkeä, romaanin rakenne punnittu ja tarinaa tukeva. Neljäntienristeys on sukutarina, joka alkaa 1990-luvulta keskeltä vanhan Lahjan lähtökipuja ja kouristuksia, palaa alkuun 1800 ja 1900-luvun vaihteeseen esiäiti Marian myötä, jatkuu Lahja-tyttärensä ja tämän Kaarina-miniän ja tyttärenpoika Johanneksen kohtaloita kuvaten. Lahjalla on mies, Onni, jonka näkökulma tässä vahvojen naisten jatkumossa paljastaa erilaisen miehen rimpuilun intohimonsa köysissä ja aikakauden vallitsevat asenteet aina lain tuomioita myöten.  – Kiinnostava sukutarina sadan vuoden perspektiivissä. Tarkkaa ajankuvausta.  
*
Gabrielle Zevin ; Tuulisen saaren kirjakauppias  suom. Tero Valkonen    Gummerus 2014
Amerikkalainen 1977 syntynyt Zevin on jo kotimaassaan menestynyt kirjailija, mutta tämä on ensimmäinen suomennettu hänen teoksistaan. Alice Islandin kirjakauppias on omalaatuinen leskimies A.J. Fikry, joka joutuu heti tarinan alussa kiistaan kirjallisista makumieltymyksistään kustantamon lähettämän uuden edustajan kanssa. Kirjakauppias on saariyhteisössä arvostettu persoona, vaikka hänen kirjamakuaan moni oudoksuukin. Eräänä päivänä A.J:n elämään putkahtaa outo sattumus, joka mullistaa hänen elämänsä. Ja sitten syttyy yllättävä rakkaus…  –  Oh, olipa viehättävä tarina ja taitavasti kerrottu. Tätä parempaa lomalukemista tuskin voi kuvitella.
*
Anni Kytömäki ; Kultarinta    Gummerus 2014
Kirjaa on hehkutettu sen verran keväällä kritiikeissä, että tilasin kirjastosta. Liki kuuden ja puolen sadan sivun opus on kyllä raskas pideltävä sille, joka lukee vaakasuorassa (kuten esim. selkävaivainen usein tekee). Harhailtuani alusta kymmeniä sivuja ihmettelin mikä on, kun en pääse mukaan. Sitten tarina lähti vyörymään ja suorastaan tempaisi syövereihinsä eikä enää päästänyt otteestaan. Tapahtuma-ajan kuvaus loi tarinaan oman väkevän jännitteensä, ja henkilöiden kohtalonteistä kutoutui erityislaatuisen kaunis kuvio.   – Oh, mitä hurjaa, suorastaan myyttisen kaunista  metsän kuvausta, olen aivan sanaton!  Kultarinta on romaani, jollaista osuu kohdalle todella harvoin, se hehkuu ja kimmeltää, se kietoo lukijan seitteihin, joista irrottautuminen on vaikeaa. Romaani ei jätä lukijaa harhailemaan, vaan kuljettaa upeasti vääjäämättömään loppuun asti. Sivulla 626 purskahdin itkuun ja lopussa uudelleen. Kirjan maailmasta oli suorastaan haikea irrottautua, niin se vaikutti minuun. Finlandia-palkinnon arvoinen teos!
*
Julian Barnes ; Kuin jokin päättyisi    suom. Kersti Juva    WSOY 2011
Miehen ajatusketjuja, suhteiden vatvomista englantilaisittain ja kaveruuden analyysiä erinomaisen tarkasti kuvaava pienoisromaani.  – Tarina on apeatunnelmainen ja itseironiaa viljelevä alusta loppuun – siten myös raskaahko lukea. Laatuisa teos palkitsee kuitenkin;  kirjasta jää hyvä jälkimaku.
*
Kazuo Ishiguro ; Yösoittoja    suom. Helene Bützow        Tammi 2011 (2009)
Viisi tarinaa, joiden teemana on musiikki ja toteutumattomat unelmat. Tarinoissa vilahtelee samoja henkilöitä. Yhden tarinan päähenkilö on toisen kulissia tai sivupersoona. Ishiguron tyylilaji on melankolia, joskus ihan piinaavuuteen asti. Omalaatuinen kuiva huumori keventää. Turhaan kirjailijaa ei liene palkittu monin huomionosoituksin, onhan kertojantaito kiistaton.
*
Kate Atkinson ; Ihmiskrokettia    suom. Leena Tamminen    WSOY 1997
”Elävää tarinankerrontaa parhaimmillaan. Mitä muuta lukija voisi toivoa”. Kustantajan myyntipuheita tekee mieli kommentoida, että lukija voi toivoa vaikkapa järjenkäyttöä mielikuvituksen roihua hillitsemään tai sinne tänne holtittomasti hyppelehtivän kerronnan suitsimista järjelliseen järjestykseen. Atkinson on kyllä varsinainen maanisen mylläköinnin mestari. Hellepäivien hikikarpalot moninkertaistuvat tämmöistä lukiessa.
*
Chic lit -osastoa:

Rain Mitchell ; Opetuksia  (Joogasalin naiset 2), suom. Terhi Kuusisto    Tammi 2013
Ilmeisesti sarjassa seurataan viiden joogin elämää, erityisesti miessuhteita. En joogaa itse, joten amerikkalaiseen life styleen kuuluva joogamaailma on outo, aluksi tavallaan kiehtovakin. Aika pian kuitenkin kyllästyy tähän ulkonäköpainotteiseen tekosyvälliseen hörhöilyyn. Näyttää pahasti siltä, että joogasalin naisista on kehkeytymässä päättymätön sarja. Tarina on sillä tavalla mauton kuin suolaton ruoka.
*
Pia Heikkilä ; Kajaali    Otava 2014
Heikkilän jutut, mitä niistä aiemmin jo sanoinkaan, ovat hieman kohentuneet. Tässä hän onnistuu jopa luomaan jonkinlaista jännitystä Anna Sandströmin toimittajapersoonan touhuihin Islamabadissa. Helteen marinoiman lukijan aivotoiminnan alatasolle viritettyä chicklittiä.
**